Sinua kannetaan

 

Yksi varhaisimmista lapsuuden muistoistani liittyy mummolaan, isäni kotiin. Mummolassa oli vanha hirsinen pihasauna. Talvella isä kantoi minut pyyhkeeseen käärittynä saunasta tupaan. Muistiini on syöpynyt kuva, kuinka lämmin höyry nousee pimeässä illassa, kun isä kantaa minua. Isän sylissä oli turvallista olla.

Kantaminen kuvaa hyvin kristillisen uskon ydintä. Jumala on taivaallinen Isä, joka kantaa meitä ihmisiä samalla tavalla kuin äiti tai isä lastaan. Raamatussa on tästä lupaus: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret.” (5. Moos. 33:27a.).

Aina emme tunne Jumalan läsnäoloa. Joskus kyselemme, missä Jumala oikein on. Toisinaan on vaikea ymmärtää Jumalaa ja hänen tahtoaan. Vielä vaikeampaa on suostua siihen. Varsinkin elämän kriiseissä, sairauden ja kuoleman keskellä uskomme joutuu koetukselle.

Viime kuukaudet olemme eläneet poikkeusaikaa. Näkymätön virus on aiheuttanut maailmanlaajuisen kriisin. Käsitys oman elämän hallinnasta on rikkoutunut. Totuttu elämän arki on muuttunut eristäytymisen ja välttelyn rutiiniksi. Pahinta on epävarmuus, jonka kestoa kukaan ei tiedä.

Koronavirusepidemia on muuttanut myös seurakuntien elämää. Kirkon perustehtävä on kaikissa oloissa julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimia kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Erityisen tärkeää tämä on poikkeusoloissa. Sillä on merkitystä ihmisten henkisen jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta.

Saan viikoittain raportit hiippakunnan seurakunnista. Niistä on välittynyt kuva siitä, että alun hämmennyksen ja kaaoksen jälkeen löytyi uusi tapa hoitaa kirkon tehtävää. Jumalanpalvelukset välitetään verkossa, diakonian apu on löytänyt uudet kanavat, lapsi- ja nuorisotyö on hyödyntänyt digiosaamistaan, perheneuvonta on tarjonnut apua äkillisiin parisuhdeongelmiin, sairaalasielunhoito ja kirkon keskusteluapu on auttanut hädän keskellä.

Huolenani on ollut, miten apua tarvitsevat löytävät tarvitsemansa tuen ja miten taataan, ettei kukaan jää yksin. Seurakunnista on pidetty yhteyttä erityisesti riskiryhmiin kuuluviin tai osallistuttu muiden toimijoiden kanssa yhteistyössä soittorinkeihin.

Seurakunta elää ennen kaikkea jäsenissään. Erityisen ilahduttavaa on ollut yhteisvastuun ja vapaaehtoisen vastuunkantamisen kasvu ja lähimmäisenrakkauden aalto, jonka poikkeusolot ovat saaneet aikaan. Toivottavasti se jää koronakriisin pysyväksi vaikutukseksi. Silloin toteutuu Raamatun kehotus: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2).

Kesän alkaessa rajoituksia puretaan hallitusti ja asteittain. Seurakunnissa se merkitsee osin palaamista normaaliin elämään, joskin rajoitetusti ja turvallisuutta korostaen. Monia hyväksi havaittuja käytäntöjä toivottavasti jää pysyväksi, kuten esimerkiksi jumalanpalvelusten välittäminen etäyhteyksin.

Koronavirus ei kesän tullen katoa maastamme eikä pandemia lakkaa maailmasta. Joudumme elämään sen kanssa vielä pitkään. Epävarmuuden, huolten ja pelkojen keskellä jaksamisessa toivo on keskeistä. Siksi kuva kantamisesta on tullut minulle yhä tärkeämmäksi.

Vastoinkäymisissä meistä tuntuu, että Jumala on kaukana. Onneksi olennaista ei ole meidän uskomme määrä, vaan uskomme kohde: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala.”

Joskus ei yksinkertaisesti jaksa edes ajatella tai muistaa Luojaa. Aivan erityisesti silloin on voimassa lupaus: ”sinua kantavat ikuiset käsivarret”.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa