Itsenäisyyspäivän saarna Lappeen Marian kirkossa

Jes. 43:16–19, 21

Näin sanoo Herra,
hän, joka avasi mereen tien,
valtatien suurten vetten keskelle,
hän, joka päästi liikkeelle vaunut ja hevoset,
väkevien soturien joukon
- syvyydessä he nyt makaavat, eivät enää nouse,
kuin sammuva lampun liekki he hävisivät -
näin hän sanoo:
- Älkää enää menneitä muistelko,
älkää muinaisia miettikö!
Katso: minä luon uutta.
Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa?
Minä teen tien autiomaahan
ja joet kuivuuden keskelle.
Kansa, jonka olen luonut itseäni varten,
on ylistävä minua. 

Pystytkö palauttamaan mieleesi muistomerkin, joka seisoo sankarihautausmaalla tuossa ihan lähellä? Mitä siihen on kuvattu?

Kävelen usein – ehkä liian usein – muistomerkkien ohi pysähtymättä, mutta Lappeenrannan sankarihautausmaan muistomerkki ”Suru ja usko tulevaisuuteen” kutsuu lähes aina luokseen, viipymään hetkeksi. Merkki on toteutettu taidokkaasti: graniittisen kivipaasin kummallakin puolella on veistos, toinen surulle ja toinen uskolle tulevaisuuteen.

”Surua” kuvaa vanha pariskunta, äiti ja isä. Poika on kaatunut rintamalla. Äidin uurteisissa kasvoissa on syvää surua, kädet ovat ristissä vatsan päällä kuin rukouksessa. Isä seisoo vierellä melkein liioitellun ryhdikkäästi, ilmeettömänä ja vakavana. Oikea käsi on äidin olkapäällä, tukemassa ja vasen nyrkkiin puristuneena, kuin viestinä sisällä vellovasta surun kivusta.

Toisella puolella on ”usko tulevaisuuteen”: nuori leski, kesämekossa ja varpaat paljaina kahden lapsen kanssa. Taapero on äidin sylissä ja isosisko, ehkä neljän tai viiden vanha, seisoo vieressä nukkea puristaen. Isää ei enää ole. Kaikilla kolmella on vakava ilme kasvoillaan, mutta eteenpäin kohdistetuissa katseissa välkkyy toivo; he uskovat tulevaisuuteen.

Jatkosota päättyi Moskovan välirauhaan vuonna 1944. Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta sen hinta oli suuri: Kymmeniä tuhansia miehiä kaatui, monet heistä vasta aikuisuutensa kynnyksellä. Vielä useammat haavoittuivat, osa ruumiiseen, osa sieluun, osa molempiin. Lapsia jäi orvoiksi, vaimoja leskiksi, äitejä ja isiä pojattomiksi. Moni menetti kotinsa. Myös rauhan ehdot olivat raskaat: Suomi joutui luopumaan osasta maa-alueitaan ja maksamaan suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Syitä suruun, katkeroitumiseen, epätoivoon ja luovuttamiseen olisi ollut monia, mutta kansamme valitsi toisen tien: alkoi uurastus.

Olen monesti ihastellen hämmästellyt sitä voimaa, jolla Suomen kansa alkoi rakentaa isänmaata sodan jättämille raunioille. Kaikesta oli pulaa, ja elämä oli monin tavoin vaatimatonta, mutta silti kansa puhalsi yhteen hiileen ja teki töitä yhteiseksi hyväksi. Suru oli suuri ja haavat syvät, mutta vielä suurempia olivat toivo ja usko tulevaisuuteen. Niiden varassa tätä maata rakennettiin, lapsille ja lapsenlapsille. 

Toivo ja usko tulevaisuuteen ovat ylipäänsä ihmeellisiä ja eteenpäin vieviä, luovia voimia maailmassa. Ne ovat myös hyvin lähellä toisiaan, ehkä jopa niin lähellä, että ovat kokonaan erottamattomia: ei ole toivoa ilman uskoa tulevaisuuteen, eikä uskoa tulevaisuuteen ilman toivoa.

Jos toivo ja usko tulevaan lakkaavat, kaikki pysähtyy. Jos sankarihautausmaan muistomerkin nuori leski katsoisi vain taaksepäin, menneisyyteen ja menetykseen, hän pysähtyisi paikalleen, jähmettyisi suolapatsaaksi kuin Lootin vaimo. Toivo kääntää katseen tulevaisuuteen ja lupaa: täällä on vielä paljon hyvää! 

Toivossa on jotain salaperäistä. Mitä toivo ylipäänsä on? Edesmennyt katolinen pappi Henri Nouwen on määritellyt toivon osuvasti kolmella tavalla:

1)    Toivo odottaa jonkin uuden tulemista.
2)    Toivo katsoo eteenpäin, kohti sitä, mitä ei vielä ole.
3)    Toivo uskaltautuu ottamaan vastaan sellaista, mitä ei ole vielä tarkemmin määritelty.

Eli toivo odottaa jotakin uutta, toivo katsoo ja suuntautuu tulevaisuuteen, jota ei vielä ole ja toivo uskaltautuu ottamaan vastaan ja on avoin sellaiselle, mistä emme vielä tiedä. Eikö tästä puhu myös profeetta Jesaja, jota kuulimme hetki sitten:

- Älkää enää menneitä muistelko,
älkää muinaisia miettikö!
Katso: minä luon uutta.
Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa?
Minä teen tien autiomaahan
ja joet kuivuuden keskelle.

Jumala antaa toivon ja on sen perusta. Hän luo alati uutta ja kutsuu meitä työtovereikseen. Koko maailma on täynnä idullaan olevaa luomista, joka päivä johonkin autiomaahan avautuu tie ja jonkin kuivuuden keskelle joki. Koska Jumala on myös tulevaisuuden Herra, toivo ja usko tulevaisuuteen ovat vahvalla perustalla: Jumalalle kaikki on mahdollista, ja me voimme odottaa jotakin uutta, katsoa eteenpäin ja olla avoimia ottamaan vastaan sitä, mikä vielä on salassa – siis TOIVOA.

Toivolla on myös vastavoimansa. Monenlaiset pelot, huolet ja uhat pyrkivät lannistamaan toivon. Näin oli talvi- ja jatkosodan jälkeen ja näin on edelleen. Saamme päivittäin yksilöinä, kansakuntana ja koko maailmana kohdata monenlaisia uhkakuvia: työttömyys, vääristynyt huoltosuhde, nuorten pahoinvointi, terrorismi, ilmastonlämpeneminen, koronaviruspandemia loputtomine variantteineen… Lista on pitkä.

Kun katsoo näitä uhkakuvia, tulevaisuus voi näyttää toivottomalta. Tulee voimaton olo; onko mitään enää tehtävissä? Millaiseen maailmaan ja tulevaisuuteen tämän päivän lapset syntyvät? Mutta silloin on tärkeä muistaa Jumalan antaman toivon erityislaatu. Yleensähän sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Jumalan antama toivo on kuitenkin tätäkin väkevämpää; nimittäin silloinkin, kun elämä päättyy, on edelleen toivoa. Kuolema on inhimillisesti toivoton tilanne, mutta pääsiäisen tyhjä hauta kertoo, että Jumalalle näin ei ole. Sillä jopa kuolemassa, kylmässä, kosteassa kalliohaudassa Jumala toimii ja sytyttää toivon liekin – ja siksi saamme suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaasti, olivatpa sen uhkakuvat millaisia tahansa. Jumala kutsuu meitä tämän päivän suomalaisia, kuten edellisiäkin sukupolvia: ”Toivokaa, uskokaa tulevaisuuteen ja ryhtykää toimeen, tehkää osanne paremman huomisen puolesta. Sillä katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa?”

Aki Lasonen
Maasotakoulun sotilaspastori