Yöt kirkossa

Makoilen patjalla kirkossa. Kello on pian puolilla öin, mutta ikkunoista kajastaa suojaksi viritetyn kankaankin takaa valo. Kuulen lintujen äänekkään viserryksen rantapusikoissa. Autot ajavat jossain kaukana järven tuolla puolen. Yövahdin askeleet kaikuvat hiljaisella hiekkatiellä, ja avoimista ikkunoista kajahtaa vielä silloin tällöin peitetty naurunpyrskähdys.

Havahdun rautaketjujen pahaenteiseen kalinaan enkä hetken ajan ymmärrä mitä tapahtuu. Sitten tajuan, että yövahti se vain heitti frisbeen koriin ohi mennessään.

Olen Tuosassa rippileirillä. Suuren ryhmän vuoksi olen majoittunut pihalle leikkimökin kokoiseen kirkkoon.

Herään paahtavaan aurinkoon, joka ei tuntunut laskevan laisinkaan. Kömmin aamutoimien kautta valmiille aamupalalle, joka on minulle perheenäitinä aina yhtä iloinen asia. Ruokasali täyttyy aamu-unisten nuorten iloisesta puheensorinasta, päivän aikataulujen viimeisistä tsekkauksista ja kahvin tuoksusta. Työkaverit vitsailevat sitä makoisammin, mitä enemmän vajaasti nukuttuja öitä on takana, ja pian huomaan nauravani vedet silmissä.

Päivä on pitkä, mutta kuluu nopeasti. Kun se on ohi, olen oppinut nuorilta paljon lisää sekä Jumalasta, itsestäni että maailman eri ilmiöistä. Olen tuntenut riemua, myötätuntoa ja yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, joita en vielä äskettäin tuntenut ollenkaan, ja tutustunut yhä paremmin ihmisiin, joiden kanssa olen jakanut iloja ja suruja jo vuosia. Olen taas nähnyt sen voiman, joka lähtee siitä, että erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa, ja pysähtyvät hetkeksi miettimään elämän suurimpia kysymyksiä rakastavan Jumalan katseen alla.

Illalla haukotuttaa, mutta sisaruspiirin jälkeen, kuun ja auringon paistaessa yhtä aikaa taivaalla, ei malttaisi vielä lopettaa leppeää juttelua. Kun lopulta kömmin takaisin pikku kirkkooni, on nurmikolla loikoilusta jäänyt ruohoa hameenhelmaan, ja laiturilla notkumisesta mäkäräisten pistoja nilkkoihin. Olo on elämänmakuinen, etuoikeutettu siitä, että saan olla osa tätä leiriä.

Painan pääni alttaripöydän viereen tyynylle, ja ennen kuin nukahdan, päässäni soivat vielä leirikirkossa lauletut virren 930 sanat:

Meitä kuljeta tahtosi tiellä,
vaikka outo on joskus se tie.
Loista armosi valoa siellä,
minne täältä se ikinä vie.

Kulje kanssamme aamusta iltaan,
anna yöuni levollinen.
Hehku lämpöä kaipaavan rintaan,
sinne rauhasi lahjoittaen.

Ulla Junell Sammonlahden nuorisotyön pappi