Veteraanien hengellisen iltapäivän puhe 9.3.2022

Ensi sunnuntaina muistelemme talvisodan päättymistä. Talvisotahan alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä 30.11.1939 ja kesti 105 kunnian päivää. Moni suomalainen on ajatellut, että Ukrainassa käydään uudelleen Suomen talvisotaa.

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.22. Emme vielä tiedä, miten kauan tämä sota kestää. Mutta tiedämme, että Ukrainan armeija taistelee kunniakkaasti. Talvisota paransi vuoden 1918 sisällissodan haavoja. Ukrainassa Venäjän hyökkäys on koonnut ukrainankieliset ja venäjänkieliset ukrainalaiset yhteiseen rintamaan.

Talvisota koskettaa suurta osaa suomalaisista henkilökohtaisesti, omaan tarinaan, sukuun ja läheisiin liittyvinä muistoina. 13.3. muistelemme talvisodan loppumista. Ystävämummoni syntyi sinä päivänä evakkomatkalla Pieksämäen rautatieaseman lattialle. Nyt rukoilemme, että Ukrainan sodan päättyminen olisi todellisuutta.

Iho on kananlihalla uutisia seuratessa. Jännitän, joutuuko kapteeniveljeni puolustamaan isänmaatamme. Joutuvatko omat poikani rintamalle. Mietin sota-aikaa, kun äidit lähettivät poikiaan rintamalle epävarmoina, tulevatko he ehjänä takaisin. Liian moni tuli arkussa, monet vammautuneina, henkisistä rikki.

Vaikka tietoisesti olen pyrkinyt kiinnittämään katseen arkiseen, on sisäinen rauha mennyttä. Ajatukset kulkevat yhteen suuntaan, Ukrainaan. Mielessä ja sielussa on ukrainalaisten pelko kaiken kylmyyden ja mielivallan keskellä. Pakolaisvirrat tuovat mieliin Karjalaisten evakkotaipaleet. Tyhjät katseet, kun ihmiset joutuvat jättämään kotinsa, elämänsä. Aikuiset itkevät, lapset itkevät, ihmiset antavat henkensä.

Se ei ole väärin, että se tuntuu. Niin se kuuluukin olla, sillä Ukrainan asia on myös meidän asia. Eurooppa on nyrjähtänyt sijoiltaan, vaikka yritämme jatkaa omaa arkeamme, elämäämme. Itseäni helpottaa, kun ristin kädet, voin jakaa yhteisen huolen ja toimia, minkä voin. Pienetkin teot vahvistavat toivoa. Sodan jäljet ovat pitkät ja apuamme tullaan tarvitsemaan vielä monin tavoin.

Seurakuntayhtymäkin on auttamassa majoittamalla pakolaisia. Keräsimme myös KUA:n lipaskeräystä marketeissa. Miten liikuttavaa, kun venäläismummotkin pudottivat roposensa. Tilanne Ukrainassa on nostanut mieliin oman maamme historian, sukujen ja perheiden vaiheet. Kannamme niitä edelleen yhteisessä muistissa, ruumiissa. Monet kipeät tunteet, kerrotut tarinat ja puhumattomat surut nousevat nyt pintaan. Itkemme ukrainalaisten rinnalla myös omia itkujamme.

Moni oli jo ennestään voipunut. Pandemia-aika ei ole päästänyt helpolla. Maailma tuntuu käyvän vain hullummaksi. Ei ole kumma, että nuorten luottamus tulevaisuuteen haurastunut. Lapset ja nuoret tarvitsevat uskoa huomiseen, turvallisia aikuisia ja turvallisuuden tunnetta. Nyt jos koskaan on tärkeää tukea lasten ja nuorten mielenterveyttä. Aikuisten tehtävä on vahvistaa uskoa siihen, että selviämme yhdessä. Näin tapahtuu, kuin teemme toivon tekoja ja osaamme jakaa vaikeita tunteita. Pystyisimmepä rakentamaan rauhaa ja parempaa maailmaa.

Kun katsomme kodeistaan pakenevia ukrainalaisia ja pelkoa heidän kasvoillaan, emmekö katsokin itseämme? Mielessämme on kysymys: voiko tämä tapahtua myös täällä? On sydäntä särkevää katsoa perheiden matkaa. Moni, joka on kokenut evakkomatkan, on tuolla matkalla mukana eläimineen, vähäisine tavaroineen. 13-vuotias pikkupoika, jonka äiti lähetti pakolaismatkalle puhelinnumero kädessään ja pieni ukrainalaistyttö, joka lauloi kansallislaulua, ovat koskettaneet.

Pelon keskellä on ollut tärkeä huomata, että tässä sodassa ihan jokaisella on yksi vihollinen. Se ei ole Venäjän kansa. Monet mielenosoittajat ovat lähteneet kaduille sadointuhansin kertomaan ukrainalaisille ja koko maailmalle, että me tavalliset kansalaiset emme halunneet tätä. He tulevat esiin omilla kasvoillaan, ja vaarantavat turvallisuutensa.

Väkivallan teot ja alistaminen perustuvat aina siihen, että ei nähdä toisen kasvoja. Koska jos katsoo, saattaa nähdä oman itsensä. Juutalaisen viisauden mukaan yö on ohi, kun päivä on valjennut sen verran, että erottaa ystävän kasvot. Jeesus on luvannut antaa meille oman rauhansa. Siihen voimme luottaa, kun pelkäämme. Voimme katsoa hänen kasvojaan. Voimme katsoa lähimmäistemme kasvoja, kaikki me olemme Jumalan kuvia.

Kirkoissa rukoillaan rauhan puolesta:
”Anna meille uskoa pitää kiinni hyvästä 
ja voimia luottaa yhteisen maailman rakentamiseen
silloinkin, kun tuntuu, 
että maailma murtuu käsiin.”

Maarit Hirvi
Sammonlahden seurakunnan kappalainen