Aamuhartaus Sammonlahden kirkossa

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ’Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.’ Hän jätti heidät siihen ja lähti pois." Matt. 16: 1-4

Uskonpuhdistuksen myötä luterilaisuuden ydinkäsitykseksi tuli se, että uskomme perustuu ennen kaikkea Jumalan sanaan Raamattuun, joka on uskon ylin ohjenuora. Pelastuksemme on täysin kiinni Jumalan armosta ja uskosta. Omin teoin emme voi pelastua, vaan kaikki on Jumalan käsissä. On jotain lohdullista siinä, että voimme jättäytyä uskon ja Jumalan armon varaan. Keskittyä elämään tätä elämää uskoen, hyvin eläen ja toisia kunnioittaen.
Lutherin ajoista moni asia on muuttunut. Evankeliumin ilosanoma on levinnyt kaikkeen maailmaan. Tänä päivänä joka kolmas maapallon asukas on kristitty. Ei ole sellaista maata tai maan kolkkaa, jossa ei ole kristittyjä. Kristinusko ei ole katoamassa mihinkään.

Kristinuskon painopiste sitä vastoin on siirtynyt jo vahvasti pois Euroopasta ja länsimaista. Kristilliset kirkot kasvavat kovaa vauhtia esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa.

Lähetystyöstä puhuttaessa viitataan usein kaukaisiin maihin ja alueisiin. Lähetystyö nähdään sellaisena asiana, joka suunnataan kohti ei-kristillisiä maita ja kulttuureja.

Kehitys Suomessa ja erityisesti Helsingissä tarkoittaa, että lähetystyötä ei pitäisi ajatella vain kaukaisiin kansoihin kohdistuvana työnä. Muutama vuosi sitten kohistiin siitä, että Helsingissä on muutamia seurakuntia, joiden alueelle alle 50 % väestöstä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lasku on jatkunut niin kiivaana, että muutaman vuoden sisällä muutamat seurakunnat menevät alle 40 %. Lappeenrannassa valitettavasti seurakuntaan kuuluvien määrä laskee noin prosentilla joka vuosi. Emme voi siis täälläkään tuudittautua, vaan kirkon tulevaisuutta koskevat samat vakavat haasteet myös täällä.

Enää ei voida puhua kansankirkosta, joka yhdistää kaikki suomalaiset. Se aika ei koskaan palaa enää. Ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia näihin haasteisiin. Meidän pitää yhdessä pohtia, miten seurakunnat voisivat entistä enemmän olla sellaisia yhteisöjä, joissa ihmiset haluaisivat olla mukana. Miten luodaan sellaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa on monen ikäisiä ihmisiä osallistumassa ja toteuttamassa. Miten me tuemme perheitä kristillisessä kasvatuksessa? Jos kotona ei opita rukouksia, kristillisiä tapoja tai perinteitä, jää pohja uskolle hyvin ohueksi.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on äänekkäitä kannanottoja, joissa kirkkoa halutaan sysätä entistä enemmän marginaaliin, pois päiväkodeista, pois kouluista, pois virallisista yhteyksistä, pois silmistä, pois mielestä, pois ihmisten elämästä. Ei hyväksytä sitä ilman kamppailua, vaan pidetään riittävästi ääntä itsessämme ja kristillisestä uskosta.

Länsimainen ja suomalainen kulttuuri perustuvat monin osin kristinuskoon ja varsinkin kristillisen uskon eettisen ja moraalisen osuuden moni voi allekirjoittaa. Mutta meidän pitää keksiä uusia tapoja sanoittaa sitä tämän päivän elämäntilanteisiin ja tämän päivän ihmisiä varten. Parhaiten kristinuskon puolesta todistamme me itse. Sanojemme, tekojemme, toisten kunnioittamisen, auttamisen, rukouksen ja muiden palvelemisen kautta. Siihen saamme tukea Pyhältä Hengeltä.

Meidän täytyy siis puhua rohkeasti kristinuskosta, vaikka se olisi joistakin ihmisistä naurettavaa ja outoa. Täytyy puhua anteeksiannosta ja ihmisen tarpeesta pelastua. On pakko puhua Jumalasta joka loi, joka armahtaa, joka rakastaa ja joka pelastaa.

Pasi Riepponen, seurakuntapastori
Sammonlahden seurakunta