Maarit Hirven radiokirkkosaarna veljespappina kaatuneitten muistopäivänä


(Joh.17:18-23)

Veikko oli vanhainkodin herrasmies, jolla oli pilke silmäkulmassa. Muistan ensimmäisen tapaamisemme kaksikymmentä vuotta sitten. Hän istui käytävällä, lasiseinän takana hartaustilasta. Veikko kertoi vierastavansa pappeja, koska he olivat valkoisten puolella sisällissodassa.
 
Haastelin hänen kanssaan aina vanhainkodilla käydessäni. Pikkuhiljaa tutustuimme. Tarinamme kohtasivat, kun kerroin hänelle kahden isosetäni teloitus kohtalosta lappeenrantalaisen Rutolan sahan työläisinä valkoisten kostonkeväänä 1918. Veikko, huutolaispoika, kuten hän itseään nimitti, halasi ja nappasi ystäväkseen. Hän uskoi, ettei kirkko ole pelkästään valkoisten kirkko.

Veikko oli huutolaispoika. Kertoi maksaneensa yhden markan, jolla hänen enonsa oli huutanut hänet huollettavakseen, kun isä oli teloitettu punaisena.  Hänen elämänsä tarina jatkui enon hoivissa. Se jatkui talvi- ja jatkosotiin viideksi vuodeksi. Siellä hän punaisen taustan sotaorpo kantoi Äyräpäässä kaksi haavoittunutta selässään joen yli oman henkensä uhallakin. Hän oli sotasankari. Pyysin luvan Veikon tarinan kertomiseen tässä radiokirkossa hänen tyttäreltään. Veikon tarina kertoo siitä, miten syvästi vuoden 1918 sota jakoi kansamme kahtia ja teki muurin ihmisten välille. 

Talvi- ja jatkosodat yhdistivät kahtia jakaantuneen kansakunnan. Papit, jotka olivat oppineet saarnaamaan sivistyneille ylhäältä päin, joutuivat opettelemaan juoksuhaudoissa rinnalla kulkemista, hyväksymistä. Tuntemaan pyhiä hetkiä, kun työläisperheen poika, kirkkoon kuulumatonkin polvistui kenttähartaudessa ehtoollisenviettoon. Pappi joutui lyhentämään pitkän ja vaikeaselkoisen saarnansa kansankieliseksi matalanprofiilin puheeksi, joka rohkaisi sotilaita.

Emeritus arkkipiispa Jukka Paarma puhui Sotaveteraanien hengellisillä virikepäivillä Turussa viime syksynä, että sotilaiden henkinen vahvuus perustui uskolle, joka synnytti yhteishengen. Kansamme yhtenäistämisen ihme tapahtui sodissa. Se ihme tapahtui yhteiskuntamme saranahetkessä. 

Se ihme tapahtui myös pandemian iskiessä. Maskien takaa kaikki olivat yhdenveroisia. Rohkaisulauseena toisteltiin: Yhdessä selviämme, vaikka maiden ja jopa maakuntien rajoja asetettiin. Kaikessa ei tarvitse olla samaa mieltä, monet asiat jakavat mieliämme, mutta voimme tehdä kompromisseja. Kaikkea ei tarvitse hyväksyäkään, mutta kaikkia pitää rakastaa. Uskomme, että Pyhä Henki yhdistää meitä kristittyjä, miksi antaisimme jonkun pienen erimielisyyden erottaa meitä. 

Diaboloksen, Paholaisen nimen yksi käännös on ”erilleen heittäjä”. Pyhän Hengen tehtävä on yhdistää. Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous velvoittaa meidät eri lailla uskovat etsimään ykseyttä – ekumeniaa. ”Että te olisitte yhtä”, Jeesus rukoili jäähyväispuheessaan. 
Meidän pitäisi katsella maailmaa – toisiamme Jeesuksen silmin. Ei paheksuen tuomitsevien silmälasien kautta.

Minut valittiin vuosi sitten Lappeenrannan veljespapiksi, räväkkä nainen. Sotiemme veteraanit ovat suvaitsevaisia. Tehtäväni on kulkea rinnalla saattaen arvokkaasti viimeiseen iltahuutoon veljiä ja sisaria. Siirtää heidän hengellistä perinnettään seuraaville sukupolville olennaisen osalta. Kuunnella sotaveteraanien leskiä, puolisoita, jotka ovat kantaneet vuosin kuormaa, Ehkä häpeääkin. 

Kaatuneitten muistopäivänä olemme tottuneet muistelemaan talvi- ja jatkosodassa menehtyneitä. Siihen kuuluu myös kipeän vuoden 1918 uhrien muisteleminen. Emme voi valikoida vain mielestämme kunniakkaita uhreja. Toisen vakaumusta ei ehkä voi käsittää, mutta sitä voi silti arvostaa. Kipeätkin vuodet ovat osa menneisyyttämme, joka muovasi meistä kansakunnan.

Kansakuntamme tarvitsee yhä rukousta, että olisimme yhtä. Että - niin työtön kantasuomalainen kuin omaa paikkaansa etsivä maahanmuuttaja voisi kokea maamme omakseen. Että - kansakuntamme historiasta voisi ammentaa jotain arvokasta tähänkin päivään. Isien ja äitien uskon. Sen uskon, jonka ydin on rakkaus. Rakkaus maatamme ja toinen toistamme kohtaan. Rakkaus kolmiyhteistä Jumalaa kohtaan. Se rakkaus ei valikoi, ketkä kuuluvat oikeanlaiseen kirkkoon. Kirkko on jäsentensä summa. Sen pitää olla syrjimätön yhteisö, jossa toista ei arvioida ominaisuuksien tai ulkonäön mukaan. Ehtoollispöydässä olemme kaikki samalla tasolla vieri vieressä toisiamme, paljaina Jumalan edessä Vapahtajan pöydässä, syntisten pöydässä. 

Jeesus sanoi rukoilevansa niin omiensa kuin niiden puolesta, joiden parissa hänen omansa tekevät työtään. Tämä pätee niin kotiseuduillamme kuin lähetyskentilläkin. Aika ajoin yhteiskunnassa mietitään kristillisten tunnusten esillä pitämistä. Onpa joku ehdottanut Suomen lipustakin ristin poistamista, vaikka ylväinä ne salkoon nostamme etenkin silloin, kun suomalaiset ovat saavuttaneet voiton urheilukisoissa. Tai laskemme suruliputukseen omaisemme kuollessa. 

Mutta jos Suomen lipusta otetaan pois sininen risti, mitä jäisi. Valkoinen lippu. Eikö se ole antautumisen merkki?
Siniristilippumme on vapauden merkki. Tänään tunnenkin kiitollisuutta sotiemme veteraanien uhrauksista ja maamme jälleenrakentamisesta.  Siitä on maksettu kallis hinta. Kallis hinta maksettiin kerran Golgatan keskimmäisellä ristilläkin. Risti on sovituksen merkki, rakkauden merkki. Merkki jopa piirretään niin otsaan kuin arkulle ansioitta -  toisin kuin ansiomerkit.

Sotavuosista voimme oppia, miten tästäkin poikkeustilanteesta selviämme. Selviämme, jos kaveria ei jätetä. Ja että luotamme siihen, että Jumala kantaa. Alussa kerroin Veikon tarinan, tarinan rajasta, joka kansamme keskelle oli piirtynyt. Mutta Veikon tarina kertoo enemmän siitä, miten rajan voi ylittää. Kun ihmiset rajan eri puolilta etsivät avoimesti ja arvostaen yhteyttä, raja saattaakin yllättäen lakata olemasta. 

Kun katsomme Jeesuksen silmin rakastaen muita, rajat poistuu. Tähän yhteyden etsimiseen ja rajojen ylittämiseen Jeesuksen rukouskin meitä kutsuu. Että me kristityt olisimme jotain, minkä ulkopuolisetkin voisivat havaita ja kokea hyväksi. Jeesus rukoilee, että ymmärtäisimme hänen sanomansa, hänen tehtävänsä. Ymmärtäisimme kirkon tehtävän, jonka hän jätti yhtä epätäydellisten opetuslasten käsiin kuin mekin olemme. 

Onneksi Pyhä Henki lähetettiin ylläpitämään seurakuntaa, ettei se ole pelkästään ihmisten varassa. Pyhä Henki antaa meille voimia ja yhdistää meidät. Usein kuulee kysyttävän, mitähän mieltä Jeesus olisi jostain asiasta. Hänen vastauksensa on: Että olisitte yhtä. 

Maarit Hirvi
Kappalainen
Sammonlahden seurakunta