Evankeliumi

Joh. 12: 37-43

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:
      - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
      Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?
    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:
      - Hän on sokaissut heidän silmänsä
      ja paaduttanut heidän sydämensä,
      jotta he eivät silmillään näkisi
      eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
      jotta he eivät kääntyisi
      enkä minä parantaisi heitä.
    Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti. Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

 

Saarna seurakuntapastori Reetta Karjalainen

”Jumala kuule, me tullaan huomenna kirkkoon!” tokaisi lapsi leikkinsä lomasta kun hänen äitinsä ilmoitti tulevasta kirkkoretkestä. Tällaisesta herttaisesta hetkestä kertoi pastori Karita von Gross kirkon varhaiskasvattajien lehdessä. Itsellänikin nousi lehteä lukiessa hymy huulille ja samalla mielessä alkoi raksuttaa. ”Jumala kuule, me tullaan huomenna kirkkoon!” Miten mahtavan mutkaton suhtautuminen Jumalaan. Tuollaiseen suhtautumiseen kykenevät vain Taivasten valtakunnan esikuvat eli lapset.

                      Mutta millä mallilla ovat meidän aikuisten jumalasuhteet? Niihin liittyvät kolumnin luin viime viikolla Ylen sivuilta. Kolumnissa vapaa toimittaja Laura Hallamaa väittää, että suomalaiset ovat jumissa hengellisyytensä kanssa, koska pelko hihhulin leimasta estää keskustelun uskonasioista. Hallamaa kertoo omasta hengellisyysmöykystään, josta löytyy lapsuudenkokemuksia, raamatunkohtia, riparilauluja, mieluisia kirkkorakennuksia, uskonnon kulttuurisia merkityksiä ja muistikuvia ihmisistä, jotka joko lujasti uskovat tai ovat tiukasti ateisteja. Hallamaa toivoo, että voisi olla selkeästi jompaakumpaa, uskova tai ateisti, koska varmuus tuntuisi varmasti vapauttavalta. Mutta sen sijaan hän kuvaa omaa hengellisyyttään heilurioveksi, josta jumalat juoksevat edestakaisin.                      

                      Hallamaan kuvailema tilanne on mielestäni aika tunnistettava. Suomessa on melko vähän paikkoja ja tilanteita, joissa omasta hengellisyydestä olisi luontevaa puhua. Oikeastaan paras paikka siihen taitaa olla rippikoulu ja toivon, että tämänkin vuoden riparilaiset ottavat tilaisuudesta hyödyn irti. Tutkimustenkin mukaan riparilla on vapaus olla sellainen kuin on ja keskusteluilmapiiri on avoin. Mutta entä vanhemmille ikäluokille? Monella on hengellisiä kysymyksiä ja ajatuksia, mutta ei välttämättä sanoja tai tilaisuuksia niiden käsittelyyn. Monikaan ei tahdo tai uskalla tulla kirkkoon tai ”kirkon ihmisten” luo. Ihmisten tarve keskustella uskonasioista tulee kuitenkin herkästi pintaan, kun pappina ihmisiä tapaan. Keskustelu saattaa lähteä vaikka lauseella: En ole mikään uskovainen, mutta… ja sitten tulee hyvinkin syvää ja punnittua puhetta omasta jumalasuhteesta.

Pelko hihhulin leimasta ei ole uusi keksintö vaan löytyy tavallaan myös päivän evankeliumista: ”Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.” Suuri osa evankeliumitekstistä on suoraa viittausta Vanhasta Testamentista Jesajan kirjasta.

- Herra, kuka uskoi meidän sanomamme?
      Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?

Jesajan kirjan luku 53 vie ajatukset jo pitkäperjantaihin, tuo raamatunkohta luetaan joka pitkäperjantai ja se kertoo Herran kärsivästä palvelijasta. Kristityt ajattelevat, että tämä Herran kärsivä palvelija on Jeesus ja profeetta Jesaja kertoo jo ennalta miten Jeesuksen käy.

                      Evankeliumitekstin toinen viittaus Jesajaan liittyy lukuun 6 - Hän on sokaissut heidän silmänsä
      ja paaduttanut heidän sydämensä,
      jotta he eivät silmillään näkisi
      eivätkä sydämellään ymmärtäisi,
      jotta he eivät kääntyisi
      enkä minä parantaisi heitä.

Tämä kohta vie todella hankalan kysymyksen äärelle. Mitä on usko, mitä epäusko ja mistä johtuu, että kaikki eivät usko? Paaduttaako Jumala ihmisen sydämen vai kääntyykö ihminen itse pois Jumalasta? Vai onko paatuminen sielunvihollisen työtä? Me löydämme Raamatusta perusteluja monenlaisille ajatuskuluille ja tilanteesta riippuen vastaus vaihtelee.

Mutta erityisen vaikean kysymyksestä tekee se, ettei se ole pelkkää ajatusten tai raamatunlauseiden pyörittelyä, vaan ihmisten ihan aito kysymys tänäkin päivänä. Tahtoisin uskoa, mutta en pysty. Olen rukoillut rukoilemasta päästyäni, mutta en saa mitään vastausta. Miksi Jumala ei anna uskon lahjaa minulle, kun sitä pyydän? Tällaisen ahdistuksen kanssa moni tulee papin luo vastausta etsimään. Mutta mitä voin rehellisesti vastata? Raamatun kauniit lauseet ”kolkuttavalle avataan, etsijä löytää” eivät lohduta sieluntuskassa kärsivää. Meitä seurakunnan työntekijöitä saatetaan myös pitää jonain uskonelämän supersankareina, joiden usko ja luottamus ovat vankkumattomia ja joilta löytyy vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Totuus kuitenkin on, että Jumalan edessä olemme usein yhtä neuvottomia kuin moni muukin. Usko on Jumalan lahjaa eikä sen syntymistä voi pakottaa.

Uskonvarmuuden etsijän tilanteessa on kaksi valopilkkua. Se, että etsii Jumalaa, on jo eräänlainen uskon merkki. Miksi etsiä sellaista, joka ei laisinkaan ole olemassa? Toinen valopilkku on rukous. Vaikken pysty vedenpitäviä vastauksia antamaan, niin aina voin rukoilla ihmisen puolesta, mikäli hän sitä tahtoo. Ja tämä on kaikkein seurakuntalaisten tehtävä ja suuri syy siihen, miksi seurakunta ylipäätään on olemassa. Seurakunnassa rukoilemme toistemme puolesta, rohkaisemme toisia ja saamme toisilta rohkaisua, kannamme toisten murheita ja saamme olla toisten kannettavina.

Tulevina viikkoina meitä kutsutaan - niin seurakuntana kuin yksittäisinä ihmisinä - keksimään myös uusia tapoja olla ihmisten lähellä ilman fyysistä läheisyyttä. Meitä kutsutaan olemaan hädänalaisten apuna ja tukena. Meitä kutsutaan olemaan toivon ja lähimmäisenrakkauden lähettiläitä. Meitä kutsutaan rukoukseen tämän kaupungin, Suomen ja koko maailman puolesta. Kolmiyhteinen Jumala meitä tässä kaikessa rohkaiskoon ja vahvistakoon!