Totuus ja harha

Tuota viikon aihetta kuvataan evankeliumikirjassa seuraavasti: ”Kristitty joutuu elämässään kamppailemaan erottaakseen totuuden valheesta ja oikean väärästä. Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa kyseleminen ohjaavat häntä totuuteen.”

Aihetta pohdiskellessani olin eksyä viikon Raamatun teksteihin. Totuus ja valhe, oikea ja väärä olivat mennä sekaisin. Tekstit ovat kyllä kovin elämänmakuisia, niissä puhutaan kateudesta, ohjataan kohtelemaan toista ihmistä kunnioittavasti ja rakentamaan elämä kallioperustalle. Mutta samanaikaisesti esimerkiksi väärin tehneestä ja harhaan kulkeneesta nostetaan mies, joka joutui juonittelun uhriksi, toki pahoitti mielensä ja kiivastui, mutta lopulta juoksi veljeään vastaan, antoi juostessaan, tai oli jo ennen juoksuun lähtöä antanut anteeksi. Katsotaanpa tekstejä hieman tarkemmin.

Psalmissa 92 (5–10, 13–16) kirjoittaja osoittaa luottamusta Jumalaan, mutta samalla hänen mieltään kaihertaa se, että jumalattomat näyttävät menestyvän, mutta hurskaitten kohdalla tilanne ei ole niinkään selvä. Kirjoittaja luottaa kuitenkin Jumalaan – vielä Hän hoitaa asiat kuntoon. Tutun kuuloisia ajatuksia tai toiveita, kuulostelee sitten omaa sisintään tai toisten kertomaa!

Profeetta Jeremia (7:1–7) puolestaan muistelee hetkeä, kun hän sai tehtävän Jumalalta. Hänen tuli mennä temppelin portille ja ohjata ihmisiä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Tehtäväksiannon keskeisenä sisältönä oli julistaa: ”Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi.” Tuokin kuulostaa jokseenkin tutulta, toki myös tarpeelliselta muistutukselta kaikkina aikoina. 

Heprealasikirjeen (12:14–17) kirjoittaja jatkaa alkuun Jeremian kanssa samoilla linjoilla: tulee tavoitella rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkiä pyhitykseen, pitää huolehtia sitä, ettei kukaan kadota Jumalan armoa ja katkeruuden versoa ei pidä päästää kasvamaan ja tuottamaan turmiota. Sitten kirjoittaja heristää sormeaan. Hän muistuttaa siitä, että siveettömyys ja maailmallisuus vie tuhoon. Esimerkkinä tästä hän nostaa esiin Esaun, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa eikä, kirjoittajan sanoin, ”saanut tilaisuutta parannukseen, vaikka hän sitä itkien anoi”. Pysähdytäänpä tähän. 

Esau oli Iisakin ja Rebekan kaksoispojista vanhempi. Hänet kuvataan luonteeltaan suorasukaiseksi, mutta myös jalomieliseksi. Kaksoisveljeään Jaakobia hieman vanhempana hän oli esikoinen ja siksi isänsä perijä ja hänen elämäntyönsä jatkaja. Hänelle kuului myös siunaus, jonka isä hänelle ennen kuolemaansa antaisi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. 

Taitavana metsästäjänä Esau oli isänsä suosiossa, sen sijaan kaksoisveli Jaakob oli äitinsä suosikki. Kuulostaan ehkä jotenkin tutulta ja järkeenkäyvältä, mutta ei kuulosta hyvältä! Jo aikaisemmassa työssäni vankilapappina kohtasin tilanteita, joissa saman perheen lasten tiet olivat erkaantuneet kovasti toisistaan sen takia, että lapsilla oli kovin erilainen kokemus ja tulkinta siitä, ketä perheessä rakastettiin, ketä ei. Toiset menestyivät, jonkun osaksi tuli vankilatuomio. Esaun kohdalla ensimmäinen kompastuskivi oli se, että tultuaan yhdeltä metsästysretkeltä nälkäisenä kotiin hän ”myi” esikoisoikeutensa veljelleen yhdestä keittolautasellisesta. Myöhemmin hän vielä menetti isänsä siunauksen äitinsä juoniteltua tämän siunauksen Jaakobille. Tästä Esau tulistui ja uhkasi tappaa veljensä. Mutta juonittelu jatkui. Rebekka suostutteli miehensä lähettämään Jaakobin pois kotoaan ja maastaan ja näin veljesten välien selvittely jäi myöhempään.

Muutaman oppineen(?) teologin ja raamatunselittäjän teksteissä Esau nähdään huonona esimerkkinä ja uskovana. Häntä kiinnosti vain metsästys ja maalliset asiat. Hän ei välittänyt isästään. Hän ei välittänyt Jumalasta. Niinpä hän menetti sekä esikoisuutensa että siunauksen. Ja näiden ”herrojen” selitys jatkuu… Näin on vaarana myös meidän kohdallamme: maallisiin kiintymällä menetämme niin taivaallisen perintömme kuin siunauksenkin! He puhuvat samaan sävyyn kuin Heprealaiskirjeen kirjoittaja. Jotta näin ei kävisi, nämä raamatunselittäjät kehitelevät Esaun tapauksesta mutkikkaita selitysrakennelmia ja niiden johdannaisina ”perinnäissääntöjä”, joita noudattamalla on mahdollista välttää Esaun karu kohtalo. Mielestäni näitä tuskin tarvitaan. Ihan vaan rehti ja reilu peli riittää.

Tällaisen yksinkertaisen sairaalapapin näkökulmasta kertomus Esausta synnyttää nimittäin toisenlaisia mietteitä – eikä pelkästään siksi, että innokkaana metsästäjänä häneen on helppo samaistua. Totta on nimittäin se, että usein metsästysretkeltä tullaan kotiin reppu tyhjänä ja ”sudennälkäisenä”. Keitto kuin keitto maistuu – vaikka hieman ylihintaan. Mutta se, kun Esau ei saanut saalista ja joutui siksi tyytymään keittoon, ja sen seurauksena menetti perintöosansa ja vielä siunauksenkin äitinsä juonittelun tuloksena, nostaa kyllä ”karvat pystyyn”. Muuten… 1. Mooseksen kirjan mukaan, kun Rebekka lähetti Jaakobin viemään herkut ja leipomansa leivän Iisakille, hän puki tämän Esaun parhaisiin vaatteisiin ja peitti vuohennahalla hänen käsivartensa ja kaulansa, jottei Iisak tunnistaisi häntä, sillä Esau oli syntyjään karvainen toisin kuin Jaakob. Ja todesta meni – sokea isä tuli petetyksi ja Jaakob sai siunauksen! Mutta… Esausta en saa tässä kyllä mielessäni syyllistä mitenkään! Enkä myöskään jaksa uskoa, että meidän Jumalamme on samalla tavalla sokea ja petettävissä kuin Iisak.

Onneksi koko kertomus ei ole tässä. Ajastaan tuli veljesten välienselvittelyn aika. Jaakob ja Esau joukkoineen kohtasivat. Mitä tapahtui? Mooseksen kirjassa tapahtumaa kuvataan näin: ”Mutta Esau juoksi häntä vastaan, syleili häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, ja he itkivät” (1. Moos. 33:4). Ja mitä teki Jaakob? Puhutteli veljeään Esauta nimellä ”herrani” ja vaatimalla vaati, että Esau otti vastaan hänen lahjansa. Näin kohtasivat vihansa, pelkonsa ja katkeruutensa niellyt ja siunauksensa jakamaan valmis veljespari, joka halusi jättää elämänsä valheen ja väärän taakseen.

Viikon evankeliumitekstissä evankelista Matteus (7: 24–29) kirjoittaa kahdesta rakentajasta. Toinen rakensi kalliolle, toinen hiekalle. Toisen rakennus kesti, toisen ei. Esaun ja Jaakobin kertomus osoittaa, että ainakaan juonittelulle rakennettu ei kestä. Se kestää ehkä aikansa, mutta tulee myös aika, jolloin se, mikä on valheellisesti tai väärin rakennettu, pitää korjata. Valheelle ja vääryydelle rakentaminen on hiekalle rakentamista. Sen sijaan profeetta Jeremian julistus ohjaa rakentamaan kestävälle perustalle, kalliolle: ”Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi.” 

Ari Riuttaskorpi
Sairaalapastori