Jakso 1: Diakoni Ari Tuomikoski

Ari Tuomikoski kertoo työstään Lappeenrannan seurakuntayhtymän päihde -ja kriminaalityön diakonina.

Kesto: 38:17.

Lataa jakso täältä.

Tiivistelmä jakson sisällöstä (lue koko haastattelu alta):

Ari Tuomikoski on Lappeenrannan seurakuntien diakoni, joka työskentelee päihde- ja kriminaalityön parissa. Hänen työtehtävänsä ovat muun muassa:

  • Tapaamiset vankiloissa ja päihdehoitolaitoksissa
  • Retkien, kotikäyntien ja leirien järjestäminen
  • Tuen ja neuvonnan tarjoaminen

Tuomikosken työllä on tärkeä rooli tämän asiakkaiden elämässä. Hänen tapaamansa ihmiset ovat usein vaikeassa elämäntilanteessa, ja hänen työllään on mahdollisuus auttaa heitä muuttumaan ja elämään päihteettömästi sekä sopeutumaan yhteiskuntaan.

Tuomikosken työ on monipuolista ja haastavaa, mutta myös palkitsevaa. Hän on sitoutunut auttamaan ihmisiä, ja hän uskoo, että jokainen ihminen on muutoksen arvoinen.

Ari Tuomikoski.

Ota yhteyttä

Erityisdiakoni
Seurakuntatyön erityispalvelut

Normaalioloissa työskentelen seurakuntayhtymän yhteisenä työntekijänä Päihde- ja kriminaalityössä.
Vierailen vankiloissa ja päihdehoitolaitoksissa. Teen retkiä, kotikäyntejä, pidän leirejä.
Työhöni kuuluu motivoida muutokseen ja tukea ihmisen päihteettömyyttä sekä rikoksettomuutta.
 

Lue podcastin haastattelu tästä

Kerro lapsuudestasi, mistä Ari Tuomikosken tarina alkoi?

Ari Tuomikosken tarina on alkanut toki jo normaalikulun mukaan ennen syntymää, mutta se on alkanut 7.6.1968 täältä Lappeenrannasta paikallisesta sairaalasta, jossa olen syntynyt keskosena vähän etuajassa. Hätäinen ollut jo silloin. Lapsuus on täällä Lappeenrannassa vietetty. Perheeseen kuulunut isä, äiti, sisko ja minä. Hyvin sellainen perinteinen, vanhanaikainen perhe, missä on oltu ja liikuttu ja sukuloitu. Kasvettu hyvin.

Olet päihde- ja kriminaalityön diakoni. Miten päädyit tähän työhön?

Se polku ei ole ihan suora. Olen ensiksi lukenut Järvenpäässä nuorisotyönohjaajaksi. Sitten armeijan kävin. Olin siellä varusmiesdiakonina. Otin sen jälkeen Lappeenrannan seurakunnan poikatyössä viran vastaan. Kekkasin jossakin vaiheessa, että luen diakoniksi. Että ei se työ aikuistenkaan parissa pöllömpää voisi olla. Kyllä mietin sit jo työaikakysymyksiä ja aikanaan perhekysymyksiä ja työnjoustoa ja kaikkea mahdollista. Kaikkia näitä töitä kuitenkin arvostan. Läksin kouluun. Olin koulun käynyt, tuli siinä yksi diakonian äitiysloman viransijaisuus tässä Lappeenrannassa hoidettavaksi. Ei mennyt kauan, niin minua pyydettiin sijaistamaan tätä päihde- ja kriminaalityön virkaa. Silloinen esimies sanoi, että no voidaan me lainata sinut tuonne naapuriseurakuntaan, kun olet diakoniksi lukenut. Läksin tekemään sijaisuutta ja kävikin niin, että viranhaltija ei sitten palannutkaan tähän virkaan ja silloin vielä määräaikaiseen virkaan minut kysyttiin. Pienen pähkäilyn ja vakaumuksen tutkiskelun myötä sanoin sitten vakiviran irti ja jäin tähän virkaan ja tällä tiellä ollaan. Kohta tulee ensi vuoden lopulla 20 vuotta.

Oliko sulla nuorena mitään ammattihaaveita?

Mietin niitä. Niitä oli vähän vaikea löytää. Lapsena oli lakaisukoneen kuljettajasta lähtien kivimieheen saakka. Ennen vanhaan hiekkatietä kun höylättiin, niin kulki jopa mies kuorma-auton perällä ja heitteli irtomurkuloita kyytiin. Onneksi siitä ei ammattia tullut, se olisi voinut loppua jo monta vuotta sitten. Ihan totta puhuen, lukioon menin aikanaan sillä, että sain miettiä, missä aikaa, että mihin lähden. Oikein ei tommoset tekniset tai insinöörialat tai matemaattiset alat purreet, ei ehkä kokenut että osaaminen on riittävä sinne. Sitten partioharrastuksen myötä ja muutamien tuttujen rohkaisemana hain sinne nuorisotyönohjaajakoulutukseen. Seurakunta oli ollut aika vieras, en ollut isostoiminnassakaan ollut omassa rippikouluiässä. Mutta jotenkin nää tiet johdatti tänne seurakunnan suuntaan. Ja siitä se ammatti sitten alkoi löytyä. Oikeastaan se ihmisten parissa tekeminen ja toimiminen, se alkoi olla omaa vahvuutta. Ei siihen tullut muita ammatteja, muuraria, linja-autonkuljettajia ja muita tärkeitä ammatteja tullut, se valikoitui näin jo aika varhaisessa vaiheessa.

Miten päihde- ja kriminaalityön diakonin työ eroaa seurakuntien muiden diakonien työstä?

Siinä on tietysti erityiskysymyksiä. Osa työstä on aivan vastaavaa työtä. Minähän en kysy, että ihmisillä olisi mitään rikostaustaa tai päihdeongelmaa voidakseen tulla minun juttusille Osittain käy kaikenlaisia ihmisiä. Mutta sitten tämän viran erityisluonne näkyy tietysti niissä kysymyksissä, joissa käydään päihdehoitolaitoksissa, käydään vankiloissa tai kohdataan ihmisiä, jotka tulee päihteiden käytön seurauksena mun työhön. Silloin jotenkin se maailma on tarkemmin hanskassa. Voidaan keskustella vaikutuksista, voidaan motivoida hoitoon, tiedetään mistä tätä hoitoa löytyy. Sitten sitä hoidon aikaista sitkeyttä voidaan kannustaa, että jaksaisi käydä sen hoidon läpi. Myöskin se omaisten tukeminen on siinä se yksi kysymys. Voisi kiteyttää sen vielä näin, että jotenkin tuntee sen maailman, mistä puhutaan. Kaikkea ei tarvitse omakohtaisesti kokea. En aio itseäni hankkia siihen kuntoon, että voisin puhua kokemusasiantuntijana. Mutta pitkän työkokemuksen myötä tunnen päihdeongelmaa ja sen ilmiöitä niin tarkasti, että se oikeastaan tekee tämän viran erityiskysymykset jotenkin hallittavaksi.

Mitä se päihde- ja kriminaalityö on sitten käytännössä?

Se on hyvin monimuotoista. Just sitä on tuossa miettinyt, kun täytyy taas sitä lähteä esittelemään. Työhön kuuluu vastata päiväkeskus Kaartinkulmasta, joka on kaupungin ja seurakuntayhtymän yhteinen päiväkeskus, niin sen toiminnasta. Siellä ihmiset käy viettämässä omaehtoisen toiminnan tavoin päivää. Lukemassa lehtiä, pelailemassa, juomassa kahvia, käyttämässä tietokonetta, tekemässä puutöitä ja hakemassa ruokaa, elantoa, apua ja arkeen tukea, voisi sanoa näin. Se on yksi aika iso kokonaisuus. Sitten työhön kuuluu, aina kun aika antaa myöten, kotikäyntejä ihmisten luona. Siinä on ihan oma tarkoituksensa ja merkityksensä niillä. Sen lisäksi kuuluu yhteistyökuvioita verkostossa. Siellä on rikosseuraamusasioita, mielenterveys- ja päihdeverkostoissa toimimista. Asumiseen liittyviä asioita, elantoon, terveyteen, yleensä sosiaalipuolen asioihin, tukiin liittyviä juttuja. Sitten myöskin haluan työssäni pitää esillä sellaista toiminnallisuutta, ettei kaikki menisi viralliseksi työksi. Ihmiset tarvitsevat aikaa kohtaamiseen ja haluavat jotenkin olla osallisia, eli tällainen yhteisösosiaalityö ja osallisuus on aika tärkeä osa työtä. Näkyy niin, että me tehdään leirejä. Niitä on muutama vuodessa. Ja tehdään retkiä, meillä on tukikohta, jossa voidaan tehdä päiväretkiä tai yöretkiä. Sama meillä on erityisnuorisotyön kanssa vene, jolla voidaan tehdä lähiretkiä Saimaan vesistöön paistamaan makkaraa ja keittämään kahvia. Se on sellainen väline, josta voisi puhua pitkäänkin, miksi sitä kannattaa tehdä ja minkä takia se ihmisten kanssa tekeminen ja heidän kanssaan vietetty aika on hyvinkin tärkeätä.

Voitko kertoa lyhyesti?

Ihmiset virallisissa asioissa tottuvat, että aina pitää se koko tarina levittää ja takki avata. Eli jotenkin sen tutustumisen ja yhdessä vietetyn ajan kautta joillekin on helpompi sanoa, että ainiin, minulla olisi yksi tällainen juttu. Ja liittyy se sitten asumiseen, ihmissuhteisiin, talouteen, terveyteen tai mihin vain, niin se tulee, ei kaikki tule tapaamaan diakoniatoimistoon ihan noin huvin vuoksi. Ihmiset kokevat, että täytyy olla asiaa voidakseen tulla. Mutta silloin kun toimitaan yhdessä, se kehys on jo valmis sille, että se tarina omasta itsestä on helppo aloittaa. Sitten toinen on, että joskus voidaan suoda ihmisille mahdollisuus virkistykseen, joka muuten arjesta puuttuu. Eikä siinä tarvitse olla mitään syvempää teemaa jakaakseen omia asioitaan tai parantaakseen maailmaa. Sitten viimeinen pointti siinä, ei vähin, on myöskin se, että ihmisten kanssa vietetty aika saa ihmiset sitoutumaan toimintaan. Jokainen tarvitsee yhteisön, johon tuntee kuuluvansa, jossa kokee olevansa tärkeä ja jolle haluaa jollakin tavalla olla hyödyksi.

Minkälaisia sinun asiakkaat on, minkälaisia ihmiskohtaloita siellä on?

Siellä on laidasta laitaan. Siellä on ihmisiä, jotka ovat työikäisiä, ovat työttömiä, työssä käyviä. Siellä on nuoria, siellä on opiskelevia, siellä on yksinhuoltajia, yksin eläviä, perheitä. Oikeastaan laidasta laitaan ja ne kohtalot liittyvät koko siihen elämänkirjoon. Kuka taistelee moniongelmien kanssa, kuka tilapäisen ahdingon kanssa. Kenelle se liittyy elantoon, kenelle se liittyy päihderiippuvuuteen, kenelle mielenterveyden ongelmiin, sairauksiin yleensä. Kyllä nykyisin jaksaminen ja elanto on tärkeä, aika merkittävä se, että kuinka saada elinkustannuksien keskellä ne omat rahat riittämään, olet työssä tai sitten olet etuisuudella tai eläkkeellä. Etuisuudetkin on aika pieniä suhteessa siihen, että kuinka ne elinkustannukset juoksee. Se on monesti sellaista kamppailua, että kuinka selvitään arjessa. Sitten osa on ihan olemassaolon kysymyksiä ja hengissä pysymisen kysymyksiä. Jaksetaanko vai romahdetaanko, yritetäänkö eteenpäin, lasketaanko irti. Minun työn tarkoitus on motivoida ja tukea ihmisiä ja löytää se oikea avunlähde, oli se sitten missä hyvänsä. Osin itseni toteuttamana, mutta myöskin monen muun toteuttajan summana isoissa verkostoissa.

Miten tämä auttaminen sitten käytännössä tapahtuu? Joku tulee sun luo ja sanoo, että..?

Se riippuu aivan asiasta. Joku saattaa tulla nyt vaikka, tätä aikaa leimaa se, että Kelan etuisuus, perustoimeentulotuki on myöhässä. Ei ole oikein ollut millä maksaa vuokraa, tai ei ole millä syödä. Meidän apuhan on hyvin tilapäistä ja se perustuu siihen, että tehdään tulo-meno-selvitys ja katsotaan se tarve. Sen tulee olla myös toissijaista, että ensiksi täytyy olla Kela ja sosiaalitoimi käytetyt. Mutta sitten kun näissä tapahtuu väliinputoamisia näissä asioissa, niin voidaan pikkasen pelastaa sitä aikaa niin, että kauppaan saa jonkun sitoomuksen, joka on jonkun kympin mittaista ja sillä saa joksikin aikaa elantoa. Sitten meillä myöskin jaetaan elintarvikkeita, joita kaupasta tulee. Se otetaan siihen jatkoksi, koska se meidän sitoomus on niin pieni, että sillä ei ihmeitä rakenneta. Meillä on myöskin osalla käytössä EU-elintarvikejakelu, eli itselläni on tälle viikolle tuonne Kaartinkulman päiväkeskukseen käyttöön tullut ihmisille jaettavaksi tai aterioihin tehtäväksi 3000 kiloa elintarvikkeita. Järjestys pitäisi olla sitä, että soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa ja mielellään tässä järjestyksessä.

Kovin yleviä asioita ei korjata, ennen kuin nälkä on pois mielestä. Sitten toki niitä tulee siihen omakuntoisuuteen tai ihmissuhteisiin, työttömyyteen, työllisyyteen. Kartoitetaan sitä, onko toimenpiteiden parissa, onko hoitoa olemassa kysymykseen. Tai jos on työttömyyttä, onko aktivointisuunnitelmaa tehty. Onko mahdollisuus lähteä työkokeiluun, palkkatukeen tai kuntouttavaan työtoimintaan, miten voitaisi edetä. Se on sellaista verkkojen punomista, että mistä saa parhaimman avun siihen kuhunkin tilanteeseen. Joskus se vaan on yksin sitä, että ihmiset sanoo, että he ei jaksa. Tai sitten joku tulee kysymään uskon kysymyksiä. Sitten keskustellaan niistä ja mietitään, voisiko sieltä löytää jotakin, mistä ottaa kiinni, joka tukee sitä omaa elämää, arkea ja antaa sisällön elämää, vaikka voisi niukkaa muuten ollakin.

Onko tämä työ kuluttavaa?

On se sitäkin. Se täytyy kyllä myöntää. Ensinnäkin alue on laaja, kun vastaa kaikkien tämän yhtymän seurakuntien alueesta. Tekee sitä työtä. Joskus kuvittelin, että olisi aikaa tehdä etsivää työtä. Ei ole, oikeastaan kun liikkuu verkostoissa ja on tavattavissa, niin ihmiset tarvittaessa etsivät minut ja kyllä yleensä kiinni saakin, jos ei heti niin kohtapuolin kuitenkin. Sellainen riittämättömyyden tunnehan tässä työssä on ja se, että ihmisten ahdinkoa voi lieventää, mutta toisinaan sitä ei voi kokonaan poistaa. Täytyy tuntea oma kutsumuksensa ja omat rajansa siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä ja jotenkin sopeutua siihen, että jokainen tekee oman pienen osansa. Jos ei työstä pidä ja jos ei rajojansa osaa etsiä ja asettaa, sitten tämä työ kuluttaa vielä enemmän. Sitten on oikeastaan hallitsematon tai hallittu kaaos, jossa kuljetaan.

Pystytkö irrottautumaan tästä työstä vapaalla?

Kohtalaisen hyvin. En vie työvälineitä kotiin. Puhelin on kyllä päällä, mutta saattaa olla äänettömänä ihan siksi, että muuten saisi vastata yötä myöten. Työn ja vapaa-ajan raja hämärtyisi, jos ei niistä pitäisi tiukasti kiinni. Joskus joku on kysynyt, että tulisi vierailemaan tai palauttaisi jotain lainatavaraa kotiin, sanon että ei käy, että se tehdään töihin. Itse olen varjellut vapaa-aikaa ja kotielämää hyvin vahvasti. Muuten se työ tulee kotiin. Se on lopetettava ja ne ajatukset ja keskeneräiset asiat jätettävä. Niitä jatketaan seuraavana päivänä. Mutta harvoin se työ kotiin tulee.

Kun olet tässä päihde- ja kriminaalityössä, niin minkälaisessa roolissa nämä päihteet ja rikosasiat ovat?

Työhön liittyen, joo, no ne on silleen, että toki käyn tuossa meidän Pajarilan kuntoutusyksikössä pitämässä keskustelupiiriä tai jotain toiminnallista kahdesti kuukaudessa. Kohtaan siellä ihmisiä, sieltä tulee sitten ihmisiä, jotka jakson jälkeen ottaa yhteyttä tarvittaessa tai halutessaan. Sitten rikosasiat on se, että monesti keskustellaan ihmisten kanssa uuden elämän alusta tai jos on vankilatuomio tulossa, että miten se vaikuttaa, miten siihen täytyy sopeutua. Sitten myöskin omaisten tukena olla, että jos omainen on lähdössä istumaan rangaistusta vankilaan, niin mitä se vaikuttaa. Se vaikuttaa sen vangin lisäksi ehkä hyvä ettei vielä enemmän niihin omaisiin, jos suhteet on kunnossa ja olisi jotakin ylläpidettävää niiden sosiaalisten suhteiden ja yhteiselon kautta. Kyllä ne vaikuttaa. Sitten rikosseuraamuslaitokselta aina välillä on asiakkuuksia, mihin liittyy yhdyskuntapalvelu tai koevapauden suorittaminen vankeustuomioin loppupuolella ja sieltä sitten siviiliin tuleminen. Se on myös monesti kuuntelun lisäksi semmosta neuvontaa ja sen hakemista, mikä se tuki on, jotta ne asiat, joissa on tehty väärin ja joista kannetaan seuraukset, miten niitä ei tarvitsisi toistaa, vaan ne olisi suoritettu ja sen jälkeen on mahdollisuus niin normaalielämään kuin se ylipäänsä voi olla.

Kerro joku anekdootti asiakkaasta, joka on jäänyt mieleen.

Niitä on toki useita. Täällähän on selviytyjiä ja niitä, jotka vakaasta yrityksestä huolimatta eivät ole päässeet kurssia kääntämään ja se on koitunut sitten hengenmenoksi. Kenenkään kroppa tai elämäntapa ei loputtomasti kestä kolhuja, jos ei se kurssi käänny. Yksi hyvä esimerkki, se on sen verran yleisellä tasolla, että sen voi hyvinkin kertoa, se ei vaitioloa loukkaa. On se, että vankilassa pyydetään tukihenkilöksi ja sitten vankeusaikana jo ollaan yhteyksissä, keskustellaan, tehdään tuttavuutta, etsitään sitä pohjaa, josta puhutaan sitten, kun vapaudutaan, että mikä on se asioiden hoitamisen tapa ja kyky. Sitten kun vapautuu, tukihenkilönä oleminen tarkoittaa sitä, että avustetaan asunnon löytämisessä, mikä ei todellakaan ole helppoa, koska historia voi olla niin vaikea, että kukaan ei halua sitä asuntoa vuokrata. Ajattelee, että vanha laulu jatkuu. Siinä täytyy näkyä, että onko edellytykset asua esimerkiksi muuttunut ja voiko siihen hakea jotain määräaikaisia ratkaisuja.

Jos se ei ole omaa asumista, niin onko se jotakin hoitolaitosasumista jonkun ajan, jolloin sitä uskottavuutta alkaa syntyä ja nähdään sitä halua ja kykyä. Tällainen tapaus on ollut nimenomaan, joka vankilassa on pyytänyt tukihenkilöksi ja asui asuntolassa jonkun ajan ja asuntolasta sai koeajalla oman asunnon. Piti sen asunnon oikein priimasti ja etsittiin työtoimintoja, olin tukihenkilönä. Omaiset näki siinä nousua. Sitten jossakin vaiheessa tuli repsahdus ja kaveri hävisi. No nyt on noussut uudelleen, mutta vaihtoi paikkakuntaa. Se oli merkittävä kolme vuotta, jolloin rakennettiin sitä asumista, ihmissuhteita, työtoimintaa ja se arki toimikin hyvin. Mutta sitten, niin kuin päihdeongelmiin liittyy se, että ote ei saa herpaantua. Sitten kun se herpaantuu, tulee retkahdus, josta täytyy ottaa uutta vauhtia elämään. Se retkahduksen määrä sen sitten kertoo, että häviääkö moni ja vaihtaako ne maisemaa ja yrittää jossain muualla, jos täällä jo sillat on palanut. Mutta ainahan se ei ole näin rajua ja surullista se tarina ja toisinaan se sitten on niin surullista, että jos ei onnistu, niin pahimmassa tapauksessa elämäntapa ja sosiaaliset siteet ja ystävyydet on sitä luokkaa, että aineet tai elämäntavan kohellukset vie hengen siitä kuviosta. Se yrittäminen ei määräänsä enemmän kanna eteenpäin.

Minkälaisia sulla on onnistumiset ja epäonnistumiset tässä työssä?

Onnistumiset täytyy ottaa ehkä ei näin suurissa linjoissa mitä nää tarinat helposti on. Onnistumiset voidaan ottaa arjesta, kun joku kiittää avusta tai sanoo, että se apu oli paikallaan ja nyt hän on päässyt vähän tilanteesta yli tai on päässyt alkuun siinä, että liuta asioita on alettu järjestämään ja yksi kerrallaan ne sitten alkaa oikenemaan. Ne on niitä onnistumisia. Tai joku sanoo, että teidän päiväkeskustyö on hyvä, kun hänellä ei ole ketään, niin se on kuin hänen olohuone ja ne on hänelle tärkeitä ihmisiä, jotka siellä ovat. Epäonnistumisia on se, että tehdään yksilötyönä kahdenkeskistä työtä vuosi tai kaksi ja ollaan liki onnistumassa. Ja sitten se ihminen väsyy siihen toipumisen hitauteen ja joko päihteitä käyttämällä, ei aina tarkoituksellisestikaan, mutta väsymisen vuoksi päihteitä käyttämällä saa itseltään hengen. Tai sitten joku saattaa väsyä niin, että tekee myös itsetuhoisia ratkaisuja. Semmoset lopulliset, peruuttamattomat, ei-toivotut asiat, ne on ne kaikkein työläimmät käsiteltävät työhön liittyvät kysymykset.

Tappiot on tietysti aina kirveleviä. Työn jälkeen toivoisi, että jokainen pystyisi ojentautumaan ja saamaan uutta suuntaa. Mutta sitten kirkkaana täytyy pitää mielessä, että jos jollakin on mahdollisuus ollut onnistua, niin kaikilla on mahdollisuus muutokseen.

Kuinka kiinni tai irrallaan koet olevasi tästä seurakuntayhtymän muusta toiminnasta?

Kyllähän osin tällainen yhteinen työmuoto, jonka työsarka liittyy kentälle ja verkostoihin, niin toisinaan on hyvin irrallaan. Voi olla, että on tiiviimpi yhteys jopa yhteistyökumppaneihin. Toki diakoniatyön kollegoiden kanssa tulee pidettyä yhteyttä. Meillä on yhteisiä asioita, meillä on yhteisiä asiakkaita. Me konsultoidaan toisiamme kohtuullisen useastikin. Mutta kun työparia ei ole, ei päiväkeskuksessa eikä koko tässä työnkuvassa, niin tässä on hyvin irrallaan. Siinä on sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Siinä on aika nopea reagointi ja joustokyky tarvittaessa, mutta sitten siellä myöskin itse kantaa paljon.

Voiko työssäsi asiakkaista tulla ikinä ystäviä?

Voi tulla. Minä olen tosin työroolin pitänyt niin, että en hae a siakkuuksista ystävyyksiä. Koska ihmiset vertailevat sitä omaa suhdettaan minuun, joskus jopa väärällä tavallakin. Haluaa olla tasapuolinen. Mutta sitten jos on oikein kovin työhön sitoutunut ihminen, joka on toipunut ja haluaa auttaa ja on talkoissa mukana ja näin, niin kyllähän joillekin se asioitten jakaminen ja toteuttamisen antaminen, että he on osallisia tässä työssä tekemässä minun kanssa, niin se tuo heidät lähelle. Mutta en minä vielä ole kotiini kutsunut työn kautta ihmisiä, joihin olisin ystävystynyt. Olen aika tarkkana pitänyt sen rajan. Ihmiset kokee, kun he saavat huomiota, että nyt tämä yhteydenpito on ikään kuin ystävyyttä ja sitä voisi ulottaa ihan vapaa-ajalle ja vapaa-ajan tekemisiin. Mutta siinä minä vielä olen pitänyt rajan, että sinne asti ei mennä.

Minkälaisia ongelmia pitää käytännössä olla, että tulee juuri sinun juttusille, eikä jonkun muun seurakunnan työntekijän?

Siihen tietysti liittyy se, että kuinka paljon on tuttu. Riippumatta kysymyksestä tai se, että kenen luo voi mennä. Joskus halutaan, että siinä on pientä tuttuutta ja joskus halutaan, että on täysin ventovieras. Ammatillisesti katsottuna ei tietysti pidä olla liian tuttukaan, koska se alkaa sitomaan sitä työskentelyä. Mutta ihmiset voivat olla missä elämäntilanteessa tai yhteiskunnallisessa asemassa, siitä riippumatta tulla minun luo tai olla tulematta. Mutta sitten yleensä tullaan, jos ne nimenomaan liittyy näihin päihteisiin tai rikoksiin kuuluviin asioihin, piiriin. Se vaikuttaa. Mutta se että siellä on täysin päihdeongelmasta vapaita ihmisiä ilman minkäänlaista rikostaustaa. Silti he saattaa tulla minun luokse. He on jossakin nähnyt. Tätä tehdään persoonalla ja yleensä ihmiset tulee sen mukaan, että kenen kanssa he kokee asioiden sujuvan tai voisi sujua, ja kenen kanssa voisi kemiat kohdata. Sitten kun puhutaan erityiskysymyksistä ihan selkeästi, niin silloin tullaan minun luokse.

Jos puhutaan päihteistä, kumpi on isompi ongelma, alkoholi vai huumeet sinun kokemuksesta?

Jopa teit kysymyksen. Tuo on kuin joku yrittäisi vastata vaalikoneeseen sopivasti. Alkoholihan on meidän yleisin päihde ja sen tuomaa haittaa ei pidä mitenkään väheksyä. Pidän rippikouluja nimenomaan päihteistä ja riippuvuuksista, tai vierailen rippikouluissa. Nytkin on ollut riparirallia. Siellä kyllä ihan suoraan sanon, että kun suomalaiset ei hallitse tuota alkoholiakaan täysin. Se aiheuttaa mittavan määrän ongelmia. Niin me ei tarvita lisää laillistettuja päihteitä. Itse perustelen sitä sillä ja olen vähän huolissani katsomassa erilaisia laillistamispyrkimyksiä, niin on se, että kun päihteiden käyttöön liittyy tietynlainen kaari, mihin liittyy sitten pahimmassa tapauksessa ongelmakäyttö ja se elämän romahtaminen. Se kaari alkoholilla voi olla hyvinkin paljon pidempi ja loivempi ja siihen on jotenkin helpompi mennä väliin tai ihmisen useammassa kohdassa hakea muutosta ja hypätä pois. Jotenkin ne vaikutukset ja haitat ja syöksy, koen, että ne on huumausaineissa jonkun verran nopeammat kuin alkoholissa

Sitten kuitenkin kannabista käyttävät, jotka sitä oikein pitkän linjan mukaan käyttää, niin he tarvitsee siihen kaveriksi amfetamiinin. Se on sellanen teoria, mistä voi keskustella, minkä voi käydä läpi. Mutta kannabiksen vaikutus on sellaista, että sellaista vastavaikutusta ja tasapainottavaa tilaa haetaan usein sieltä amfetamiinista. Sitten lääkkeetkin on lähellä, Subutexit ja muut tällaiset. Se on jotenkin nopeammin useampia ihmisiä koukuttava maailma, ja sen vaikutukset on niin järeitä, että sieltä pois pääseminen on aika kova juttu. Minusta päihtyminen ei pidä olla sellainen kansallisoikeus, että sen saisi toteuttaa hinnalla millä hyvänsä mitä tahansa käyttäen. Kaikkea ei voi perustella lääkinnällisellä käytölläkään, koska lääkinnällinen käyttö on jo eri tavalla kontrolloitua ja pikkasen eri tavalla muunnetulla aineella, niin se että jos lääkkeeksi jotakin puhutaan, niin se ei tarkoita, että katukauppa on kaikille vapaa ja laillinen.

Olet ollut tässä työssä vuoden -98 lopusta. Millainen kehityssuunta on ollut tässä ihmisten ongelmissa? Ovatko päihdeongelmat kasvaneet tai vähentyneet tai onko ruoka-avun tarve kasvanut vai vähentynyt ja niin edelleen?

Aloitetaan tuosta helpoimmasta, ruoka-avun tarpeesta. Sen tarve on kasvanut. Jo vuosia sitten siihen tarpeeseen vastatakseni on tää kaupasta saatavan ruoan jakelu toteutettu. Meillä se päiväkeskuksessa on lähinnä leipää, mutta Lappeenrannassa sitä toteuttaa muut myös muin elintarvikkein. Sitten tää EU-elintarvikkeiden ja meidän ruokatapahtumien, eli lounas kerran viikossa ja aamupala maanantaisin ja perjantaisin, ne on tehty ihan siitä syystä, että meillä on ihmisiä, jotka elantonsa jatkeeksi sen tarvitsevat. Kyllä se on lisääntynyt. Liittyen ihan siihen, että elinkustannukset on aika kovasti noussut ja kuitenkin ne tulot, mitä pienillä tuloilla ihminen elää, ne ei ole tietenkään nousseet samassa suhteessa. Sitten päihdekentän muutos. Vankiluku ei sinänsä radikaalisti ole muuttunut, rikospuoli ei ole älyttömästi muuttunut. Se vähän heiluu kyllä ja eri tavat rangaista ja seuraamukset vaikuttaa siihen lukuun, kuinka hyvin toimii yhdyskuntapalvelu tai niin sanottu pantarangaistus, koevapaudet ja näin, niin ne aina pikkasen sitä viilaa.

Mutta sitten noissa päihteissä, niin silloin kun on aloittanut, niin alkoholi on selkeästi ollut pääpäihde. Katkaisuhoidossa suurin osa hoitopaikoilla olevista oli siellä alkoholin tähden ja hyvin harva oli lääkkeiden tai huumausaineiden tähden. Sitten siinä tapahtui sellainen sukupolven murros. Nyt voi sanoa, että sekakäyttö, eli lääkkeet, alkoholi, huume, niin ne on se suurin osa ja enää sellaista puhtaasti alkoholin tähden hoidossa olevaa, sitä on vaikea löytää. Toki nyt täytyy muistaa, että meillä on tulossa nuori polvi, joka ei pidä päihteiden käyttöä minään arvona. Se on hyvin toissijainen ja siellä ei vielä 18 vuodessa ole sellaista tarvetta lähteä baariin tai päihtyä. Käytetään jos käytetään, mut se ei ole enää sellainen, että se kuuluu vääjäämättä siihen vapaa-ajan viettoon. Sitten taas vanhan tavan ongelmasta kertoo se, että meillä on eläköityneitä ihmisiä, jotka ovat työurallaan käyttäneet runsaastikin ja eläköityessään eivät vähennä sitä käyttöä. Ja taas ikääntymisen tuoman sietokyvyn laskun myötä eivät hallitse sitä, eli ne haitat iän myötä korostuu sillä samallakin käytöllä, jopa pienemmälläkin käytöllä korostuu.

Eli meillä on myös semmonen kasvava eläkeläisten joukko, jotka ovat päihderiippuvuutta itselleen hankkimassa tai hankkineet. Että tää on tää maailma muuttunut. Ja samassa hengenvedossa täytyy sanoa, että kaikki nää keskustelut meidän alkoholipoliittisista linjauksista toisinaan pelottaa runsaastikin, koska siellä aika niukalla keskustelulla mennään ja pyritään torppaamaan sitä, että saatavuus ja lisääntynyt käyttö lisäisi haittoja, että osa pyrkii sitä kieltämään. Mutta kyllä se näin on, että mitä enemmän käyttää, niin sitä enemmän koituu yksilölle ja yhteiskunnalle myös haittoja kannettavaksi.

Onko sinulla tässä työssä ollut mitään, mitä pitäisi kohokohtina tässä uran varrella?

Se oli varmaan aikanaan tuo päiväkeskuksen synnyttäminen. Sitten se on ollut, kun tehtiin oma leiritukikohta tuonne Saimaalle saareen talkoilla. Sitten se on myöskin se, että kun lahjoituksena aikanaan saatiin vene, jota talkoilla keväisin on kunnostettu ja kesäisin sitten on veneilty. Sellaisia toiminnallisiin hetkiin liittyviä kohokohtia. Yleensä ne on projekteja, joissa koetaan pitkän työn jälkeen onnistumisia ja iloitaan niistä. Eli aikanaan asiakkaasta lähtenyt idea, että hän ei ole koskaan käynyt Lapissa. Sanoin, että ei se ole ongelma, meillä tosin ei ole siihen rahaa, että tehdäänkö se. Kaksi vuotta teimme talkoita ja sitten kun talkoot oli tehty, niin kaikki jotka olivat itsensä siihen ryhmään kiinnittäneet, pääsivät pohjoiseen niin, että matka sisälsi majoituksen, matkat ja ruoat. Meillä oli erittäin hienoa aikaa siellä pohjoisessa. Eli tällaiset yhdessä tekemisen onnistumiset on ne suurimmat. Toki yksilötyössäkin se, että jonkun kanssa pitkään istutaan ja tavataan ja aikaa kuluu, ja sitten jossakin kohdassa ihminen toteaa, että hän on saanut elämästä kiinni ja se elämä kulkee, että kiitos avusta. Nehän ei toki koskaan ole yhden ihmisen aikaansaamia, mutta yksi ihminen matkassa kulkee ja tekee parhaansa, ja silloin kun se onnistuu, siitä on syytä iloita.

Minkälainen luonne pitää olla, että haluaa tällaiseen työhön?

Se on äärimmäisen hyvä kysymys, joskus olen itsekin sitä miettinyt. Vaikka sitä voi hermostua ja kiihtyä nopeastikin, mut perusrauhallinen. Täytyy jotenkin ymmärtää, että se ihmisten paha olo, mikä tulee esiin, niin se ei ole minuun kohdistettu, vaikka sitä voitaisi joskus minulle kiukutellakin. Ja sitten jotenkin täytyy ymmärtää se ihmisarvo niistä kompastumisista huolimatta. Että näiden ihmisten elämäntilanteiden ja yleensä niiden ihmisten puolestapuhuja täytyy olla. Täytyy ymmärtää se, että meillä on erilaisia taipaleita ja erilaisia kompastumisia ja huolimatta siitä, kuinka me olemme onnistuneet, olemme kaikki aivan yhtä arvokkaita ja tärkeitä Luojan luotuja. Ja jos ei jotenkin se ihmiskuva ja asenne ole kohdallaan, olen sanonut, että tämä on enemmän asennelaji kuin taitolaji. Taito tietysti ja tietämys antaa pohjaa toimia, mutta se ihmiseen asennoituminen on se tärkein kohtaamisen työkalu, koska jos ihminen kokee tulleensa huonoksi kohdatuksi, niin hän äänestää jaloillaan. Se halu tehdä sitä työtä ja välillä tutkia itseään ja miettiä, pystyykö sitä sydämestään tekemään, terveellä rajauksella tietenkin. Se on se, mitä siinä kuuluu olla.

Kun olet näiden vankien kanssa tekemisissä, kuinka vaikeaa vangeilla on sopeutua takaisin yhteiskuntaan?

Siihen varmaan on olemassa tilastotietoa, mitä joskus olen lukenutkin, mutta kyllä käytännössä se on aika vaikeata. Osa paremmin, osa on työllistynyt, on perheet ja ura on jäänyt taakse. He eivät tietenkään pidä kauheasti meteliä, että he ovat entisiä vankeja ja onnistuneita siinä. Mutta hankaluus on se, että jos ei ole hyviä tukitoimia vankeuden jälkeen, eikä pääse terveellä tavalla elämään kiinni, se retkahtaa äkkiä siihen vanhaan, joka on hallinnassa. Se osataan ja sitä pystytään toteuttamaan. Ja vaikka se on väärää elämäntapaa, jos se on viimeinen vaihtoehto, sitä noudattaa edelleen ja sittenhän se kierre jatkuu. Mutta tukitoimia haetaan. Sitä hakee viralliset puolet ja olen juuri ollut mukana sellaisen kokemusasiantuntijayhdistyksen perustamisessa, jossa toipuneet ja eteenpäin päässeet, vankeudessa olleet tukevat toisiaan. Tällainen vertaistuki ja kokemusasiantuntijuus, ne auttavat tällaisissa kysymyksissä paljon.

Onko sulla paljon kokemusta siitä, että päihdeongelmaiset pääsevät eroon näistä päihteistä, sinun asiakkaissa?

Pääsee. Osa kamppailee siitä lopun ikänsä, koska päihderiippuvainen on ikänsä päihderiippuvainen. Kysymys on niin, että he hallitsee sen riippuvuutensa, en tiedä pääseekö koskaan eroon. Vertaistukijärjestelmistä AA on varmaan paras ja toimivin. Toki muitakin reittejä ihmiset ovat löytäneet. Kaikki eivät koe kaikkea omakseen ja etsivät oman tapansa. Sanotaan näin, että jos itselleen päihdesairauden riippuvuudeksi hankkii, niin siitä ei paluuta ole kohtuukäyttöön. Se ei ole mahdollista. Mutta sitten ketkä kamppailee sieltä. Valitettavan moni on väsynyt kamppailemaan ja heidät on niin kuin kuolo korjannut, elo on lakannut. Tässä työuran aikana varmaan enemmän on päihteiden myötä kuolleita kuin selvinneitä, jos ollaan ihan suorapuheisia. Mutta sitten siellä on kuitenkin ihmisiä, jotka ovat selvinneet ja on hyvänä mallina muille, että kaikilla on mahdollisuus siitä selvitä. Minä en osaa mitään tarkkaa lukumäärää sanoa, mutta jos se on yksi sadasta tai jokunen sadasta, niin se on ehkä se todellisuus. Koska sitten kun riippuvuus ihmisen vie, niin kaikki ei myöskään halua, että osa elää tavallaan siihen asti, kunnes päiviä riittää.

Mitä jos huomenna kenelläkään ei olisi enää päihdeongelmia ja kaikille riittäisi ruokaa, niin sinulla loppuisi työt siihen.

Se olisi hienoa se, ehkä minä löytäisin jotakin muuta. En laittaisi yhtään pahakseni. Sittenhän minä voisin vaikka siirtyä aktivoivan toiminnan pariin ja ennaltaehkäisemään ja hoitamaan ihmisten yksinäisyyttä, mutta olisipahan pois nälkä- ja päihdeongelmat. Toivon mukaan näin.