Iltahuuto-hartaus Eino Leinon päivänä 6.7.2021

Kuva: Kari Qvist

Sotaveteraaniukkini vanha viulu vaikeni, kun olin rippikouluikäinen. Mutta viulun ja ukin tarina ei.

Ukki ja mummi kertoivat, miten tämä viulu muiden arvoesineitten kanssa kätkettiin puulaatikossa Munteron Otra-ahossa heidän pihalleen kuoppaan, kun ukki lähti jatkosotaan. Mummoni lähti vauvaikäisen isäni kanssa evakkoon Savoon.

Arvotavaroitten maahankätkeminen on muuten hyvin raamatullista ja oli yleisesti käytössä levottomassa Israelissa. Jeesuskin käytti sitä tapaa vertaustensa lähteenä taivaallisesta aarteesta. 

Sankarihautausmaa kätkee sisällään urheitten sotilaitten, lottien kesken päättyneitä elämäntarinoita. Isien, äitien, veljien, lasten, puolisoitten tarinoita, jotka koskettavat. Ja tätä kunnioittamisen perinnettä meidän pitää viedä eteenpäin.
Lapsena olisin kuunnellut sotatarinoita korvat hörössä, mutta ukkini ei liioin kertonut. Sotaveteraaneja ei vielä tuolloin juurikaan arvostettu. 

Historiasta kiinnostuneena lähdin teologian ohella opiskelemaan historianopettajaksi. Lähe kolmenkymmenen työvuoden aikana olen saanut kuunnella ja sanoittaa lukuisia sotaveteraanien tarinoita siunauspuheissani. Siunaushiekkailla pyhän ristinmerkin heidän arkuilleen.
Viimeksi lauantaina.

Taipalsaaren sotaveteraanit nappasivat minut nuorena pappina riveihinsä, kun rippikoululeirillämme tapahtui sairaskohtauksesta johtunut nuoren hukkuminen. He veivät mukanaan kirkkopyhiinsä ja saunailtoihinsa. 

Lappeenrannan sotaveteraanit kutsuivat ennakkoluulottomaksi ensimmäiseksi naispuoleiseksi veljespapikseen, kunniatehtävään. Veteraanit ovat kantaneet.

Koronavuoden aikana sotaveteraaniliitto haastoi ihmisiä kuvaamaan itsensä jollakin sankarihautausmaalla ja lähettämään valokuvan heille. Kävin kuvaamassa itseni sateisena päivänä täällä kaikessa hiljaisuudessa. Mieleeni piirtyi nuorena pappina kolmisen kymmentä vuotta sitten pohtimani ajatus, näinköhän siunaan viimeisiä sotaveteraaneja taivasmatkalleen.

Veljespapin tasapaino vietiin, kun aivoistani poistettiin hyvälaatuinen kasvain. Kallonhalkaisukivussani Töölön neurokirurgisessa sairaalassa mietin, miten sodissa moni sai sirpaleita kehoonsa ilman nukutuksia, puudutuksia – vihollisen aseista. Millaisia kipuja ja vammoja, henkisiäkin ne jättivät jälkeensä. Ehkä veljespapiltakin pieni raihnaisuus sallitaan.

Arvotavaroita siis kätkettiin sota-aikana maahan. Aseitakin. 
Sankarivainajien ja sotaveteraanien tarinoita, perintöä ei sen sijaan saa haudata heidän mukanaan. Vaan rakkaudenteot, uhraukset pitää kertoa lapsenlapsillemmekin. Veljespappina roolini on siirtää kaatuneitten ja veteraanien tarina perinneaikaan.

Lapsille ja nuorille pitää kertoa tavallisten sotilaitten rinnalla myös  Suomen historian suurmiehistä ja naisista. Yksi heistä on runoilija Eino Leino, jota tänään Suven ja runon päivänä muistelemme. Hän puolusti kynä aseenaan tasa-arvoa, äänioikeutta, parempaa koululaitosta. Vaikka usein ajattelemme hänen keskittyneen vain hempeisiin, tunnelmallisiin runoihin. 
Tässä yksi
Ja vasta vapaa mies on se,
Ken tyynnä lausuu tuonele:
”Ma kuolla voin,
Mut kuole ei
Min eestä työtä tein”

Ei kuolema lie ankarin
On kuolo seppel sankarin
Kun vaatii häntä vakaumus
Ja ihmisoikeus.
Myöskään kristinuskon aarteita ei saa kätkeä vaan niistä pitää puhua lapsille ja nuorille. Uskon monen teistä saaneen turvaa ja lohtua pitkien koronatalvikuukausien aikana uskosta. Raamatussa vakuutetaan 366 kertaa eli vuoden jokaiseksi päiväksi ja jopa karkauspäiväksikin sanat: Älä pelkää. Jokaisena pitkänä yksinäisenä päivänä tämä lohduttaa, luo turvaa.

Jeesus vertaa aarretta Taivasten valtakuntaan. Asiaan, joka meidän jokaisen tulisi löytää ja pitää elämämme aarteena. Aarteena, jota ei pidä kätkeä piiloon mihinkään peltoon. Vaan siitä aarteesta riittää jaettavaa kaikille. 
Ja voimme olla varmoja, että me olemme Taivaan Isän aarteita, joista hän pitää hyvää huolta.
Sotavuosina Suomi turvasi Jumalaan ja yhteishenkeen. Korona vuonna meille on toisteltu, että Yhdessä selviämme. 

Eino Leinon sanoin:
Oli mullakin pieni onneni, / mut minusta oli se suuri, / ja luulenpa, siks oli suuri se, / kun se mun oli onneni juuri.

Rukoilkaamme:

Kiitos Jumala siitä, että sinä kannat ja hoidat meitä eri elämänvaiheissamme. Nostit Suomen kansan suuresta surusta sodan jälkeen. Autoit maamme jälleenrakentamisessa.

Auta meitä kunnioittamaan sotiemme veteraaneja että sodissa kaatuneita.
Auta meitä välittämään heidän muistoaan.

Kiitos, että olet suojellut meitä koronalta. Antanut kestävyyttä pientä näkymätöntä vihollista vastaan.
Auta meitä edelleen.

Kiitos Suomen historian merkkihenkilöistä ja kansallistunteesta, jota heidän kauttaan olemme saaneet.
Kiitos jokaisen ihmisen korvaamattomasta arvosta.

Kiitos kesästä, sen kaikista ihmeistä.
Kiitos, että meillä on aarre taivaassa. 
Kiitos, että me olemme sinun silmissäsi aarteita.
 

Maarit Hirvi

sotaveteraanien veljespappi
kappalainen, Sammonlahden seurakunta