Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Olen viime aikoina miettinyt sankareita ja sankaruutta. Sankareita esiintyy legendoissa, saduissa, lauluissa ja filmeissä, toisinaan myös oikeassa elämässä. Kyselin harjoittelussa kanssani olevilta kämppiksiltä, millaisia sankareita heillä tulee ensimmäiseksi mieleen ja miksi he ovat sankareita. Sankareiksi mainittiin Freddie Mercury, Iron Man, Herkules, Batman, Kari Grandi, Sanna Marin ja sitten J. Karjalaisen Sankarit-laulu alkoi kuulua laulettuna.
Sankareista ensimmäisenä itselleni partiolaisena tulee mieleen partiolaisten suojelupyhimys Pyhä Yrjö. Sankari, joka ratsastaa kertomuksessa paikalle ja pelastaa prinsessan (ja kokonaisen kaupungin) pelottavalta lohikäärmeeltä. Sankari, joka suojelee, pelastaa pahalta ja auttaa pulassa olijoita. Muut mainitut sankarit saivat selitykseksi muun muassa tällaisia perusteluita: hän on lapsuuden Kingi, superpuku ja pelastaa ihmisiä, kaikkien janoisten sankari ja nuorten naisten esikuva. Sankareissa ja esikuvissa on meille voimaa ja mallia, mutta toisaalta he tuntuvat olevan saavuttamattomia.
Sankaruus on toisaalta ihailtua ja toisaalta sellaista, joka kuuluu jollekin toiselle. Itse itsensä tuntee kaikkea muuta kuin sankarin viittaan sopivaksi henkilöksi. Sankarin viitan alle eivät tunnu sopivan kysymykset: olenko oikeanlainen, kelpaanko minä, entä jos en täytä toisten mittaa ja toiveita, entä jos olen ujo tai liian äänekäs, liian laiha tai lihava, tai jos pelkään.
Raamatun sankaritkin tuntuvat olevan rohkeita, isoja ja menestyneitä – vai enkö vain huomaa toisenlaisia sankareita? Toisen paastonajan sunnuntain tekstiä (Luuk. 7:36-50) lukiessani ja saarnaa pohtiessani olen miettinyt, onko tekstissä sittenkin piilotettuna useampikin sankari? Sankari, jonka ihmiset luulevat olevan sankari – fariseus Simon. Sankari, joka ei tunnu kelpaavan sankariksi kenellekään muulle kuin Jeesukselle – syntinen nainen. Ja sitten sankareiden Sankari – Jeesus.
Sini Järvinen
Teologiharjoittelija
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä