Mari Parkkinen

Persoona, arvot ja johtaminen

Esittele itsesi muutamalla virkkeellä. Millaisen piispan Mikkelin hiippakunta sinusta saisi? 

Olen Imatran seurakunnan kirkkoherra ja koulutukseltani teologian tohtori. Olen taustaltani myös viestinnän ammattilainen ja se on yksi vahvuuteni, jota hyödyntäisin piispana.

Mikkelin hiippakunta saisi minusta arvojohtajan, joka käy dialogia, rakentaa siltoja ja innostaa rakentamaan yhteistä kirkkoa. Kirkko on murroksessa, joten on myös tärkeää uskaltaa katsoa myös rohkeasti tulevaisuuteen.

Mikä on suhteesi muihin kirkkokuntiin, kristillisiin järjestöihin tai kirkon sisällä toimiviin herätysliikkeisiin? 

Ajattelen, että Jumala puhuu monin eri tavoin ja on tärkeää katsella Kristusta yhdessä. Herätysliikkeet ovat siis ehdottomasti rikkaus, mutta kaikkien pitää toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan. Rakennamme kaikki yhteistä kirkkoa. Olen toiminut kotimaassa E4-toiminnassa eri kirkkokuntien ja seurakuntien välillä ja työskennellessäni Suomen Lähetysseuran lähettinä Jerusalemissa työssäni korostui ekumenian näkökulmat. Yhteistyö on erittäin tärkeää. Meidän pitää osata kuunnella ja hyväksyä erilaisuus.

Millainen on mielestäsi hyvä johtaja? Millaista johtamiskokemusta sinulla on ja kuinka kuvailisit itseäsi johtajana?

Vahvuuteni ovat henkilöstöjohtamisessa ja tiedolla johtamisessa. Ensimmäiseen liittyy vahvasti ihmisten kuuleminen ja rohkeus kohdata erilaisuutta. Pidän tärkeinä mahdollistavan johtajuuden näkökulmia, joissa korostuvat muun muassa innostavuus, palautteen antaminen ja yhdessä tekeminen. Päätösten takana tulee kuitenkin olla tietoa. Suuntaviivat pitää pystyä perustelemaan. Olen toiminut Imatran kirkkoherrana puolitoista vuotta, minkä lisäksi minulla on kokemusta järjestöpuolelta projektipäällikön, toiminnanjohtajan ja puheenjohtajan tehtävistä.  

Nimeä itsellesi hengellisesti merkittäviä kirjoja, musiikkia tai henkilöitä. 

Tein graduni kontemplaatiosta läntisen kirkon traditiossa, ja minua ravinneet kirjat liittyvätkin pitkälti kristilliseen mietiskelyyn ja hengelliseen elämään. Suosikkiteoksiani ovat muun muassa Wilfrid Stinissenin Kristillinen syvämietiskely, Owe Wikströmin Häikäisevä pimeys ja Bonaventuran Sielun matka Jumalaan.

Räytymissuosikkini on virsi 289 (Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja), mutta kuuntelen mieluusti esimerkiksi Simojokea tai Hillsongia. Ajattelen, että myös musiikkikenttä kuvastaa Luojan luomaa laajuutta: eri elämän vaiheissa ja tilanteissa tarvitaan erilaista lähestymistapaa.

Hengelliseksi esikuvakseni nostaisin rukoilevan mummon, joka vuodesta toiseen istuu kirkon penkissä ja kantaa näin omia läheisiä, seurakuntaa ja koko kirkkoa.

Kirkon julkisuuskuva ja ikuisuuskysymykset

Miten suhtaudut mediaan piispan työvälineenä? Millaisia asioita haluaisit olla nostamassa yleiseen keskusteluun? 

Tehtävämme on viedä evankeliumia eteenpäin. Kokonaiskirkollisella tasolla nostaisin esiin hengellisyyden moninaisuuden, etsimisen ja löytämisen näkökulmat sekä positiivisen uskonnonvapauden. Kirkko on edelleen merkityksellinen monelle.

Kirkon sisäiseen dialogiin nostaisin erilaisuuden hyväksymisen rikkautena sekä kirkon rakenteisiin ja tulevaisuuden näkymiin liittyvät teemat. Keskustelun tulee aina olla kunnioittavaa, rakentavaa ja rohkaisevaa.

Entä mikä jurppii kirkon julkisuuskuvassa? 

Avioliittokysymyksen alle hautautuu kaikki se upea työ, jota seurakunnissa tehdään. Sitä kaikkea muuta pitäisi nostaa enemmän: mitä tehdään perheiden, lasten ja nuorten kanssa.

Suomen ev. lut. kirkossa on keskusteltu vuosikausia samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä. Kirkolliskokous ei ole muuttanut kirkon oppia, mutta käytänteet ovat silti muotoutuneet kirjaviksi eri hiippakunnissa. Miten asemoisit itseäsi piispana suhteessa kirkossa vallitsevaan sisäiseen erimielisyyteen? 

Arvostan avioliittoa ja olen valmis odottamaan asiasta yhteistä päätöstä kirkon tasolla. Toivon kuitenkin, että samaa sukupuolta olevien avioliitto olisi kirkossa mahdollista. Papistolla täytyisi silti säilyä asian suhteen omantunnonvapaus.

Millä konkreettisella tavalla rakentaisit kirkkoon sovintoa eri tavoin ajattelevien välille? 

Tilanne kirkossa peilaantuu maailmanlaajuiseen keskustelukulttuuriin, joka on kärjistynyt ja polarisoitunut. Asioista täytyy pystyä keskustelemaan. Jossain kohdassa täytyy kuitenkin hyväksyä se, että olemme tietyistä asioista eri mieltä ja silti rakennamme yhteistä kirkkoa.

Kirkon selonteko ja työnäky

Kirkkohallitus julkaisee neljän vuoden välein Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuutta luotaavan selonteon. Siunauksen signaaleihin 2022 on nostettu teemoiksi arjen kristillisyys, kokeileva hengellisyys ja kestävä elämäntapa. Miten kirkon tulevaisuuspohdinnat kytkeytyvät omaan työnäkyysi? 

Selonteko on mielestäni hyvä uusi avaus, raikas tuulahdus. On haluttu kuulla, miten ihmiset elävän uskoaan arjessa sen sijaan, että määritellään usko ylhäältäpäin. Ymmärrys siitä, että uskoa voi elää todeksi monella tavalla, mahdollistaa dialogin. Toisaalta esiin nousseet teemat – esimerkiksi mietiskely tai luontosuhde – eivät toki ole uusia. Esimerkiksi luonto on psalmeissa tai koko Vanhassa Testamentissa vahvasti läsnä. Täytyy myös muistaa, että aloitettua työtä on tarkoitus syventää ja laajentaa.

Kirkon piirissä on kannettu huolta ”väliinputoajista”, joita kirkon sanoma ei kiinnosta. Vajaat 70 % kirkosta eronneista kertookin merkittäväksi syykseen ratkaisulle sen, ettei kirkolla ole instituutiona itselle mitään merkitystä. Mitä ajatuksia sinulla on uskontokulttuurin muutoksesta ja sukupolvisista arvomuutoksista? Pyrkiikö ja pystyykö kirkko olemaan vielä ”koko kansan kirkko”?   

Ketään ei voi väkisin pitää kirkon jäsenenä. On rohkeasti katsottava tätäkin asiaa ja sanotettava meidän viestiä tavalla, joka tulee tässä ajassa ymmärretyksi. Näin Lutherkin teki. Ihmisiä pitää rohkaista kysymään, pohtimaan ja etsimään. Aika, jossa kaikki vastaukset annetaan valmiina, on mennyttä. Tässäkin on löydettävä dialogiyhteys.

Tärkein viestimme on edelleen Jumalan armo ja rakkaus. Uskon tulee kuitenkin näkyä myös arjessa: perheistä huolehtimisessa, diakoniatyössä, nuorten ja lasten toiminnassa. Pelkän opin esillä pitäminen kaventaa pahimmassa tapauksessa kirkon pieneksi oikeassa olevien piiriksi. Silloin viestin ydin on menetetty. Pitää miettiä, mitä tässä ajassa ja näiden asioiden keskellä on sanan siirtäminen kansan kielelle.

Kirkon toiminta ja rakenteet ovat muutoksessa sekä säästösyistä että toimintakulttuurin muutoksen myötä. Millaiseen muutokseen sinä haluaisit olla kirkkoa kantamassa? 

Olemme tilanteessa, jossa asioita on pakko miettiä uudestaan. Esillä ovat olleet hiippakunta- ja rovastikuntamalli, joissa hallinto olisi laajemmalla alueella yhteinen. Paikallinen toiminta täytyy mielestäni kuitenkin olla jokaisen alueen oman näköistä toimintaa. Kirkon strategian mukaisesti toivoisin, että kirkon ovet olisivat auki tulla ja mennä. Seurakunta pohjaa Jumalan Sanaan, mutta mielestäni on tärkeää kuulla ja kuunnella myös ihmistä.  

Suomalaisten mielestä kirkon antama apu esimerkiksi perheille ja vanhuksille on yksi tärkeimmistä kirkon tehtävistä. Myös henkinen ja hengellinen tuki erityisesti kriisien aikaan koetaan tärkeänä. Mikä sinusta on kirkon tärkein tehtävä maailmassa? Miten itse elät sen periaatteen mukaisesti? 

Armon ja rakkauden näkökulma on mahdollisuus muistaa joka ikinen kerta, kun kohtaa ihmisen. Ihminen saa niin paljon enemmän, kun kohtaa toisen kauniisti. Yritän myös olla käytännössä mukana erilaisissa keräyksissä ja kampanjoissa. Kristinuskon ytimessä on, että pidämme toisistamme huolta.

Kirkon nelivuotiskertomuksessa uudenlaisen yhteisöllisyyden tarpeisiin on vastattu esimerkiksi uusilla jumalanpalvelusyhteisöillä sekä moninaistuneilla hartaudenharjoituksen tapoina. Millaista sinun mielestäsi ovat tämän päivän yhteisöllisyyden tarpeet ja miten seurakunnat voivat niihin vastata? 

Seurakunta on lähtökohtaisesti yhteisö; meidän tarkoituksemme on tulla yhteen. Jumalanpalvelusyhteisöt tukevat moninaisuutta ja erilaisia tarpeita. Seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus rakentaa koko yhteisöä, mutta sen lisäksi voi olla kaipuuta myös pienempään yhteisöön. Se on hyvä asia. On tärkeää, että myös maallikoille annetaan vastuuta.

Paikalliskysymykset

Mikkelin hiippakunnan väestö ikääntyy ja vähenee voimakkaimmin. Millaisia erityispiirteitä tämä aiheuttaa alueen seurakuntaelämälle?

Seurakuntahan ei katoa mihinkään, vaikka väki vähenee tai vanhenee. Meidän täytyy kuitenkin rohkeasti katsoa tulevaisuuteen ja rakentaa seurakuntaelämää tarpeista käsin. Kristus on keskus, mutta voimme kysyä myös, mitä alueella kaivataan. Se voi olla jeesiä lapsiperheille, yhteisiä ruokailuja tai jopa paluuta hiljaisuuden ääreen. Evankeliumia julistetaan siis edelleen, mutta suunnatummin. 

Kuinka hyvin tunnet Päijät-Hämeen kirkollista elämää ja minkälaisia verkostoja sinulla on tänne? Millä alueilla näet Päijät-Hämeessä kehitettävää ja toisaalta säilytettävää? 

Tunnen aluetta jonkin verran. Siellä on tietääkseni vahvaa Kansanlähetyksen toimintaa ja esikoislestadiolaisuutta, mutta myös musiikillista perinnettä, kuten Lahden gospelkuoro. Seurakuntaliitosten jälkeen siltoja ja yhteyksiä rakennetaan vielä hiippakuntatasolla. Haluaisin satsata eri jumalanpalvelusyhteisöihin ja muun paikallisen kirkollisen elämän rakentamiseen.

Kuten muuallakin, myös Päijät-Hämeessä osa haluaa pitää traditiosta kiinni ja osa elää uudistusmielisempää elämää. Toivoisin, että osaisimme nähdä molemmat osana tätä kirkkoa ja antaa molemmille tunnustusta. Uskoa voi elää todeksi monella hyvällä tavalla.  

Lappeenrannan seurakuntayhtymässä on vuosien varrella useaan otteeseen keskusteltu seurakuntien yhdistymisestä yhdeksi seurakunnaksi. Täyttä yksimielisyyttä ei ole saatu, mutta enemmistöpäätös kylläkin. Tukisitko yhdentymisprosessia, mikäli sille on yhteisen kirkkovaltuuston enemmistön tuki ja siitä on tehty valtuuston päätös? 

Yhdistymiset ovat aina haasteellisia, ja jatkaisinkin alkanutta keskustelua. Lappeenrannassa on sekä kaupunkimaista että maaseutumaisempaa seurakuntaelämää, mikä tulee ottaa keskusteluissa huomioon. Päätöksenteossa on haasteellista, että pieni jää usein jalkoihin. Neuvotteluja pitäisi jatkaa edelleen ja miettiä olemassa olevia vaihtoehtoja. Tärkeää on myös, että kun yhteinen päätös syntyy, siihen sitoudutaan.