Mitä tapahtuu laulukilpailun kulissien takana?

Lappeenrantalainen Matti Moilanen on laulanut Lappeenrannan seurakunnan kamarikuorossa 35 vuotta. Rakkaus laulamiseen ilmenee monella tapaa: se ajaa muun muassa miehen töihin laulukilpailujen narikkaan.

MONI TUNTEE Matti Moilasen ihan muualta kuin kuoroharjoituksista: Moilanen on muun muassa toiminut lähes 10 vuotta koripallojoukkue Catzin vapaaehtoisena jokapaikanhöylänä.

– Minulle kuuluu joukkueen tiedotus ja joitain tehtäviä pelitapahtumien järjestämisessä, mutta oikeastaan teen vähän kaikkea, Moilanen nauraa.
Ruokolahdelta kotoisin oleva Moilanen aloitti lauluharrastuksen jo nuorena kotiseurakuntansa kirkkokuorossa.

– En ole laulanut muissa kuin kirkkokuoroissa. Se on minun arvojeni mukaista tekemistä. Parasta Lappeenrannan seurakunnan kuorossa on yhteisöllisyys, jaamme ilot ja surut, tenoriääninen laulaja kiittää.

– Kun keskittyy laulamaan, mieli rauhoittuu.

Aitiopaikka Lappeenrannan laulukilpailuissa
Moilanen päätyi työskentelemään Lappeenrannan valtakunnallisten laulukilpailujen järjestyksenvalvontaan ja vaatesäilytykseen hoitajana sattumalta.

– Tapasin Lappeenrannan laulukilpailujen silloisen toiminnanjohtajan Tuulikki Närhinsalon yhdessä konsertissa ja hän pyysi minua töihin laulukilpailuihin. Myöhemmin laulukilpailujen organisaattorit pyysivät mukaan koko kuoroa.

– Kun kuoron jäsenille tarjottiin mahdollisuus työskennellä narikassa ja lipuntarkastuksessa vuonna 2002, he lähtivät empimättä mukaan.

– Tuulikki halusi kilpailujen taustavoimiin ihmisiä, jotka ymmärtävät musiikkia, Moilanen uskoo. Homma on niin suosittua, että laulukilpailuihin tulee talkoolaisia kuoron ulkopuoleltakin.
       Sopimus on ollut molemmille osapuolille mitä parhain. Yleisö saa hyvää palvelua ja kuorolaiset pääsevät työn lomassa kuuntelemaan tasokkaita laulajia ja seuraamaan kisoja lähietäisyydeltä.

– Tammikuu 2016 oli minulle ja kuorolle seitsemäs kilpailu. Tulen Lappeenranta-saliin kuin kotiin: pianonvirittäjä ja monet säestäjät ovat tulleet tutuiksi, Moilanen miettii.

Kilpailuissa sattuu ja tapahtuu

Laulukilpailu on täyttä työtä niin laulajille kuin taustavoimille, ja päivät ovat pitkiä. Joskus työpäivä kestää kellon ympäri.

– Laulajat tappavat aikaa kuka mitenkin. Kerran yksi finalisti nosti helmat käsiinsä ja juoksi sukkasillaan spurtteja pitkin käytävää. Eräs kuorolaisemme ompeli joutohetkinä naulakkolenkkejä takkeihin narikassa. Ihmiset olivat ihmeissään ja mielissään, kun huomasivat pois lähtiessään, että takkia oli paranneltu ja puuttuva lenkki oli ommeltu siististi paikalleen.
Joskus narikassa törmää käytännön ongelmiin.

– Kaupungintalon naulakoissa ei ole henkareita ja kun joku antaa säilytykseen kalliin turkin, ei sitä oikein voi laitaa kauluksesta roikkumaan. Kokemuksen myötä varustelu on parantunut ja kuorolaiset ovat valmistautuneet mitä erilaisimpiin tilanteisiin.

Tulokset herättävät tunteita
Moilanen on kiinnittänyt huomiota television toiminnan muuttumiseen vuosien varrella.

– Alkuaikoina yleisö pidettiin kaukana, kun kilpailijoita haastateltiin, hän muistelee.

– Nykyään  haastattelut tehdään aulassa yleisön keskellä.

Yleen liittyy myös ainoa Moilasen muistama skandaalin poikanen.

– Yle sai tulokset ennen palkintojen jakoa ja kertoi ne välittömästi uutisissaan. Voittaja sai  onnitteluviestin ennen kuin tulokset julkistettiin kilpailupaikalla.
Huippumusiikin ohella Moilasen mielestä parasta laulukilpailussa se, että laulajat joko ovat tai heistä tulee ystäviä keskenään.

– Suomessa ei tällä tasolla ole loppujen lopuksi kauhean paljon laulajia, ja on luonnollista, että he tuntevat toisensa.

Moilanen on nähnyt monet pettymykset samoin kuin ilon kyyneleet.

– Kilpailijat jakavat tunteet keskenään, se on vertaistukea. Vain toinen laulaja tietää, miltä karvas tappio ja riemullinen voitto tuntuvat.

  • Vuoteen 2010 saakka Lappeenrannan laulukilpailut järjestettiin joka toinen vuosi. Vuoden 2010 jälkeen kilpailu pidetään alkuperäiseen tapaan triennaalina eli joka kolmas vuosi.

Aarre Heinoselle liikunta ei ole rasite

Aarre Heinonen lahjoitti autonsa Afrikkaan. Matkat niin asioille kuin harrastuksiin taittuvat sauvakävellen.

Aarre Heinonen pelaa joka viikko myös kuulapeli bocciaa diabetesporukan kanssa.AARRE HEINONEN on varustautunut kadehdittavan hyvin tammikuun paukkupakkasiin. Päätä suojaa viiman poissapitävä karvalakki, käsien ahavoitumista ehkäisevät tiiviit nahkarukkaset ja jalkoja lämmittävät pitkävartiset, lapikkaiden tyyliset saappaat.

Edes kylmä sää ei lukitse Heinosta neljän seinän sisälle, vaikka miinusasteet saavat astmaa sairastavan miehen hengityksen helposti vinkumaan. Heinosen on saatava raitista ilmaa ja fyysistä rasitusta joka päivä vähintään puolen tunnin tai kolmen vartin verran.

– Rakastan Pallonrannan maisemia, Ainonkadulla asuva Heinonen kertoo.

– Yritän myös vaihdella kävelyreittejä, koska sitä tallaa helposti vain samaa ”latua”.

LIIKUNNASTA ON tullut Heinoselle jo tapa, ja hän alkaa olla tuttu ja tunnistettava liikkuja Lappeenrannan kaduilla. Kävelyharrastus tarkoittaa Heinoselle omaa aikaa, joka vahvistaa fysiikkaa ja selkiyttää ajatuksia.

– Asuinkumppanini on vakavasti sairas, ja toimin tällä hetkellä myös omaishoitajana. Hyvä kunto ja lihasvoimat ovat siksi tarpeen.

Kävelyn lisäksi Heinonen jumppaan joka aamu puolisen tuntia vahvistaakseen vioittunutta lannerankaansa.

– Lääkäri totesi ironisesti, ettei sitä kukaan voi toisen puolesta tehdä.

Heinosen onneksi hän tottui aamujumppaan työskenneltyään lähes 40 vuotta Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijänä. Heinonen oli tunnollisesti läsnä Sonja Tammelan vetämissä lämmittelyharjoituksissa, jotka eivät aina kiinnostaneet miespuoleisia kollegoja.

– Näyttelijäntyössä joutuu taipumaan monenlaisiin fyysisiin suorituksiin, kuten tanssimaan. Hyvä kunto on vain plussaa, edelleen harrastelijateatterin jäsenenä esiintyvä Heinonen tietää.

Keväällä hänet nähdään myös seurakuntien pääsiäisajan draamassa ”Via Crucis – Ristin Tie”.

KOULUAIKOJEN liikunnasta Heinonen muistaa voimistelutunneilla kokemansa huonommuuden tunteen.

– Vartuin köyhissä oloissa kasvattilapsena, ja olin hintelä, ujo ja hiljainen. Siihen nähden on ihme, että ponnistin myöhemmin ammattinäyttelijäksi.

Voimistelutunnit eivät onneksi tappaneet liikkumisen motivaatiota, jota myös tuttavat ovat penänneet Heinoselta.

– En osaa vastata siihen muuta kuin, etten koe liikuntaa rasitteeksi, usein myös kyytitarjouksista kohteliaasti kieltäytyvä Heinonen sanoo.

Vaikka Heinonen ei ole asettanut liikkumiselleen sen kummempia kunnonkohotustavoitteita tai määrällisiä maaleja, tuttavat arastelevat tarjoutua hänelle lenkkiseuraksi.

– Kumppanini ei lähde kanssani kävelylle, koska pidän kuulemma liian kovaa vauhtia.

– Kuulen usein myös kommenttia ”jokos sinä viuhahdit”, kun kävelen sauvojen kanssa, Heinonen hymähtää.