Kevät väsyttää. Pitenevä päivä ja lisääntyvä auringon valo ovat ihania – ja samalla valo paljastaa hyllyille kertyneen pölyn ja ikkunoihin pinttyneen lian. Samalla kun iloitsen saapuneesta keväästä, kysyn myös: ”voinko vähän aikaa olla talviunilla?”
Ihmisen mieli ei käänny nopeasti tunnelmasta toiseen. Ihan vilpittömästi ajattelen, että monelle tämän päivän nopea elämän rytmi on ongelma ja pahan olon lähde. Kaikki tapahtuu niin nopeasti ja infotulva on niin valtava, että kaikkia tunnelmia ei ehdi eikä jaksa käydä läpi.
Ihmismielen jähmeys oli nähtävissä myös pääsiäisen tapahtumissa. Opetuslapset eivät tahtoneet uskoa, kun Jeesus sanoi, että palmusunnuntain suosio kääntyy pian tuomioksi. Juuri kun he saivat ymmärrettyä, että Jeesus on kuollut, haudalta tulleet naiset hämmensivät mieltä kertomalla, että Jeesus onkin taas elossa. Niin isoja asioita niin lyhyessä ajassa, että mieli ei ehtinyt mukaan. Surusta ja pettymyksestä oli vaikea ponnistaa ylös. Kaikkein vaikeinta oli ymmärtää, miksi tämä kaikki tapahtui.
Surusta ja hämmentyneestä ilosta auttoi eteenpäin Jeesus. Hän todisti olevansa oikeasti elossa, selitti kirjoituksia, antoi kaikelle tapahtuneelle tarkoituksen ja ystävilleen syyn mennä eteenpäin. Heillä oli taas suunta, varmuus ja ilo. Aina uudestaan vaikutun, kuinka Apostolien tekojen kirjassa kerrotaan toistuvasti ilosta ja ylistyksestä, joka Jeesuksen seuraajien keskuudessa vallitsi. Ilo ei kadonnut, vaikka heitä kritisoitiin, vainottiin ja surmattiinkin.
Sohvan nurkassa istuessani mietin, että vielä minä joskus pyyhin pölyt kirjahyllystä. Mutta ensin kerään itseeni vielä vähän valoa ja voimia, jotta pääsen mukaan luonnon tunnelmaan. Ja siinä istuessani rukoilen: ”Jeesus, sinä, joka elät ja hallitset elämää ja kuolemaa. Valaise elämäni, ne pölyiset nurkatkin. Anna minustakin näkyä se ilo, jonka vain sinä voit antaa. Vaikka väsyneenäkin. Aamen.”
