Virpominen on meille etelä-Karjalaisille tuttu perinne, jonka juuret ovat ortodoksisessa perinteessä. Virpominen jatkaa kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen tapaa muistaa palmunlehväseppeleillä tervehtien Jeesuksen saapumista Jerusalemin pääsiäisjuhlille. Erityisesti karjalaisten parissa, perinne muotoutui virpomiseksi. Kevään ensimmäisillä luonnosta löytyvillä oksilla, pajunoksilla, tervehditään ja siunataan lähimmäisiä ja ystäviä palmusunnuntain aamuna. Palkkana siunauksesta saadaan pääsiäissunnuntaina jokin sopiva kiitos, ehkä maalattu muna.
Omassa lapsuudessani 1980-luvun Lappeenrannassa palmusunnuntai oli lasten odottama päivä. Uskon, että se on sitä vieläkin. Omassa lapsuudessani ei tosin ollut tapana pukeutua muuten, kuin ehkä hieman siistimpiin vaatteisiin. Virvotut tutut ja sukulaiset saattoivat joskus antaa palkasta vähän ennakkoa, mutta varsinainen palkkojen hakeminen tapahtui sitten pääsiäissunnuntaina. Suklaisten pääsiäismunien symboliikka aukeni sunnuntaina lapsellekin helposti. Pääsiäismunan sisältä löytyi yllätys, samoin kuin haudan tyhjä sisus ja ylösnousemuksen ihme, tulivat Jeesuksen oppilaille yllätyksenä.
Pääsiäisen perinteet ovat hiljalleen sekoittuneet. Toisaalta virpomaperinne elää hyvinkin virkeästi, mutta siinä on usein mukana länsisuomalaisempaa, ehkä erityisesti pitkäperjantaihin ja hiljaiseen lauantaihin liittyvää perinnettä. Ja ehkä tällainen perinteen eläminen ja muuntuminen on vain todistus sen elinvoimasta. Näinhän on aina ollut. Vaikka perinteet muuntuisivat ja niihin tulisi mukaan uusia sävyjä, pääsiäisen perinteet kertovat varmasti jokainen tavallaan hiljaisen viikon tapahtumista ja sanomasta. Palmusunnuntain virpomavitsat palmunlehvistä. Noidat ja kokot ylösnousemuksen odotuksesta. Ja pääsiäismunat pääsiäisaamun ihmeestä.
