Ansaittu vai ansaitsematon armo?

Armo on monisyinen käsite, josta voi puhua kontekstista riippuen aika monella tavalla. Kun armo liitetään ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, vastinpariksi nousee aina sana ihmisluonto. Yksinkertaistaen se tarkoittaa sitä, kumpi saa aikaan pelastavan uskon: ihminen vai Jumala?

Puhtaasti järjellä tarkasteltuna voi todeta, että kyllä ihmisellä joku osuus pelastuksessa täytyy olla.  Konna joutuu helvettiin ja hyvä pelastuu. Hyvä ja moraalisesti oikein elävä ihminen ansaitsee Jumalan armon ja pääsee taivaaseen. Tämä kuulostaa järkeen käyvältä. Ihmisen järjelle sopii mainiosti ajatus siitä, että armo laitetaan tekojen ja hyvän elämän jatkeeksi. Ensiksi on ponnisteltava ja yritettävä, sitten Jumala armahtaa, jos armahtaa. Armo täydellistää luonnon. Ensiksi ihminen, sitten Jumala.

Mikä oli Lutherin oivallus armosta?

Lutherin mukaan ihmisen järki ajaa pelastuskysymyksessä umpikujaan. Armoa ei ansaita. Armo ei täydellistä ihmisluontoa, vaan se kumoaa sen. Ihmisen ponnistelut ja yritykset Jumalan edessä ei ole esiaste tai pohja Jumalan armolle. Armon luonteeseen kuuluu se, että kaiken saa lahjaksi. Armo antaa kokonaan uuden sydämen. Siksi armossa on kysymys uudestisyntymisestä.  Armon saa omistaa niin konnat kuin hyvätkin. Pelastus on Kristuksen varassa. Ensin Jumala, sitten ihminen.

Ensi sunnuntain otsikko on Ansaitsematon armo. Paavali tiivistää ajatuksen filippiläiskirjeessä: ”Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo.”

Jaakko Ranta
seurakuntapastori
Lappeen seurakunta