Nurinkurista kehittymistä

Maailma on pullollaan elämänhallintaoppaita. Kuinka ansaita rahaa ja saada vaikutusvaltaa, kuinka menestyä työssä ja elämässä, kuinka saada paremman fyysisen ja henkisen kunnon. Tarjolla on mindfullnessia, joogaa, pilatesta, spinningiä ja ties mitä. Ja jos maraton ei riitä, niin aina voi kokeilla ultramaratonia. On parisuhdeoppaita, itsensä johtamista ja kaikkea muuta. Näin meistä koulitaan parempia ihmisiä. Meille luodaan illuusio, että emme ole vielä tarpeeksi hyviä. Meille on aivan liian pitkään tuputettu ajatusta siitä, että positiivisuus on avain onnellisuuteen, mielenrauhaan ja rikkauteen.

Kaupassa silmiini osui Mark Mansonin kirjoittama kirja, jonka nimeä en tähän seurakunnalliseen tekstiin laita, koska joku voisi siitä loukkaantua. Laitan vain kirjan alaotsikon: Nurinkurinen opas hyvään elämään. Kirja ei ole mikään tieteellinen julkaisu, vaan tieteelliseltä painoarvoltaan samanlainen kuin Idiootit ympärilläni. Monen suosikkikirja se, ilman tieteellistä perustaa.

Joitain ajatuksia Mansonilta haluan teidän kanssanne jakaa.

MM puhuu siitä, että elämäntapaoppaiden mukaan meillä nykyihmisillä on tarve tuntea olevamme erikoistapauksia. Haluamme olla erinomaisia, huippuja tai toisaalta olemme surkimuksia. Minulla on ongelmia, joita ei kellään muulla ole. Niitä ultramaraton henkilöitä haluamme olla niin onnistumisissa kuin epäonnistumisissa. Ja koska olen erikoistapaus, tarvitsen erikoiskohtelua. Näinkö me myös työmaalla ajattelemme?

Olen erinomainen, te muut olette surkimuksia – ansaitsen siis erikoiskohtelua.

Olen surkimus, te muut olette erinomaisia – ansaitsen siis erikoiskohtelua.

Mutta todellisuudessa vain pari prosenttia maailman ihmisistä, jos sitäkään, on erikoistapauksia. Minä ja suuri osa meistä on tavallisia ja hyvä niin.

Toinen asia, jonka haluan Mansonilta jakaa. Kirjassaan hän puhuu parisuhteesta ja sen rooleista, mutta sanoo roolien osuvan usein kohdalle muissakin ihmissuhteissa ja kyllä nuo roolit löytyvät myös työyhteisöistä.

Kun on nurinkurisesta oppaasta kyse, niin Manson puhuu vahingollisen ihmissuhteen vastinparista. Ne ovat vahingollisen parisuhteen vastinpari yin ja yang – uhri ja pelastaja. Uhri juoksee ympäriinsä sytyttämässä tulipaloja ja pelastaja juoksee niitä sammuttamaan. Kummankin motiivina on se, että se saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Uhrin osan omaksunut törmää yhä uusiin ongelmiin. Ei siksi, että uusia ongelmia todella ilmenisi, vaan koska ongelmien avulla hän saa kaipaamaansa huomiota. Pelastaja ratkoo ongelmia ratkomasta päästyään. Ei siksi, että hän pitäisi ongelmia merkityksellisinä, vaan siksi että uskoo ansaitsevansa toisen huomion ja kiintymyksen ratkoessaan toisen ongelmia. Jos uhri todella rakastaisi pelastajaa (esimerkki on parisuhteesta), hän sanoisi: ”Hei, tämä on minun ongelmani (”tulipaloni”) eikä sinun tarvitse hoitaa sitä puolestani. Riittää kun olet tukenani.” Ja vastaavasi pelastaja lupaa olla tukena, kun toinen ratkoo omia ongelmiaan. Ei ratkoa niitä.

Jotenkin tuntuu, että nämä roolimallit ovat totta myös työelämässämme. On meillä työelämässäkin uhreja ja pelastajia. Mutta kullakin meistä on omat ongelmansa ratkottavana. Ja on hyvä muistaa, että ongelman ratkaiseminen on se asia, joka saa meidät kokemaan onnistumista niin yksityis- kuin työelämässä. Ongelman ratkaisu on onnistumisen kokemus. Ongelman ratkaisu saa meidät onnellisiksi – ei välttämättä ultramaraton.

En niin taitavasti Mansonin ajatuksista osannut kertoa kuin hän kirjassaan kertoo. Mutta jos mielenkiinto heräsi edes hiukan, niin googlettamalla Mark Manson löydät hänen kirjansa. Varoituksen sanana sanon, että joissakin kirjojen otsikoissa on f-sana. Kun lisäät hakukenttään alaotsikon nurinkurinen opas hyvään elämään, löydät suomenkielisen kirjan nimen. Mielenkiintoisia lukuhetkiä itsensä kehittämisestä kiinnostuneille.

Hannu Haikonen
kirkkoherra, Lappeenrannan seurakunta