Kirkon apostolisesta uskosta kannattaa iloita

Kuinka ihanat ovat vuorilla
ilosanoman tuojan askelet!
Hän ilmoittaa rauhan tulon,
tuo suuren ilosanoman.
-Jes. 52: 7

Minulle sattui tälle heinäkuun viikolle sen verran vapaapäiviä, että kerkisin viime sunnuntaina (21.7.) Viron länsirannikolla sijaitsevaan Haapsalun Linnankirkkoon (Tuomiokirkko) Pyhään Messuun. Haapsalun vuosisatainen historia, levollinen tunnelma, romanttinen rantabulevardi ja pittoreskit puutalot monen muun asian ohessa ovat hurmanneet satoja ja tuhansia siellä vierailevia. Monella suomalaisseurakunnalla on myös ystävyysseurakuntatoiminnan puitteissa yhteyksiä Haapsalun kanssa.

Toivoin näkeväni Tuomiokirkossa messua toimittamassa piispa Tiit Salumäen. Salumäki toimii Hapsalun Janus-kirkon kirkkoherrana ja Länsi-Viron johtavana piispana. Hänen nimensä kyllä mainittíinkin toimittajien joukossa kyseísenä päivänä kirkon seinään kiinnitetyssä lasivitriinissä, jossa heinäkuun jumalanpalvelukset lueteltiin. Valitettavasti Salumäe oli kuitenkin joutunut lähtemään virkamatkalle erääseen hyvin pieneen ja omintakeiseen, Itämeressä sijaitsevaan saareen.

Messu Tuomiokirkossa meni kuitenkin hyvin ja rauhallisesti erään nuoremman papin toimiessa liturgina ja saarnaajana.

Viime sunnuntai oli kirkkovuodessa apostolien päivä, sekä Suomessa että Virossa. Apostolien päivän vietolla on pitkät juuret kirkon historiassa. Jo keskiajalla, roomalais-katolisen kirkon aikana, vietettiin Pietarin ja Paavalin päivää heidän marttyyrikuolemansa muistoksi kesäkuun lopussa. Nykyisin kuudentena sunnuntaina helluntaista muistetaan kaikkia apostoleja. Kristillinen perimätieto opettaa, että apostoli tarkoittaa eritoten niitä kahtatoista Jeesuksen opetuslasta, jotka lähetettiin ensin Israelin kansan keskuuteen ja sitten myös koko maailmaan julistamaan hyvää sanomaa Jeesuksen kuolemasta ja riemullisesta ylösnousemuksesta. Alkujaan apostolin määritelmään kuului se, että hänen piti olla mies ja hänen piti henkilökohtaisesti pystyä todistamaan Jeesuksen ylösnousemuksesta omakohtaiseen havaintoon perustuen.

Kun nykyään puhutaan kirkon apostolisesta uskosta, sillä tarkoitetaan ainakin sitä, että uskolla on tietty historiallinen sisältö ja jatkuvuus. Tämä uskonsisältö muotoiltiin jo varhain, ja tätä uskonsisältöä ilmentää ensimmäisellä tai toisella kristillisellä vuosisadalla Roomassa muotoiltu apostolinen uskontunnustus, joka vanhastaan oli myös kastetunnustus. Kristilliset kirkot uskovat ja opettavat, että tässä varhaisessa uskontunnustuksessa lausutaan kristillisen uskon, evankeliumin ja opin olennaiset asiat eli uskon ydin. Hieman laajempi Nikean uskontunnustus on syntynyt hieman myöhemmin. Sen sanamuodoista päästiin yhteisymmärrykseen 300-luvulla Nikean (325) ekumeenisessa kirkolliskokouksessa ja toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381.

Jeesus käski julistaa evankeliumia “kaikille luoduille” (Joh. 16: 15). Kirkon apostolisuuteen kuuluu siten vahva lähetysteologinen ulottuvuus. Kristuksen kaste- ja lähetyskäskyyn (Matt. 28: 18-20) sisältyvä kehotus mennä ja tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen on olennainen osa kristillisen uskon apostolista identiteettiä. Uskolla on sekä historialliset että yhteisölliset juurensa.

Katolisen kirkon messussa on siirtymä Herran rukouksesta rauhan toivotukseen, jossa liturgi rukouksen hengessä lausuu: “…rauhan minä jätän teille, minun rauhani - sen minä annan teille. Sen tähden me pyydämme: älä katso syntejämme vaan kirkkosi uskoa: kokoa ja varjele sitä rauhassa ja ykseydessä tahtosi mukaan, sinä joka elät ja hallitset iankaikkisesta iankaikkiseen.”

“Älä katso syntejämme, vaan kirkkosi uskoa.” Sen lisäksi, että uskolla on siis historiassa muotoutunut, Jumalan ilmoitukseen perustuva sisältönsä, sillä on myös yhteisöllinen ulottuvuus. Kukaan ei elä uskossaan ainoastaan omassa varassaan, vaan yhteisön usko kantaa. Mielestäni tämä on merkittävä näkökulma uskon apostolisuuteen. Se on rohkaisevaa ja lohdullista.

Vuosien mittaan moni onkin jo ehtinyt ihmettelemään, miten kirkko tai ylipäänsä kristillinen usko voi olla vielä olemassa ja hengissä, kun tiedetään, kuinka paljon kielteisiä asioita, virheitä ja suoranaisia väärinkäytöksiä kirkon historiaan mahtuu. Pidän tätä Martti Lutherin tavoin itsekin suurena ihmeenä ja erityisenä todisteena siitä, että kirkon uskossa on jotain ihmeellistä.  Pyhä Henki on varmaankin kristillistä todistusta tukemassa, muuten en usko että kirkko ja apostolinen usko olisi selvinnyt tänne asti. Se olisi kaatunut omiin ristiriitoihinsa, kuppikuntien riitelyihin tai sisäisiin jännitteisiinsä. Suuristakin väärinkäytöksistä huolimatta kristinusko edelleen elää ja vaikuttaa – ja yksi, pyhä ja yhteinen kirkko on olemassa.

Kun lähdin 2000-luvun alussa Englantiin opiskelemaan, muistan kuinka ihmettelin sitä, että on seurakuntia tai kirkkokuntia, joissa ei ole piispan virkaa. Tällaisia olivat Englannissa esim. presbyteerit, reformoidut ja luonnollisesti vapaakirkolliset ryhmät sekä tietysti suurin osa helluntailiikkeeseen kuuluvista. Olin elänyt niin sinisilmäisesti suomalaisen luterilaisen kirkon sisällä, että en voinut kuvitellakaan, että olisi järjestäytynyttä kirkon elämää ilman piispuutta.

Historiallisissa kirkoissa virka jaetaan usein kolmisäikeisesti siten, että tunnustetaan ja tunnistetaan piispan, papin ja diakonian virat. Piispalla on tässä jaottelussa se erityinen tehtävänsä, että piispuus suojelee kirkon ykseyttä sitä uhkaavilta sësä sisäisiltä että ulkoisilta uhilta. Piispa tähtää tehtävissään siihen, että evankeliumin esittämä usko pysyisi kirkossa puhtaana ja että ainakin kirkon viranhaltijoiden elämä olisi ainakin jossain määrin sopusoinnussa sen kanssa, mitä kirkko tunnustaa ja opettaa. Vanhastaan on ajateltu, että tässä piispallisessa kaitsentatehtävässä on itse Pyhä Henki mukana tukemassa. Siksi piispaa virkaan vihittäessä lauletaankin usein virsikirjan virttä 111: “O Pyhä Henki, Herramme, /Elämän lähde, Luojamme,/ nyt täytä meidät armolla/ ja voimallasi vahvista” (VK111: 1).

Piispa vihitään virkaansa vanhaa tapaa noudattaen kätten päälle panemisella ja rukouksella. Tälläkin on haluttu ilmentää kirkon uskon apostolista luonnetta. Kätten päällepanemisen uskotaan takautuvan katkeamattomana aina ensimmäisiin apostoleihin ja Jeesukseen itseensä asti. Tämäkin korostaa kirkon uskon historiallista jatkumoa ja apostolista jatkumoa. Me emme elä hetkellisten tunteiden tai opillisten mielipiteitten heiteltävänä. Kristillisellä uskolla on vahva historiallinen perusta (traditio) ja laaja, jopa maailmanlaaja yhteisön tuki. Sama usko on, elää ja vaikuttaa “aina ja kaikkialla”.

Eglannin Anglikaanisessa kirkossa piispuus ymmärretään vahvemmin kuin meillä Suomessa. Meille piispuus on kuitenkin eräässä mielessä pappeuden jonkinmoinen ylevämpi muoto, jossa piispan ajatellaan olevan “ensimmäinen vertaistensa joukossa” (priimus inter pares). Anglikaaneille piispuus on leimallisemmin oma omintakeinen virkansa, jolla on selkeästi oma paikkansa itsenäisenä genrenä virkojen joukossa. Tarkoituksena on kai Englannin Anglikaaneilla ollut korostaa juuri piispanvirkaa kirkon apostolisen uskonymmärryksen erityisenä kannattelijana.

Myös Pyhässä kasteessa lapsi otetaan seurakunnan yhteyteen Jumalan sanalla, rukouksella ja kätten päällepanemisen kautta. Tämä jo sinällään on suuri lahja lapselle. Kaste antaa yleisen pappeuden kastetulle. Mutta se on paljon isompi lahja. Kaste on sakramentti, pyhä toimitus, joka liittää itseensä Kristukseen ja antaa uskon lahjan. Tässä osallisuudessa on hyvä olla ja elää kristittynä.

Roomalaiskatolisessa kirkossa tämä perinteeseen ja traditoon tukeutuminen on luonnollisesti vahvimmillaan. Paavin virka ymmärretään nousevan suoraan apostoli Pietarilta.  Rooman Pietarin kirkossa lukeekin kattokupolissa latinaksi nämä Matteuksen evankeliumin sanat: “Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt. 16: 18).

Jo useita vuosikymmeniä sitten Hakavuoren kirkolla järjestettiin kerran viikossa kesäkahvila, jonne saivat kaikenikäiset vapaasti tulla olemaan ja tapaamaan toisiaan. Eräällä kerralla tuli paikalle pastori Markku Tapio, joka hartaudessaan totesi: “Pietari oli rock!” Valitettavasti Tapion vitsi taisi mennä sivu suun, koska paikalla olleet naiset ja miehet eivät hoksanneet tähän liittyvää sanaleikkiä. Rock ei viittaa ainostaan musiikkilajiin, vaan se tarkoittaa englanninkielessä ennen muuta kalliota, siis samaa kuin apostoli Pietarin nimi. Pietari on kallio, rock!

Apostoleista, evankelistoista ja sananjulistajista apostoli Paavali antaa Roomalaiskirjeessä sangen myönteisen lausunnon: “Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, Heidän sanansa maan ääriin asti” (Room. 10: 18).

Samuli Suolanen
Sammonlahden seurakuntapastori