Lappeenrannan ev.lut. seurakuntien oppilaitostyö 40 vuotta!

Lappeenrannan oppilaitospapit pitivät joulukuussa 2020 pienten teologisten pohdiskelujen sarjan, jolla juhlistettiin Lappeenrannan ev.lut. seurakuntien oppilaitostyön 40-vuotista taivalta. Sarja oli kuunneltavissa Järviradion kautta, ja sen kolmen pohdiskelun aiheina olivat Jumala, Kristus ja pelastus. Kaksi ensimmäistä pohdiskelua ovat luettavissa täällä seurakuntayhtymän verkkosivulla, mutta kolmas oli vapaamuotoinen keskustelu eikä sitä sen vuoksi julkaista tekstiversiona. 

Jumala- ja Kristus-aiheiset pohdiskelut voit lukea alta.

Antoisia lukuhetkiä toivottavat oppilaitospapit!

 

Jumala

Kysymys Jumalasta ei jätä ihmistä rauhaan. Jumala on kaikista kysymyksistä perimmäisin; Hänen varassaan seisoo tai kaatuu kokonainen maailmankuva, todellisuuden mieli ja merkitys. Paavo Haavikko runoili aikoinaan, että Jumala on hyvä kysymys mutta huono vastaus. Haluaisin itse kuitenkin ajatella, että Jumala on sekä että: Hän on perimmäinen, viimeinen vastaus mutta samalla kysymys, joka ei koskaan ratkea – ainakaan tässä ajassa.

Jumala on oleminen itse

Yksi monista Jumalaa koskevista kysymyksistä on kysymys Hänen olemassaolostaan: Onko Jumala olemassa? Olen pohtinut tätä paljon. Nyttemmin olen kuitenkin päätynyt ajattelemaan, että kysymys on kokonaan väärin aseteltu. Olemassaolo on jotakin sellaista, mikä kuuluu luotuun todellisuuteen. Erilaiset luodut olennot ovat olemassa, minä olen olemassa, sinä olet olemassa, tämä maaplaneettamme ja koko kosmos on olemassa. Mutta jos Jumalakin on olemassa, hänestä tulee osa olemassa olevien joukkoa; hänestä tulee olento, ehkä muita suurempi ja mahtavampi mutta yhtä kaikki kuitenkin vain olento.

Siksi ajattelen, että Jumalan tapa olla on jotain suurempaa ja perustavampaa kuin se, mitä ”olla olemassa” kuvaa. Jumala ei ole vain olemassa vaan Hän on koko oleminen itse – ja me, jotka olemme, saamme olemassaolomme Häneltä ja Hänestä. Tämä ajatus ei ole mitenkään uusi, sillä jo Tuomas Akvinolainen, yksi keskiajan suurimmista teologeista, ajatteli, että Jumala on ipsum esse subsistens, puhdas, itseään kannatteleva oleminen. Seitsemisen sataa vuotta myöhemmin eräs 1900-luvun suurista teologeista, Paul Tillich, totesi jopa, että on yhtä ateistista myöntää Jumalan olevan olemassa kuin kieltää se. Eli on yhtä ateistista sanoa, että Jumala on olemassa kuin että hän ei ole olemassa, koska kumpikin väite kutistaa Jumalan joksikin olennoksi, jonka olemassaoloon ne ottavat kantaa. Tillich itse määritteli Jumalan seuraavasti: Jumala on olemisen perusta, Jumala on olemisen voima ja Jumala on oleminen itse.

Kun sanon, että Jumala ei ole vain olemassa vaan Hän on koko oleminen itse, haluan sanoa, että Jumala ei ole olento tai olio, ei edes kaikista mahtavin, monin mahtisanoin koristeltu vaan jotakin muuta. Hän on meidän todellisuutemme perusta ja voima, ja omasta, yltäkylläisestä olemisestaan Hän lahjoittaa joka hetki olemassaolon kaikelle olevalle. Kaikki mikä on olemassa, on Jumalassa ja Jumalasta.

Jumala on ääretön ja kaikkialla

Ajatukseni nivoutuu tiiviisti klassiseen, kristilliseen perinteeseen, joka opettaa Jumalan olevan yhtäaikaisesti ääretön ja kaikkiallinen.

Jumalan äärettömyys on sitä, että Hänessä ei ole ääriä tai rajoja eikä Hänen ulkopuolelleen jää mitään. Jumalan selän takanakin on Jumala. Jos Jumalan äärettömyyttä pohtii tarkasti, huomaa, että edes meidän maailmamme ei voi jäädä Jumalan ulkopuolelle. Äärettömyys kattaa kaiken, ja koko todellisuus lepää Jumalassa.

Teologiassa tällaista käsitystä kutsutaan pan-en-teismiksi, joka tulee kreikan kielestä: ”pan” tarkoittaa ”kaikkea”, ”en” tarkoittaa jossakin sisällä olemista ja ”teismi” eli ”theos” Jumalaa. Panenteismi voidaan siis kääntää: ”kaikki on Jumalassa”. Tärkeää on huomata ero panenteismin ja panteismin välillä. Panenteismissa maailma on kyllä Jumalassa, mutta Jumala on suurempi ja enemmän kuin maailma. Panteismi puolestaan samaistaa Jumalan ja maailman ja väittää, että ne ovat yksi ja sama. Tämä ei vastaa klassista kristillistä ymmärrystä.

Jumalan kaikkiallisuus puolestaan tarkoittaa, että Jumala on läsnä kaikkialla, tämän todellisuuden jokaisessa pisteessä, yhtä lailla kaukaisissa galakseissa kuin mökkirannan hiekanjyvissäkin. Jumalan kaikkiallisuus on johdettavissa äsken puhutusta äärettömyydestä: jos Jumala on ääretön, Hänen olemisensa ja läsnäolonsa yltävät kaikkialle, koska niillä ei ole rajoja.

Näitä kahta perinteistä oppia – Jumalan äärettömyyttä ja kaikkiallisuutta - on mahdotonta sovittaa yhteenkään olentoon: edes mahtavinta olentoa ei voida venyttää äärettömäksi ja kaikkialliseksi, sillä olennot ovat aina rajallisia, irrallaan ja erillään toisista olennoista.

”Minä olen se joka olen”

Ajatus Jumalasta puhtaana olemisena ei ole syntynyt vain hurskaasta mielikuvituksesta teologien kammioissa, vaan sillä on vahvat, raamatulliset juuret. Yksi Vanhan testamentin vaikuttavimmista epifanioista eli Jumalan ilmestymisistä löytyy toisesta Mooseksen kirjasta. Siinä Jumala ilmestyy Moosekselle palavassa pensaassa autiomaassa ja puhuttelee häntä, antaa tehtävän. Kohtaamisen yhteydessä Mooses tiedustelee Jumalan nimeä. Hän haluaa nimetä Jumalan, kuten ihminen nimesi eläimet Eedenin puutarhassa.

Nimeäminen on eräänlaista hallintaa ja vallankäyttöä. Kun jokin nimetään, se lakkaa olemasta tuntematon ja salaisuus. Siitä tulee tuttu, ymmärrettävä, hallittava. Nimi myös rajaa kohteensa: kun jokin nimetään, se erotetaan kaikesta muusta, muista nimistä. Näin ollen nimet kuuluvat olennoille; ne erottavat olennot toisistaan.

Jumala ei anna nimeään Moosekselle. Vastauksessaan Hän määrittelee itsensä laajimmalla mahdollisella tavalla eli olla-verbillä: ”Minä olen se joka olen. – Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen’ on lähettänyt minut teidän luoksenne.’”

Tulkitsen Jumalan vastauksen niin, että Hän ei suostu ryhtymään olennoksi, jolla on nimi. Hän ei anna Mooseksen rajata itseään joksikin osaksi todellisuutta, yhdeksi nimeksi muiden nimien joukkoon. Kun Jumala ilmaisee itsensä olla-verbillä, Hän samalla kertoo olevansa olentojen ylä- ja alapuolella; jotakin aivan muuta, kuten olen aiemminkin todennut. 

Toinen Jumalan olemisen salaisuutta avaava kohta löytyy Uudessa testamentista. Apostolien teot kertoo Paavalin puheesta Areiopagilla. Siinä Paavali kertoo todellisesta Jumalasta ateenalaisille, jotka elivät jumalien runsauden keskellä. Hän sanoo: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Jos Jumala olisi olento jossakin kaukana, emme me voisi elää, liikkua ja olla Hänessä. Siksi Jumalan täytyy olla jotakin muuta, koko oleminen itse, kaiken kattava, ääretön ja kaikkiallinen. Minä olen se, joka olen, sanoo Jumala.

Kun siis etsit Jumalaa, löydät hänet maasta jalkojesi alta, ilmasta, jota hengität, lähimmäisestä, jonka kohtaat, ja kasvoista, jotka katsovat sinua peilistä. Hän ei totisesti ole kaukana yhdestäkään meistä.

Aki Lasonen, oppilaitospastori

Kristus

Kristus -nimen kuullessani tulen väistämättä ajatelleeksi vanhan sanonnan mukaan, kuinka ”rakkaalla lapsella on monta nimeä”: Vapahtaja, Lunastaja, Pelastaja, Herra, Messias, Kuningas, Jumalan Poika, Jeesus, Mestari, Opettaja. Näiden kaikkien sisältö oikeastaan kiteytyy Kristus -nimessä, joka on kreikankielinen vastine heprean kielen sanalle Messias. Molemmat tarkoittavat suomeksi ”se, joka on voideltu”. Kristus on siis voideltu, odotettu Kuningas, Herra, joka vapahtaa, pelastaa ja lunastaa Israelin kansan ja koko ihmiskunnan. Kristuksessa myös yhdistyvät jumaluus ja ihmisyys; hän on todellinen Jumala ja todellinen ihminen samassa persoonassa.

Minulle kristologia, oppi Kristuksesta tosi ihmisenä ja tosi Jumalana, hahmottuu kirkkovuoden juhlien ja erityisesti joulun ja pääsiäisen kautta. Mieleeni nousee kuva, jonka olen saanut pääsiäisaamun messussa vuosia sitten. Piirroksessa on kuvattuna alalaidassa seimi, Joosef, Maria ja Jeesus -lapsi. Seimen luota lähtee polveileva ja mutkitteleva polku, joka nousee lopulta Golgatan kukkulalle pysähtyen keskimmäisen ristin juurelle. Tuo seimen, Golgatan ja polun yhdistelmä samassa kuvassa on jostain syystä puhutellut minua aina. Se maalaa minulle syvin vedoin kristologiaa, oppia Kristuksesta.

Sekä Kristuksen syntymässä että kuolemassa ja myös hänen elämässään ovat läsnä hänen molemmat luontonsa, jumalallisuus ja inhimillisyys. Joulukertomuksessa, erityisesti Luukkaan evankeliumissa, Kristus on samanaikaisesti haavoittuvainen pieni lapsi ja taivaallisten sotajoukkojen saattelema ja enkelten ilmoittama Jumalan lupauksen täyttymys. Sama toistuu Kristuksen maanpäällisen elämän loppua kuvaavissa kirjoituksissa. Niissä valokeilassa ovat hänen inhimillinen haavoittuvuutensa ja kärsimyksensä ja tämän rinnalla juuri kuoleman hetkellä ja sen jälkeen Jumalan voimalliset merkit, jotka osoittavat Kristuksen toisen luonnon.

Toinen ajatustenvirta Kristus -pohdiskeluni äärellä kuljettaa minua suuntaan, joka kiteytyy mielestäni hyvin nyt jo emeritus arkkipiispa Kari Mäkisen sanoissa puheessaan meille kirkon oppilaitostyöntekijöille joitakin vuosia sitten: ”Emme kirkon työntekijöinä vie Kristusta mukanamme yhteisöihin, joihin menemme vieraina, vaan kohtaamme Kristuksen niissä ihmisissä, joita yhteisöissä tapaamme.” Minua puhuttelee tästä ajatuksesta avautuva näkökulma. Kristusta ei voi omia itselleen. Häntä ei voi kutistaa pelkäksi opiksi, tuonti- tai vientiartikkeliksi. Kristus on, kuten Jumala on. Hänen olemuksensa ei rajoitu minun käsityskykyni sisälle.

Ajatus Kristuksen kohtaamisesta toisissa ihmisissä on keskeinen myös kelttiläisessä kristillisyydessä. Tämä käy hyvin ilmi myös vanhassa kelttiläisessä, vieraanvaraisuudesta kertovassa runosta. Siinä on vahvoja yhtymäkohtia myös Kristuksen itsensä opetukseen:

Näin muukalaisen eilen.

Laitoin ruokaa pöytään.

Toin juotavaa pöytään ja järjestin musiikkiakin.

Ja Pyhän Kolmen nimessä muukalainen siunasi minut ja taloni, karjani ja rakkaani.

Leivonenkin sanoo laulussaan: usein, usein, usein kulkee Kristus muukalaisen hahmossa.

Siunausta päiviisi, Kristus kanssasi!

Sari Kosonen, oppilaitospastori