Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Lue podcastin haastattelu:
Johtava sairaalapastori Ari Riuttaskorpi, miten päädyit tähän työhön?
Oikeastaansa sillä tavalla, että mä jo opiskeluaikoina ajattelin, että tämmönen ihmisten kohtaaminen ja keskustelu heidän kanssansa ja elämän jakaminen, se on jotenkin se mun oma kutsumus. Luonnollisesti kun teologiaa opiskelin, niin opiskelin sillä ajatuksella, että papiksi ja tietysti aluksi seurakuntaan. Sitten aika nopeasti olen hakeutunut näihin niin kutsuttuihin erityistehtäviin.
Miksi nimenomaan halusit sairaalapastoriksi eikä ihan niin sanotusti tavalliseksi papiksi?
Kuten alussa kerroin, niin mä olen toki seurakuntapappina aluksi. Mutta mä lähdin opiskelemaan aikanaan sotilasvirasta, eli olin puolustusvoimien palveluksessa. Yhtenä ajatuksena oli silloin sotilaspapin tehtävät ja niissäkin olen ihan lyhyen aikaa ollut. Sitten pitkään itse asiassa toimin vankilapappina. Kun Konnunsuon vankila lakkautettiin, niin sitä kautta sitten tuli tarpeen etsiä uutta työtä. Sitten tässä avautui tää sairaalapapin virka ja sitä hain ja tulin siihen sitten valituksi. Oikeastaan tähän voi sanoa vielä sen, että aikanaan kun opiskelin teologiaa, silloin siellä tehtiin tutkimusta siitä, että mihin juuri aloittaneet teologit ajattelevat sitten työelämässä suuntautuvansa. Silloin vastasin tuohon kysymykseen, että musta tulee sotilas-, vankila- tai sairaalapappi. Nyt on kaikista näistä jonkin verran kokemusta.
Eli milloin aloitit nämä työt?
Olen keväällä 2012 tullut tähän työhön.
Oliko siinä jokin oppimiskäyrä?
Kun tullaan näihin niin kutsuttuihin erityisvirkoihin, sen jälkeen on välittömästi käytävä erikoistumiskoulutus, joka käydään työn ohella ja se kestää kolmisen vuotta. Kun tähän työhön tulin, lähdin suorittamaan sairaalasielunhoidon erikoistumiskoulutusta. Koulutus tapahtuu siinä työn ohella. Eli heti kun tulin työhön, olen tehnyt siitä lähtien työtä ihan täysipainoisesti, mutta sen työn ohella olen käynyt tätä erikoistumiskoulutusta.
Minkälaista se työ oli aluksi?
Mulle se oli ehkä kuitenkin kohtuullisen tuttua sitä kautta, että mä olen käynyt aiemmin vankilasielunhoidon erikoistumiskoulutuksen ja ollut tosiaan kahdeksan vuotta vankilapappina, kohdannut siitä ihmisiä, niin tää ei hirveän paljon siitä sit kuitenkaan työn tekemisenä poikennut. Ehkä ne esiin nousevat asiat on totta kai toisenlaisia, mutta se työn tekemisen tapa on aika tuttu mulle näiltä vuosilta.
Mitä se sinun työ nyt on sitten käytännössä?
Kyllä se käytännössä on pääasiassa niitä kahdenkeskisiä keskusteluja. Joko sillä tavalla, että potilas, omaiset tai sairaalahenkilökunta kutsuu sinne potilaan pyynnöstä sinne sairasvuoteen äärelle. Tai sit niin, että lähden kiertelemään sinne osastoille ja olen siellä tarjolla. Silloin sitten osa potilaista tarttuu tuohon tilaisuuteen ja haluaa keskustella niistä asioista, mitkä omassa elämässä sillä hetkellä on pinnalla. Monta kertaa ne liittyy sairauteen, mutta myöskin hyvin monenlaisiin muihin elämäntilanteisiin ja asioihin.
Missä sä käytännössä liikut?
No mä teen lähestulkoon koko työni Etelä-Karjalan keskussairaalassa ja sen vuodeosastoilla.
Olet johtava sairaalapastori. Miten se eroaa sitten muista?
Oikeastaan hyvin vähän. Meillä on kolmen hengen tiimi ja kun on kolme työntekijää, niin jollakin täytyy olla myöskin ne hallinnolliset tehtävät ja ne on sitten mun tehtävänäni.
Pitääkö sitten sairaalapastori mitään hautajaisia tai toimituksia, vai onko se koko työ siellä sairaalalla olemista?
Kyllä toki se mun omalta osaltani kun olen keskussairaalassa, niin se on pääosin sitä osastoilla olemista. Mutta toki esimerkiksi sairaalan kappelissa toimitan hautaan siunaamisia ja myöskin joskus pyynnöstä sitten seurakuntien tiloissa yleensä sellaisessa tilanteessa, että tähän vainajaan tai hänen omaisiinsa on syntynyt yhteys siellä sairaalassa. Että myöskin toimituksia jonkin verran on. Totta kai sitten myöskin se työ siellä osastoilla, se tarkoittaa yksityisehtoollisen viettoja, rukoushetkiä ja tän tyyppisiä toimituksia.
Missä tilanteessa sairaalapastoria voi pyytää juttusille? Pitääkö olla kuoleman kielissä?
Ei tarvii olla. Elikkä sairaalapappia saa pyytää juttusille ihan kaikissa asioissa maan ja taivaan välillä ja voi puhua maasta ja taivaasta, kaikesta voi puhua sairaalapapin kanssa. Sairaalapapin tehtävänä on olla siellä sairaalassa sen sairaalassa olevan ihmisen rinnalla, hänen kanssaan jakamassa ja keskustelemassa niistä kysymyksistä, mitkä hänellä sillä hetkellä pinnalla on.
Minkälaisia kysymyksiä ihmisillä on sinulle?
Kyllä valtaosa keskusteluista, ne tapahtuu ihan tällaisten tavallisten asioiden ympärillä. Kun ihminen sairastuu, se herättää monenlaisia kysymyksiä. Tietysti kysymyksiä itse siitä sairaudesta ja sairastumisesta. Mutta se vaikuttaa myöskin koko perheeseen ja siihen perheen dynamiikkaan, monenlaisiin muihin elämäntilanteisiin ja siihen, että mitä sairauden jälkeen. Tämmösiä asioita siinä pääasiassa käydään läpi. Ihan semmosta sen potilaan elämäntilannetta hyvin monenlaisista eri näkökulmista ja eri lähtökohdista.
Ovatko sinun asiakkaat yleensä sitten vakavastikin sairaita, esimerkiksi onko joku syöpädiagnoosi hyvin yleinen?
Joo. Ihmisen sairaus voi olla hyvin erilainen ja jos nyt voi käyttää sanoja ”vakava” tai ”vähemmän vakava”, niin molemmat potilaat on valmiita keskustelemaan. Mutta totta kai, jos esimerkiksi ihminen saa syöpädiagnoosin, niin kyllähän se on valtava isku vasten kasvoja ja herättää monenlaisia kysymyksiä ja tunteita, niin totta kai heillä on erityinen valmius keskustella. Varsinkin jos näyttää siltä, että se sairaus on parantumaton, sitä ei voida hoitaa, niin kyllä ihminen hyvin usein haluaa siinä tilanteessa jonkun ulkopuolisen kanssa käydä läpi sitä hänen tilannettaan ja sitä, miten se vaikuttaa hänen perheeseensä ja ylipäätänsä siihen elämänmaisemaan, mistä hän tulee.
Millä mielin sinun asiakkaat yleensä on, kun tulet häntä jututtamaan?
Hyvin usein he on sillä tavalla kyselevällä mielellä ja ihmettelevällä mielellä ja kaipaa nimenomaan siihen semmosta peiliä ja keskustelukumppania. Sitten totta kai kun se keskustelu polveilee erilaisissa asioissa, niin välillä itketään, välillä nauretaan.
Sanot, että puhutaan paljon arkisista asioista. Minkälaisia asioita ne on?
Kyllä ne on hyvin pitkälle semmosia selviytymiseen liittyviä asioita ja siihen, miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja tän tyyppisiä asioita.
Tapaatko samoja ihmisiä montakin kertaa?
Keskussairaalassa keskimääräinen hoitovuorokausien määrä on neljä tällä hetkellä. Eli potilaat tulee sisään ja lähtee aika pian sen toimenpiteen jälkeen sieltä pois. Elikkä usein tilanne on se, että tapaan heitä vain kerran. Mutta sitten monien sairauksien osalta hoitokertoja tulee myöhemmin uusia, ja sitten tapaan heitä, hyvin usein epäsäännöllisesti. Jonkun tapaan ehkä kuukauden päästä, jonkun ehkä kolmen kuukauden päästä, jonkun ehkä vuoden päästä uudelleen.
Miten papin saa paikalle? Keneltä pitää pyytää?
Hoitajalle kun sanoo, että haluaa keskustella papin kanssa, niin hoitaja soittaa meille papeille ja sitten tullaan sinne paikalle. Toki meille voi soittaa sekä omaiset että myöskin joskus potilaat soittaa itse.
Kuinka pian sairaalapastori pääsee paikalle?
Jos puhutaan arkipäivistä, niin voi sanoa, että pääsääntöisesti sen päivän aikana. Joskus jopa välittömästi. Mutta yleensä sen päivän aikana. Viikonlopun aikanakin meillä on varallaolojärjestelmä, niin muutaman tunnin aikana. Eli yleensä sen päivän aikana.
Haluaako sun juttusille paljon sellaisia ihmisiä, jotka ei normaalisti niin ajattele uskon asioita?
Joo, kyllä nimenomaan näin. Jotkut sanovat heti, että hän ei esimerkiksi kuulu kirkkoon. Se ei ole millekään keskustelulle mikään este. Moni kertoo sitä, että ei nämä uskonasiat esimerkiksi ole hänelle ollut kovin läheisiä, eikä ne ehkä ole hirveän läheisiä sillä hetkelläkään. Joku meidän yhteiskunnassa ja kulttuurissa on semmonen, että kyllä ihminen kuitenkin aika helposti itse asiassa lähtee keskustelemaan papin kanssa. Ja varsinkin kun me ei millään tavalla kaupata niitä uskonasioita. Me ollaan valmiit niistä keskustelemaan, mutta aloite on aina potilaalla. Me puhutaan niistä asioista, mistä potilas haluaa puhua.
Onko näillä potilailla mitään tyypillisiä kysymyksiä?
Ei ehkä ole, mutta yksi semmonen asia, mikä hyvin, hyvin usein tulee esille, että ”miksi minulle” ja myöskin se, että ”mitä pahaa mä oon tehnyt, että mulle tulee tää sairaus”. Ne on kuitenkin semmosia asioita, jotka jostakin syystä ihmisessä sairastumisen kautta aktivoituu.
Mitä sä vastaat näihin kysymyksiin?
Sairaalapappi ei suoranaisesti vastaa kysymyksiin, vaan sairaalapappi lähtee keskustelemaan siitä asiasta, minkä se potilas tuo esiin. Mä en ite pysty millään tavalla ajattelemaan niin, että sairaus olisi rangaistus jostakin. Se, että miksi joku sairaus tulee toisen kohdalle, toisen kohdalle ei, siihen ei ole mitään vastausta. Mutta ne on ihmisille luontaisia kysymyksiä ja arvokkaita ja tärkeitä kysymyksiä. Niistä me sit vaan puhutaan eri näkökulmista ja kaikkea sitä, mitä siinä sitten esiin nousee.
Kohtaatko usein sitä, että ihmiset on tulleet uskoon, kun ovat saaneet diagnoosin?
No välttämättä ei. Kyllä sen ehkä mä huomaan siellä, että kun ihminen sairastuu, niin kyllä se jollain tavalla myöskin niinku aktivoi niitä olemassaoloon liittyviä peruskysymyksiä ja kyllä niihin kuuluu myöskin kysymys semmosesta, ehkä kysymys Jumalasta tai semmosesta elämän perimmäisistä lähtökohdista ja näin päin pois. Sillä tavalla kyllä, mutta välttämättä semmosta selkeää uskoon tuloa sairastumisen kautta tai sen seurauksena en ole kohdannut kertaakaan.
Pyytävätkö ihmiset ikinä tekemään mitään palveluksia, että jos nämä kuolevat. Esimerkiksi, että ”kerro pojalleni, että rakastan häntä”?
No ehkä tän tyyppisiä pyyntöjä ei ole tullut. Mutta se pyyntö, mikä joskus tulee, niin pyydetään sitä, että voisitko sitten siunata hänet ja näihin mahdollisuuksien mukaan niin totta kai sit aina myönnetään. Mutta että varsinaista tämmöstä niin kuin viestinviejäpyyntöä, niin niitä ei käytännössä katsoen tule.
Kuinka paljon olet omaisten kanssa tekemisissä?
Jonkun verran. Kyllä meidän työssä potilaat on selkeästi suurin ryhmä, kenen kanssa tekemisissä ollaan. Mutta kyllä myöskin omaiset ottaa yhteyttä itsenäisesti tai sitten niin, että he on siinä sen potilaan kanssa yhdessä. Että kyllä tapaan myöskin, voi varmaan sanoa, että päivittäin puhun myös omaisten kanssa.
Minkälaisia keskusteluja omaisten kanssa käydään?
No myöskin ihan samalla tavalla kuten potilaiden kanssa, niin kaikkia asioita maan ja taivaan väliltä. Yhden ihmisen sairastuminen perheessä, se vaikuttaa koko siihen perheeseen ja herättää eri perheenjäsenissä erilaisia kysymyksiä. Sitten kun he kokevat, että eivät tule yksin juttuun, niin sitten haluavat niistä keskustella papin kanssa. Hyvin, hyvin monenlaisia kysymyksiä.
Mitä muuta teet kuin keskustelet näiden omaisten kanssa?
Rukoushetkiä pyydetään joskus. Niissä on hyvin usein sit paikalla myöskin omaisia ja hyvin usein se rukoushetki myöskin tapahtuu omaisten pyynnöstä. Sitten omaiset haluaa joskus saada ehtoollisen, niin että, ehkä siinä ennen kaikkea ajatellaan, että sille potilaalle halutaan ehtollinen, mutta siinä on myöskin omaiset sitten paikalla. Joskus sairaalassa kohtaa meille luterilaisille aika semmosen vieraankin, mutta sinänsä tärkeän toimen, eli öljyllä voitelun, sitä jotkut pyytää. Tän tyyppisiä toimituksia.
Mitä kerrot sellaiselle, joka kysyy, että voiko Jumala tehdä jonkun ihmeen ja parantaa ihan toivottomassa tilanteessa?
No mä uskon siihen, että Jumala voi tehdä ihmeen. Mutta että se ei ole niinku meidän käsissä. Ja se, että jos Jumala tekee esimerkiksi tällaisen parantamisihmeen jonkun kohdalla, niin se on meidän näkökulmastamme käsittämätön Jumalan valinta. Ja jos Jumala taas ei niin tee, niin se ei ole mikään rangaistus, eikä se kerro jostain esimerkiksi uskon vähyydestä tai muusta tän tyyppisestä asiasta. Jumalalle on kaikki mahdollista, mutta pääsääntöisesti kun puhutaan sairaalayhteisöstä, Jumala toimii sen sairaalan henkilökunnan, lääkäreitten, jopa lääkkeitten kautta ja sitä kautta parantaa tai hoitaa ihmistä, niin kuin hän parhaaksi näkee.
Onko ikinä tapahtunut niin, että olet yllättynyt, että oho, tämä henkilö voi paremmin, hän on parantunut jopa.
Kyllä. On selkeästi huomattava se, että sairaalaan tullaan kuitenkin saamaan hoitoja, siellä parannutaan. Useimmiten ihminen kuitenkin lähtee sairaalasta terveempänä, paremmin voivana kuin mitä sinne tuli. Vaikka totta kai on myöskin se toinen puoli, että joittenkin elämä siellä myöskin päättyy.
Miten se vaikuttaa sinuun henkilökohtaisesti, kun olet tekemisissä näin paljon sairaiden ihmisten kanssa?
No kyllä se vaikuttaa. Elikkä se, että kyllä elämälle on oppinut antamaan ihan uudenlaisen arvon.
Jääkö nämä ihmiskohtalot sitten työajan ulkopuolellakin pyörimään mieleen?
No ei. Jonkun aikaa joku asia totta kai voi olla mielessä, mutta se on aivan avainasemassa tässä työssä, että ne työssä olevat tilanteet pystyy jättää taakse. Sitä on opeteltava ja siihen on opittava ja on oltava semmoset keinot, jolla ne voi jättää taakse. Niitä ei voi kantaa pitkää sisällään. Totta kai on myöskin niin, että joitain täytyy ehkä hiukan enempi työstää ja oppia niistä myöskin ite ja sillä tavalla, mutta kyllä ne on niinku pääsääntöisesti pyrittävä jättämään aika nopeasti taakse.
Mitä keinoja sinulla on siihen?
No mulla on lähinnä luonto ja harrastukset. Olen aika aktiivisesti liikkeellä työajan ulkopuolella. Sitä kautta ne unohtuu ja jää taakse.
Miten kun näkee niin paljon sairautta, tuleeko siitä välillä itselle stressiä, että no mitä, jos itse sairastuu?
Tuo on semmonen asia, joka täytyy käydä läpi viimeistään siinä vaiheessa, kun tähän työhön tulee. Elikkä tän työn edellytyksenä on se, että on työstänyt itsessänsä sairastumisen pelkoa tai muita tän tyyppisiä asioita. Elikkä ne ei saa aktivoitua siinä potilaskohtaamisissa tai omaiskohtaamisissa. Omat tämmöset vaikeat kysymykset, meillä jokaisella on erilaisia vaikeita kysymyksiä, niin ne on käsiteltävä ennen siihen työhön ryhtymistä tai ihan siinä työn alkuvuosina.
Tuleeko näihin sinun asiakkaisiin kiinnyttyä millään tavalla?
Sielunhoidon periaate on se, että tässä autetaan ja tuetaan ihmistä selviytymään omillaan. Jotenkin mä näen, että mun pitää nimenomaan pyrkiä ei sitomaan ihmistä itseeni, eikä itse sitoutua häneen, vaan pyrkiä voimaannuttamaan häntä ja niin, että hän voisi kulkea omin voimin eteenpäin. Että ei sillä tavalla ei heihin voi eikä saa kiintyä. Vaikka totta kai monet ihmiset on niinku hyvin semmosia… Nää ihmiset, he tuntuu arvokkailta ja he on arvokkaita ja sillä tavalla tärkeitä, mut ei kuitenkaan niin, että heihin kiintyy.
Törmäätkö ikinä entisiin asiakkaisiin missään kadulla, että joku on voinut olla sairas ja nyt tuleekin vastaan ja on sitten tervehtynyt?
Silloin tällöin kyllä. Tietysti itse kun asun Lappeenrannan ulkopuolella, niin sitä kautta tämmösiä kohtaamisia ei hirveän paljon tule. Toisaalta myöskin tää Eksoten alue on laaja, yhdeksän kuntaa, niin iso osa näistä sairaalassa olleista ihmisistä, he on esimerkiksi Parikkalassa tai Lemillä tai Luumäellä, elikkä en heitä sillä tavalla tapaa, mutta joskus joitakin ihmisiä toki tapaa.
Eli missä kaikkialla sairaalapapin voi saada luokseen?
No tällä hetkellä täällä Lappeenrannassa meitä sairaalapappeja on kolme. Elikkä mä ite toimin pääsääntöisesti tuossa keskussairaalassa. Sitten meillä on pappi Armilan sairaalassa. Ja sitten on kolmas sairaalapappi, jonka pääasiallisena työkenttänä on palvelukodit, Lappeenrannan alueen suurimmat palvelukodit. Näissä meidän palveluja on saatavilla säännöllisesti ja jatkuvasti.
Minkälaista tämä sinun työ on, miten koet sen itse? Onko työ kuluttavaa?
No en mä koe sitä kuluttavaksi. Se on jonkun verran semmosta vaativaa, mutta se on myöskin antoisaa. Elikkä se, että kun ihmiset luottaa, kertoo omasta elämästänsä, pääsee jakamaan sitä ihmisten elämää, niin aina näitten keskustelujen jälkeen tulee semmonen tunne, että sai itse myöskin jotakin.
Pystytkö syventämään, mitä siitä saa?
En tiedä, onko sana ”elämänkokemusta” oikein, mutta että päästä jakamaan niitä ja kuulla niitä ihmisten elämäntarinoita ja kaikkea sitä, mitä he on elämässänsä kokenut, niin kyllä ne on semmosia asioita, että niistä jos nyt voi käyttää sanaa ”oppii”, mutta jotenkin niistä kuitenkin saa tosi paljon. Näin mä olen sen ainakin kokenut. Ja ylipäätään mä koen tämän työn ihan semmosena kirkon ja kristillisen uskon ja kristityn perustehtäväksi, siis asettumisesta lähimmäisen rinnalle silloin, kun hänellä on vaikeaa ja hänen tukemistaan ja auttamista. Ollaan ihan kirkon perustyössä ihan keskeisesti.
Olit siis tätä ennen vankilassa pappina. Minkälaista oli vaihtaa siitä roolista tähän sairaalapapin rooliin?
No ei hirveän iso hyppäys kuitenkaan. Se, että ehkä vangit oli keskimäärin nuorempia. Mä olin töissä selkeästi miesvankilassa. Ja tietysti kysymykset nuorilla miehillä on vähän erilaisia kuin sairastuneella ihmisellä. Mutta perusta oli sama, se oli niitten kysymysten käsittelyä, jakamista, läpi käymistä, mitä sen ihmisen mielessä liikkui.
Kertooko sinun asiakkaat sulle paljon asioita, mitä ei välttämättä kenellekään muulle kerrota.
Kyllä. Eli kyllä monetkin sanoo, että on halunnut puhua näistä asioista, mutta näistä ei voi puhua omien sukulaistensa kanssa, eikä oikein ole ollut ketään semmosta, kenen kanssa niitä olisi voinut läpi käydä. Sitä kautta pappi tarjoaa semmosen keskustelukumppanin ja peilin, kenen kanssa niistä voi puhua.
Millaisia asioita nämä voi olla?
Kyllä ne on hyvin usein semmosia niinku ihmissuhteisiin liittyviä, mutta myöskin sitten näihin uskonkysymyksiin liittyviä. Meillä kuitenkin on vähän, jos nyt käytetään sanaa uskonasiat, mutta uskoon liittyvät kysymykset, ne on niin henkilökohtaisia, että niistä on vaikea puhua siskon kanssa, tai puhumattakaan ihan oman perheenjäsenten kanssa. Pappihan on äärimmäisen luonteva keskustelukumppani silloin.
Onko mitään tyypillisiä aiheita, että jos halutaan puhua nimenomaan uskosta, että mistä siinä puhutaan?
Ehkä ei mitään tyypillistä. Mutta semmosen niissä ehkä monta kertaa voi havaita, että ihminen ikään kuin miettii sitä omaa historiaansa siitä näkökulmasta, miten usko on ollut siinä läsnä. Jotkut voi olla hyvin tämmösistä uskonnollisista kodeista ja sitten ehkä se oma elämä on eletty vähän toisenlaisessa ilmapiirissä. Tai sitten päinvastoin, että oma koti ei ole ollut millään tavalla uskonnollinen, mutta sitten itse ollaan, itselle se usko on hyvin, hyvin keskeinen asia elämässä. Sitten näitten suhdetta ehkä halutaan mietiskellä ja pohdiskella.
Minkälainen on sinulle hyvä työpäivä tai huono työpäivä?
Hyvä työpäivä on sellainen, että on saanut kohdata ihmisiä. On vaikea arvioida, onko voinut olla heille avuksi tai tueksi. Mutta jos kuitenkin itsellä on semmonen kokemus siitä, että niiden sen päivän aikana tavattujen ihmisten kanssa on puhuttu heille tärkeistä asioista, niin se tuntuu musta hyvältä työpäivältä. Huono työpäivä… No se on ehkä useimmiten semmonen, että sitä sitten sen keskustelun jälkeen huomaa, että hyvänen aika, mä en niinku osannut nähdä ja tarttua niihin asioihin, mitä se ihminen yritti ikään kuin tuoda esille. En kuullut ihan sitä ihmisen, sitä mitä hän halus sanoa. Semmonen tietysti jää joksikin aikaa kaivertamaan mieleen, mutta niistä täytyy vain oppia.
Eli et tuommosessa tilanteessa mene sitten oma-aloitteisesti juttusille takaisin?
En. Koska kuitenkin se, että kun useimmiten mä teen niin, että kun käydään keskustelua ihmisten kanssa, niin ennen kuin menen seuraavaan tilanteeseen, hieman käyn läpi sitä mitä on puhuttu. Tai sitten voi käydä niin, että vasta tuntien päästä siitä keskustelusta joku asia niinku pulpahtaa vain yllättäen mieleen. Kysymys on kuitenkin siitä, että on vain mun omaa tulkintaa ja siinä tilanteessa syntyy ajatus siitä, että tuo olisi ollut semmonen ikään kuin langanpää, mihin olisi pitänyt tarttua. Enhän mä voi edes varmasti tietää, onko se ollut sen ihmisen mielestä se. Mutta että mä ajattelen ne lähinnä kuitenkin tämmösenä kehittymis- ja oppimistilanteina.
Kuinka pitkään voit olla sitten juttusilla?
Kyllä mä voin olla pitkäänkin. Olen mä joskus ollut yhdessä ja samassa potilashuoneessa yhden potilaan rinnalla kaksi ja puoli tuntia. Mutta ei se ole niinkun ehkä järkevää, että kyllä ne keskustelut yleensä on semmosta 20 minuutin ja 40 minuutin välillä.
Käyvätkö ihmiset paljon läpi koko elämäntarinansa sulle?
Kyllä. Kyllä nimenomaan näin, että kun ihminen sairastuu ja nimenomaan sairastuu vakavasti, niin se on nimenomaan semmonen signaali, joka herättää ihmisen miettimään omaa elämänhistoriaansa ja käymään sitä läpi.
Miksi sitä halutaan käydä sitä elämää läpi?
Mulla on semmonen ajatus, että tuota jokaisen ihmisen täytyy jossakin elämänsä vaiheessa siellä elämän, ei ehkä edes ihan viime metreillä, mutta siellä viimeisinä vuosina jotenkin tehdä tiliä sen eletyn elämän kanssa. Mutta sitten sairastuminen, varsinkin jos se on sen tyyppinen, että se on uhka sen elämän jatkumiselle, niin se aktivoi ihmisen siinä tilanteessa miettimään sitä omaa elämänhistoriaansa. Ja totta kai on niin, että semmonen ihmisen sopusointu oman elämänsä kanssa syntyy siitä, että on voinut kokea eläneensä täyden elämän ja on voinut tehdä niitä asioita, jotka itelle on tärkeitä ja tietysti on joutunut elämässänsä tekemään myöskin asioita, jotka ei ole itelle tärkeitä. Jotenkin niinku punnita sitä näiden suhdetta, niin se on semmonen asia, joka antaa itse asiassa elämään semmosta voimavaraa ja myöskin sairauden keskellä auttaa jaksamaan ja selviytymään. Näin mä ajattelen.
Pyytävätkö sitten ihmiset menneitä syntejään anteeksi paljon?
No kyllä ihmiset puhuu myöskin niistä asioista, jotka he kokee elämässään virheiksi tai epäonnistumisiksi, vääriksi valinnoiksi. Niistä puhutaan ja mun ajatus ja toive on se, että niitten läpi käyminen johtaa jotenkin siihen, että se ihminen voi itse hyväksyä ne omaksi osaksi elämäänsä ja sitä kautta jos nyt voi käyttää sanaa anteeksianto niin tulee anteeksi annetuiksi myöskin.
Mitä jos potilas on kuolemassa pian, mikä on sinun rooli siinä tilanteessa?
Tietysti mun rooli määräytyy ihan siinä tilanteessa. Useimmiten se on rukous, se on läsnäolo. Jos siinä on omaisia, se on heidän kysymystensä kuuntelemista, mutta ehkä se on hyvin keskeisellä tavalla läsnäoloa.
Onko se raskasta sinulle?
Kyllä se tietyllä tavalla totta kai on. Että vaikka nää potilaat on mulle useimmiten vieraita, mä en tunne heitä ennestään, kuitenkin kuolemassa on kysymys aina luopumisesta ja luopuminen on raskasta kenelle tahansa. Totta kai se on äärimmäisen raskasta niille hänen läheisillensä. Mutta jotenkin se luopumisen raskaus, jos nyt semmosta sanaa voi käyttää, niin se tulee niinku kaikkien läsnäolijoitten päälle, jos nyt tällä tavalla sitä voi kuvata, mutta että mä koen ne myöskin yhtäältä raskaiksi ja toisaalta tärkeiksi hetkiksi. Ja jos suinkin mahdollista ja pyyntö on, niin pyrin olemaan sitten näissä tilanteissa läsnä pitkäänkin. Niinku äsken mainitsin, niin joskus voin olla kaksi, jopa kolmekin tuntia.
Onko usein niin, että potilaalla ei välttämättä ole muita vierailijoita kuin sinä, ei välttämättä ole lähiomaisia, jotka kävisi katsomassa?
No joo, kyllä jonkun verran on. Tänä päivänä kuitenkin esimerkiksi lapset asuu joskus hyvinkin kaukana, jopa ulkomailla ja sitä kautta ne käynnit voi olla vähäisiä. Varsinkin jos on kysymys hyvin iäkkäistä ihmisistä, niin monta kertaa tilanne on se, että ne ystävät siitä läheltä on jo kuollut ja sitä kautta on yksinäisiä potilaita ja heitä sit käyn tapaamassa. Mutta että mulla ei varsinaisesti ole tietoa siitä, että milloinka tai onko joskus niin, että olen ainut ihminen, joka tän potilaan rinnalla käy.
Millä tavalla olet sairaalahenkilökunnan kanssa tekemisissä?
Pääasiassa osastojen hoitohenkilökunnan kanssa. Elikkä aina kun osastolle menen, niin menen sen kanslian kautta ja kerron, että oon tullut osastolle ja jos mulla on selkeä tieto, mihin olen menossa, niin sitten tietysti kerron heille, minne menen. Tai sitten kun tulen osastolle sillä tavalla vapaasti kiertelemään, niin kyselen heiltä, että minkälainen tilanne siellä osastolla on ja onko ehkä joku potilas, jonka luokse olisi hyvä mennä. Tai onko joku potilas viitannut siihen, että voisi jutella papin kanssa, ja sitten menen luonnollisesti hänen luokseen. Heidän kanssaan olen sitä kautta tekemisissä.
Eli käytännössä menet ihmisten juttusille, vaikka ei välttämättä olisi erikseen pyydetty?
Joo, kyllä. Eli me kierrellään osastoilla sillä tavalla, että koputetaan siihen potilashuoneen oveen ja mennään sisään huoneeseen. Kerrotaan, kuka on ja kysytään, voiko tulla tapaamaan, voiko tulla keskustelemaan, voiko poiketa, mitä nyt milloinkin sanaa käytetään. Sitä kautta ihmiset joko tarttuu tai on tarttumatta siihen tilaisuuteen.
Meneekö yleensä pitkään, että murretaan jää siinä, kun on uusi ihminen kyseessä?
Tietysti tuo tilanne vaihtelee hirvittävän paljon. Mutta se mikä niinku yllättää, on yllättänyt mut ja on yllättänyt myöskin meidän muut sairaalapapit, ollaan tästä monta kertaa juteltu, että loppujen lopuksi yllättävänkin helposti, jos sana ”helppo” on oikea, niin ihmiset lähtee juttelemaan ja he avautuu jopa niinku hyvin semmosista itselleen tärkeistä asioista.
Käykö ikinä niin, että jotenkin luonteet ei kohtaa siellä sairaalassa, että sitten se juttu ei lähdekään soljumaan?
Totta kai käy niin. On aivan selvää, että me ihmiset ollaan niin kuitenkin erilaisia, ja kaikki persoonat, kaikki tyypit ei niinku tuu sillä tavalla luontevasti juttuun keskenään. On aivan selvää, että kaikki keskustelut ei ollenkaan lähde sillä tavalla soljumaan ja mee eteenpäin.
Kuinka paljon näet työpäivän aikana potilaita?
No se totta kai vaihtelee. Mutta sanotaan nyt vaikka niin, että keskimäärin neljästä kymmeneen kohtaamista päivässä.
Onko siinä mitään sukupuolijakaumaa, että haluaako miehet tai naiset enemmän sairaalapapin juttusille?
Mä en ole ainakaan kokenut sitä niin. Vois ehkä ajatella niin, että erityisesti iäkkäämmillä naisilla on ehkä enempi valmiuksia ja haluja jutella papin kanssa, mutta ihan samalla tavalla niin nuoret kuin iäkkäämmätkin, niin miehet kuin naisetkin juttelee papin kanssa.
Kuinka nuoria asiakkaita sulla käytännössä on?
No puhutaan kuitenkin aikuisista. Hyvin harvoin on lapsia. Aikuisia ihmisiä, myöskin nuoria aikuisia.
Miten jos on nuori aikuinen vaikka saanut jonkun vakavan diagnoosin, niin miten he suhtautuu siihen?
No se on tietysti kovin yksilökohtaista, että jokainen kokee sen tilanteen niin kuin kokee. Joillekin siitä on äärimmäisen vaikea puhua, toisille taas se puhuminen tuntuu olevan niinku äärettömän tärkeää. Mutta se, että miten siihen tilanteeseen voi suhtautua, niin se on hyvin yksilökohtaista. Se riippuu paljon siitä, että minkälainen se oma elämänhistoria on ja minkälainen tukiverkosto sillä hetkellä on. Ja se riippuu ehkä nuorella ihmisellä myöskin paljon siitä, että miten ne lähiomaiset suhtautuu, niin se ohjaa myöskin sitä hänen omaa suhtautumistansa.
Kenen kannattaa pyytää sairaalapappia juttusille?
Sairaalapappia voi pyytää juttusille jokainen, jolla on mielessänsä semmosia asioita, joista haluaa puhua jonkun luotettavan ihmisen kanssa.
Puhutko enemmän nimenomaan niistä arkisista asioista vai uskonasioista, kumpi on isommassa roolissa näissä keskusteluissa?
Kyllä selkeästi isommassa roolissa näissä keskusteluissa on ihan arkiset, tavalliset, jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat.
Vois luulla, että papin kanssa haluaa puhua nimenomaan uskonasioista, mutta voitko vielä antaa esimerkkiä niistä arkisista asioista?
Totta kai pappi on luontava kumppani puhua uskonasioista. Mutta me lähdetään aina puhumaan niistä kysymyksistä ja asioista, jotka sillä ihmisellä on sillä hetkellä mielessä. Ja sairaus aktivoi kysymyksiä, jotka liittyy ihmisen elämään laidasta laitaan.
Onko tämä työ vaikeaa?
No ei tämä välttämättä ole vaikeaa. Eli tässä täytyy vain olla jotenkin sinut oman elämänsä kanssa. Täytyy jotenkin löytää itsestänsä se persoona, joka pystyy rauhoittumaan ja pysähtymään sen toisen ihmisen äärelle. Tää on siis pääsääntöisesti kuuntelemista, keskustelemista. Sitä mitä tämä ei ole, tää ei ole vastausten antamista, eikä opettamista, eikä ohjaamista. Tää on tukemista, rinnalla olemista, jakamista.
Pettyvätkö jotkut siihen, että sulla ei välttämättä ole jotain selviä vastauksia antaa heille?
Mä luulen, että ei. Eli vois käydä itse asiassa päinvastoin. Se olis pettymys, jos mä antaisin vastauksen. Ja jos mä annan vastauksen johonkin, se hyvin usein niinku tyrehdyttää sen keskustelun ja sen etenemisen, että se vastaus, ihmisen pitää löytää se vastaus itse ja se vastaus jotenkin muokkautuu siinä yhteisessä keskustelussa ja siinä yhteisessä jakamisessa.
Kysytäänkö sulta usein, että no, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?
No joo, kyllä sitäkin kysytään. Se mikä on itse asiassa aika, en tiedä onko se yllättävää, vai onko se itse asiassa aika tavanomaista, se että ei kuolemasta ja nimenomaan kuoleman jälkeisistä asioista hirveän paljon puhuta. Joskus ne tosin nousee esille, mutta ei silloinkaan kukaan ehkä odota mitään selkeitä vastauksia tai visioita tai kuvia siitä. Se on jotenkin, siinäkin on kysymys siitä, että itsellä potilaalla on joku mielikuva siitä kuolemasta ja kuolemanjälkeisistä asioista ja hän haluaa niinku peilata niitä siihen, mitä se pappi ajattelee niistä asioista.
Miten, jos joku potilas on tiedottomassa tilassa, saatatteko silloin tehdä mitään hänen hyväkseen?
Kyllä niitä tilanteita on, että potilas on tiedottomassa tilassa. Se riippuu kovasti siitä tilanteesta, että miten siinä voi toimia. Siinäkin tilanteessa toimii läsnäolo. Se toimii aivan erityisellä tavalla silloin, jos siinä on myöskin omaisia paikalla. Mutta joskus mä olen myöskin tämmösessä tilanteessa omaisten toiveesta käynyt toimittamassa rukoushetken siinä potilaan vuoteen vierellä. Mä en voi tietää, onko se potilas jollain tavalla kuullut tai ollut läsnä siinä tilanteessa. Mutta omaisille on tärkeää, että he tietää, että se rukoushetki on toimitettu ja jotenkin mä ajattelen, että siinäkin tilanteessa me on kuitenkin sen potilaan kanssa oltu kolmiyhteisen Jumalan kasvojen edessä ja hänen läsnäolonsa alla.
Tuleeko sulla ikinä mieleen, että olisi ihan kiva olla ns. normipapin tehtävissä?
No mä olen kuitenkin semmoset viitisen vuotta ollut seurakuntapappina ja tykkäsin niistä töistä ja arvostan seurakuntapapin työtä ihan samalla tavalla kuin aiemminkin, mutta mä nyt jostain syystä omalta kohdaltani niinkun koen tämän työn omimmakseni.
Onko sulla ikinä hektistä tuo arki?
Välillä on, mutta onneksi useimmiten ei. Elikkä joskus tulee väistämättä tilanteita, joissa on sopinut jotain, ja sitten tuleekin puhelinsoitto, joka vaatii välitöntä reaktiota. Ja silloin tietysti joutuu sitten miettimään, että miten tässä toimii. Mutta pääsääntöisesti ja mikäli itsestäni riippuu, pyrin siihen, että niihin tilanteisiin, mihin mua pyydetään ja mihin mä menen, niin kiireen tuntua niihin ei syntyisi.
Mikä tuommonen tilanne voi olla, että vaatii välitöntä reaktiota?
No esimerkiksi semmonen tilanne, että potilas on teholla ja siellä on omaiset paikalla ja lääkärin arvio on se, että potilas kuolee aika nopeasti. Ja siihen tilanteeseen sit halutaan pappi esimerkiksi toimittamaan se rukoushetki, niin sinne on mentävä sitten, voi sanoa että välittömästi.
Miltä se tuntuu tuommonen tilanne? Tuleeko siinä vähän sydämentykytyksiä itsellekin?
Nojoo, tietysti se, että jos siihen itse tilanteeseen ehtii, niin sittenhän sitä rauhoittuu ja toimii sen tilanteen mukaan, mutta että joskus tietysti sydämentykytyksiä tulee ehkä sitä kautta, että pitää aika äkkiä siitä työhuoneesta tai missä onkaan, siirtyä siihen aivan toisenlaiseen tilanteeseen.
Onko ikinä käynyt niin, että et ole ehtinyt ajoissa paikalle?
Niin on käynyt, että potilas on ehtinyt kuolla. Se, että miten sitä sit ajatellaan, että myöhästyikö vai ehtikö, niin se on sitten oma kysymyksensä. Siellä on kuitenkin ehkä omaisia paikalla ja useimmiten on omaisia paikalla. Että tää on yksi tähän työhön kuuluvia asioita. Elämää ei voi niinku silläkään tavalla hallita, että vois varmasti aina ehtiä. Täytyy vain niinkun pyrkiä tekemään kaikkensa ja tyytyä siihen, mitä tulee.
Mikä siinä on sitten ilmapiiri siinä tilanteessa, että olet kiirehtinyt ja potilas on menehtynyt ja siellä on mahdollisesti omaiset odottamassa, niin mitä siinä tilanteessa sitten tapahtuu?
Sitä tilannetta värittää tietysti suru. Sitten sitä asiaa käydään läpi ja käsitellään yhdessä. Että ihmiset ymmärtää noissa tilanteissa ja muissakin tilanteissa sen, että kaikki ei aina mene sillä tavalla, kuin toivoisi ja on ehkä suunnitellut ja mihin on pyrkinyt. Että kyllä niissä suru on se päällimmäinen tuntemus ja jotenkin tyydytään siihen, miten se tilanne meni.
Onko tässä mitään ilon hetkiä tässä työssä vai onko se aina semmosta surun kanssa työskentelyä?
Ei, tässä on siis paljon ilon hetkiä. Totta kai on niitä vaikeita asioita ja surullisia asioita, mutta se, että potilaat kertoo elämästään paljon semmosia hauskoja ja iloisia asioita ja semmosia asioita, mistä he on saanut omassa elämässänsä voimaa. Niistä voi iloita yhdessä heidän kanssansa. Ja sit niinku mä sanoin, niin sairaalasta kuitenkin valtaosa ihmisistä lähtee pois terveempinä, paremmin voivina kuin mitä he sinne sisään tuli. Että kyllä tässä on paljon semmosta iloisia asioita ja semmosia asioita, jotka herättää kiitollisuutta.
Eli valtaosa sinun asiakkaista ei tosiaan välttämättä ole mitään kuolemansairaita.
Joo, nimenomaan näin, että iso osa potilaista, joiden kanssa juttelen, niin he on sairastunut, mutta se ei ollenkaan tarkoita sitä, että he olis niinku lyhyellä aikavälillä tai pidemmälläkään aikavälillä siihen sairauteen kuolemassa.
Näetkö itsesi tässä sairaalapapin roolissa vielä vuosienkin kuluttua?
Ainakaan tällä hetkellä mulla ei ole mitään ajatuksia mistään muusta työstä, että sitä kautta ainakin kyllä.
Kiitos haastattelusta.
Kiitos.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä