Armahtakaa!

Saarna Sammonlahden kirkossa su 14.7.2019

    Jeesus sanoi: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.

    Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”

    Hän puhui heille vielä vertauksin:

    ”Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.

    Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Lk. 6: 36–42)

Lauritsalan suurmies Arvi Lind muistetaan monesta; hän kuuluu kautta aikojen Suomen suosituimpiin tv-kasvoihin. Muistaakseni vuonna 2013 hänet äänestettiin Suomen luotettavimmaksi mieheksi, sitähän hän on varmasti maineensa perusteella edelleenkin. 40 vuotta yleisradion vakaana uutisankkurina on tuottanut ansaitusti rehellisen miehen maineen. Lauritsalasta 1960-luvulla pois muuttanut mies on kuitenkin säilyttänyt nöyrän mielenjuoksun ja mutkattoman luonteensa.

Reilusti kymmenen vuotta sitten Arvi Lind vieraili Lappeenrannan urheiluhallissa pidetyillä hengellisillä miestenpäivillä. Hän muisteli lapsuutensa Lappeenrantaa ja Lauritsalaa. Kerran, siinä 6–7-vuotiaana sotien aikoihin (1940) syntynyt Arvi oli lähtenyt hiihtämään isän tekemillä puusuksilla. Kovassa hiihdossa suksi oli kuitenkin mennyt poikki tai rikki. Pelko ja huoli oli merkittävä – mitä palomerstari-isä nyt sanoisi ja tekisi? Sotien jälkeen kun oli pulaa kaikesta, eikä puusuksiakaan ehkä kasvanut joka oksalla.

Lindin isä antoi kuitenkin anteeksi. Tuli tuntu siitä, että kyllä tästä selvitään. Kuusivuotiaan pojan mielessä tämä merkitsi paljon, ja luulen että tällaiset lapsuuden kokemukset vaikuttavat paljon myös yleensä ihmisen jumalasuhteeseenkin.

Tarve tulla hyväksytyksi, nähdyksi ja rakastetuksi on yleisinhimillistä. Jokainen haluaa saada tasavertaisesti Jumalan armonpäätöksen ja kraanaveden. Vanhastaan on kristillisessä kirkossa uskottu ja opetettu, että Jumala ei anna armoaan määrämitalla, vaan käytössä on ”runsas mitta, tiiviiksi paineltu”. Meidän ihmisten piirissä on kuitenkin vaarana se, että me asetamme Jumalan armolle ehtoja tai rajoja.

Vanha hengellinen viisaus tämäkin on; joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa paljon. Joka on saanut vähän anteeksi, rakastaa vähän. Sama periaate pätee kaikilla elämänalueilla. Joka on saanut hyväksymistä, rakkautta ja arvostusta, kokee elämänsä merkitykselliseksi ja turvalliseksi. Mutta vielä enemmän asia merkitsee hengellisesti – se, joka on saanut anteeksi, rakastaa ja myös haluaa antaa anteeksi. Paras uskonelämän lämpömittari on rakkaus.

Jeesus kertoo raamatussa eräästä fariseuksesta, jonka nimi oli Simon. Simon ei tuntenut Jeesusta Jeesuksen ollessa tämän vieraana (Luuk. 7: 36-50).

Tarina kertoo, että iltapalan ollessa meneillään eräs nainen saapui paikalle. Tuo nainen asettui Jeesuksen jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. Simon koki tilanteen kiusalliseksi, se suorastaan kuvotti häntä. Evankelista Luukas kertoo Simonin ajatelleen: jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.

Nainen oli tunnettu boheemista elämäntavastaan. Hän oli halveksittu ja polttomerkitty. Jumala kuitenkin katsoo sydämeen, ei ihmisen ulkokuoreen. Silloin Jeesus luki Simonin ajatukset ja sanoi hänelle: "Simon, minulla on sinulle puhuttavaa." "Puhu vain, opettaja", Simon vastasi. Jeesus jatkoi kertoen: oli kaksi miestä, jotka olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa ja toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" Simon vastasi: "Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi." "Aivan oikein", sanoi Jeesus.

Paljon anteeksi saanut siis rakastaa paljon, tällainen ihminen pistää hyvän kiertoon. Eikö siten olisi totta tämäkin: “Päästäkää vapaaksi, niin teidät vapautetaan”. ”Armahtakaa, niin teidät armahdetaan” jne. Kyllä toki huomaan omassa elämässänikin, että aina ei ole helppo antaa anteeksi tai rakastaa, siitäkin huolimatta, että omiakin erhetyksiä on vaikka muille jakaa. Eräs tekijä on psykologiasta tuttu sisaruskateus. Tähän iskee Jeesuksen sanat päivän evankeliumin loppupuolella: “Kuinka näet roskan veljesi silmässä”, mutta “et näe hirttä omassa silmässäsi.” Niinpä niin, helpompaa usein on tehdä parannusta veljen tai naapurin synneistä kuin omistansa.

Arvi Lind sai pienenä poikana anteeksi. Luulen, että hänen on sittemmin ollut helpompi uskoa armolliseen Jumalaan, vaikka elämä on tuonut mukanaan suuriakin suruja. Vanhemmat hommasivat neuvonpidon jälkeen uudet sukset ja elämä jatkui. Tarina kuvaa myös suomalaista rehellisyyden merkitystä. Olen ymmärtänyt, että myös Arvi Lindille rehellisyys on eräs olennainen kodin perintö. Omatunto on raskas niin kauan, kunnes kerromme mieltä painavat asiat avoimesti.

Jeesus johtaa edestä. Hän johtaa esimerkillä. Armahdusta hän toivoo ja suosittaa. Usein me ihmiset kuitenkin lankeamme tuomitsemaan. Jeesuksen aikana toteutettiin vielä Mooseksen lakia. Mooseksen laissa oli säädetty kivitysrangaistus monesta rikkomuksesta, aviorikoksesta ja monesta sen semmoisesta. Uudessa testamentissakin on monta kohtaa, joissa kerrotaan kiivastumisen ja kivittämisen tilanteista. Itse asiassa ne toistuvat Raamatun lehdillä kymmeniä kertoja, esim. Matt. 21:35; Luuk. 20:6; Joh. 10:31; Apt. 5:26; 7:58-59; 14:5 jne.

Kivittäminen ei ole vain menneisyyteen jäänyt asia. Sitä tapahtuu myös tänään. Ei ehkä konkreettisesti, mutta henkisesti tai kuvainnollisesti. Aikakaudesta riippumatta kivittämisen takana on jollakin tavalla useimmiten sama syntymekanismi. Se vaatii taakseen yhteisön tuohtumuksen, ärsytyskynnyksen ylittymisen, joukkovoiman tunnun; se vaatii helposti rajattavan uhrin, syyllisen, kohteen. Kivittämällä poistetaan paha sinun, minun – meidän keskuudestamme.

Kivittämiselle on sukua monet muut yhteisön langettamat tuomiot. Keskiajalla sytyteltiin noitaroviot ja poltettiin harhaoppisiksi uskoteltuja kirjoja, lännenelokuvien maailmassa lynkataan ja sotien keskellä laitetaan pystyyn kenttäoikeudenkäynnit ja teloitukset. Yhteisöillä näkyy olevan voimakas ote yksilöön. Kun yhteisön arvoja on loukattu, sen sappi voi kiehahtaa ja sytyttää ”pyhän vihan”. Kansan pikatuomio on voimakas ase, eikä se johda useinkaan oikeuden toteutumiseen.

Kallis ystävä. Kristus tulee keskellemme, hän saapuu tilanteisiin, joissa kivi on jo kourassani. Hän tulee niin ikään paikalle silloin, kun minua uhataan kivittää. Hän puhuu puolestamme ja ajaa asiaamme. Kristus tulee meitä vastaan huomiota tarvitsevassa lähimmäisessä. Hän vaatii katsomaan ihmistä silmiin. Ihmisyyttä hän vaatii tarkkaaman niin minussa kuin lähimmäisissä aina sisimpään saakka. Ja lopulta, kun me katsomme toisia ihmisiä ja itseään Kristusta, me näemme myös itse Jumalan.

Tällaiseen mielenlaatuun ja ajatteluun meitä on tämän sunnuntain tekstien äärellä kutsuttu. Tällaiseen ajatteluun ja mielenlaatuun Kristus seuraajiaan aina kutsuu.

Samuli Suolanen
seurakuntapastori
Sammonlahden seurakunta