Vuoden 2016 blogit

Oman kokoinen elämä

Jäätyäni yksin muutin isosta asunnosta pieneen. Matkan varrella huomasin, että tavallaan koko elämästäni tuli pienempi – hyvässä mielessä. 

JOULUN VIESTI on totisesti vähintään kahtalainen: talouselämä vakuuttaa, että tarvitsen yhtä sun toista; evankeliumin mukaan minulle riittää vähäinen mammona, mutta sen sijaan minun pitäisi löytää itsestäni paljon nöyryyttä ja kiitollisuutta.  
              Aika harvoin ihminen itse vapaaehtoisesti tajuaa, mikä on tärkeää. Muutos tapahtuu – ainakin minulla – yleensä vasta pakosta eli silloin, kun olen syystä tai toisesta tilanteessa, jossa ei auta muut kuin muuttua eli luopua jostain tai tehdä jotain ihan toisin kuin ennen.  Yksin jääminen on juurikin tällainen pakkorako – siis silloin, kun se ei ole oma valinta. On mietittävä, miten elämänsä järjestää ja mitä oikeasti tarvitsee, silla ylimääräisen mukana kantaminen on raskasta, olipa se liika sitten tavaraa tai tunnetta.

KUN KATSELIN tavaravuorta, ahdistuin. Miksi ihmeessä olin kerännyt sellaisen määrän roinaa, sellaistakin, jota en ollut käyttänyt vuosikausiin. Salamana mieleen nousi toinenkin huoli: mihin tämän kaiken voi laittaa? Kaatopaikalleko – eihän tässä maailmassa kukaan huoli vanhaa, kun uutta saa halvalla mistä vaan.
               Onneksi olin väärässä. Monet tahot ottavat vastaan käytettyjä astioita, huonekaluja ja vaatteita. Kärräsin osan Konttiin, jotain meni kierrätyskeskukseen, mutta varsinainen löytö oli sosiaalisessa mediassa pyörivä ilmainen kirpputori. Siellä voi ilmoittaa, mistä tahtoo eroon tai vastavuoroisesti, mitä on vailla ja tavara ja tarve kohtaavat. Vaikka tämä vaihdantatalous ei tuo yhtään rahaa, siitä saa erittäin hyvän mielen. Verrattuna kierrätyskeskuksiin, jonne vanha kama laitetaan bulkkina, on mukavaa, kun joku oikeasti haluaa minulle tarpeettoman, mutta merkityksellisen, esineen.
               Oma lukunsa on tietenkin se, että on asioita, joista järki kehottaa luopumaan, mutta sydän vaatii säilyttämään. Sellaisissa tapauksissa olen pysähtynyt miettimään – pysähtyminen on tärkeää kun tyhjentää kotia apinan raivolla - tarvitsenko todella tätä vai onko tämä vain keino pysyä menneessä? 

URAKKA ON LÄHES valmis ja uudessa pienessä kodissani on enää murto-osta aikaisemmasta tavarasta. On helpottavaa tietää, mitä omistan ja missä kaapissa se omaisuus on. Samalla koen, että kehostani ja sielustani on lähtenyt pois paljon tarpeetonta, joka olisi pahimmillaan voinut tukahduttaa halun kokea vielä jotain uutta.

Kepeää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Marjatta Kupias
vs. viestintäpäällikkö


Levollista joulun odotusta

Taas se on tulossa – joulu. Varhaisimmat aloittivat tunnelmoinnin jo ennen isänpäivää. Ilta illalta on talojen ikkunoihin ja pihapiireihin syttynyt lisää jouluvaloja. Joululaulut soivat niin kaupoissa kuin kirkoissakin. Joulun lähetessä tahti kiihtyy kaikilla rintamilla – kunnes aattoillaksi ja joulunpyhiksi laskeutuu rauha.

Joulumenon ollessa kiihkeimmillään sitä tulee välillä miettineeksi, minne tässä on oikeastaan kiire. Mistä tämä hoppu, joka alkaa käydä jo sydämen päälle. Joulu kun tulee vääjäämättä, vaikka siivous jäisi tekemättä, jokunen lahja ostamatta tai pikkujoulu käymättä. Ja ensi vuonna se tulee taas.

Stressiä vartenko joulu on luotu? Ei kai sentään. Jouluhan on rauhan ja levon juhla, miksi sitä valmistellessa pitäisi väsyttää itsensä uuvuksiin asti. Toisaalta – kun odotettavissa on joulun rauhaisaa tunnelmaa ja yhteistä aikaa läheisten kanssa, voihan sitä valmistella vaikka vähän kiireessäkin. Se palkitsee, kun huolella valmisteltu juhlapäivä koittaa. Ainahan voi valita, miten kiireeseen suhtautuu: antaako sen kiristää hermoja ja pilata oman ja läheisten odotuksen vai antaako olla vain ja jättää huomiselle – tai peräti ensi jouluun - sen, mitä ei ehdi tänään tehdä.

Joulua valmistellessa ja odottaessa on hyvä antaa ajatusten viivähtää myös syntymäpäiväsankarin luona. Mitä hän sanoisi meille? Ainakin tällaisia viestejä häneltä löysin: ”Levähtäkää vähän”, ”Tulkaa minun luokseni, te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”.

Nämä Vapahtajamme sanat kuuluvat kaikille, sinullekin, jolle joulu on tänä vuonna erilainen kuin aiemmin. Emme voi valita, mitä elämä eteen tuo. Joulun vietto ja sen tunnelma voi yllättäen muuttua, mutta joulun sanoma ei muutu. Joulu on Vapahtajamme syntymän juhla. Hänen seurassaan voit tavoittaa sydämeesi levon ja rauhan.

Rauhaisaa joulun odotusta.

Pirkko Varis
Johtava perheneuvoja

”Kirkko hajoaa käsiin”

Ilmaisjakelulehden päätoimittaja kirjoitti raflaavasti, samalla tosin asiantuntemattomasti, epätotuuksia ja panetellen.

Olen vahvasti eri mieltä –ja tottakai kanssani saa olla myös erimielinen. Kirkko ei hajoa käsiimme, ei edes silloin kun kätemme tekevät työnsä tökerösti. Kirkko on kestänyt monet vaikeat vaiheet historiansa aikana. Se on kestänyt seurakuntalaisten kanssa ja heidän avullaan. Näin tapahtuu edelleenkin.

Iloitsin viime viikonloppuna monista asioista kirkkomme elämässä:

Pyhäinpäivään kuuluen olivat kymmenet-, ellei sadattuhannet suomalaiset käyneet haudoilla vieden sinne kynttilöitä. Arvokas tapa muistaa meitä ennen eläneitä elää vahvasti syvämuistissamme.

Hiukan epätavalliseen aikaan perjantai-iltana vietimme perheemme nuorimman, neljännen lapsenlapsemme, kastejuhlaa Helsingissä. Mukana oli monia nuoria aikuisia, osa perheineen. Kirkon jäseniä, jotka liittyivät uskontunnustukseen, Isä meidän rukoukseen ja lauluihin. Heille kirkolla, sen uskolla ja kasteella on merkitystä. Osa tuosta joukosta läksi seuraavana aamuna ystävänsä polttareihin, joissa valmistauduttiin ensi loppiaisena tapahtuvaan vihkimiseen, jonka saan toimittaa. Tuolle nuorten miesten joukolle kirkko, sen usko ja pappi ovat luonteva osa elämää.

Sunnuntain mukulamessussa oli moni-ilmeinen kirkkoväki paikalla; erityisen riemastuttavaa oli pienten lapsikuorolaisten osallistuminen monin tavoin perhekirkkomme toteutukseen. Ilo eli lasten lauluissa, kasvoilla ja koko olemuksessa, ilo eli kotikirkon jumalanpalveluksessa.

Sunnuntai-iltapäivän kastejuhlassa kohtasin toisen nuorten aikuisten joukon, joka toi perheensä vastasyntyneen kirkkomme kastemaljan äärelle liitettäväksi kasteen kautta Jumalan lasten ja seurakunnan yhteyteen. Oli riemullista saada palvella.

Edellä kuvatuissa tilanteissa en kokenut hetkeäkään pelkoa kirkon hajoamisesta, kirkon merkityksen katoamisesta.  Päinvastoin saatoin sisimmässäni riemuita siitä, kuinka sain olla pappina –ja ukkina- läsnä uskomme aarteiden äärellä moni-ilmeisen seurakunnan kanssa. Sain siinä vahvasti kokea ja ymmärtää, ettei tämä kaikki ole edes meistä kiinni; Jumala itse pitää huolen omistaan, seurakunnastaan, kirkostaan, uskon säilymisestä merkittävänä asiana sisimmässämme.

Kirkko ei hajoa käsiimme!

Juha Eklund
Sammonlahden kirkkoherra

 

+++

Yes We Can

Olen ennenkin siteerannut arvostamaani presidenttiä – Barack Obamaa. Nyt kun seuraa noita presidentinvaaleja arvostan Obamaa vieläkin enemmän. Toivoa sopii että USA:n tuleva presidentti olisi edes hieman Obaman kaltainen – eikä ainakaan ihan päinvastainen. Tätä varmaa odottaa ”koko maailma”.

Yes We Can sai uuden vahvan merkityksen kun palaveerasin kulmakunnan kehitysvammaisten työ- ja päivätoimintaa kehittävien ihmisten kanssa. Yhtymämme osallistuu em. toimintaan viestintä kärkenämme. Toivottavasti pystymme tukemaan tätä tärkeää toimintaa myös työllistymismielessä. Toiminnan henki on upea – yes we can, on siis kehitysvammaisten työ- ja päivätoiminnan uudistamishanke Etelä-Karjalassa

Voisimmeko me seurakuntayhtymässä sanoa myös yes we can? Meillä on resursseja, meillä on osaavaa henkilöstöä, meillä on myös tahtoa, meillä on vaikka mitä. Omissa pienemmissä työporukoissa voimme ainakin sanoa että yes we can. Meillä on meinaan asiat kaikesta huolimatta niin hyvin. Kun laittaa pienemmät murheet sivuun ja keskittyy eteenpäin menemiseen, on mukavampaa todeta kaikki se hyvä mihin me pystymme! Siitä saa enemmän voimaa kuin rypemällä murheissaan.

Olen vilpittömästi sitä mieltä (en siis tiedä) että kyllä me pystymme. Jos tällaista asennetta saa tarttumaan kaveriinkin, ei sekään haittaisi. Tällaisen asenteen saisi mielestäni levittää myös naapureihin ja muihin työpisteisiin. Siihen liittyy myös ajatus yhteisestä hyvästä – meidän etu ennen omaa etua, vai? Seurakuntaympäristössä yhteisen edun pitäisi olla itsestäänselvyys?

Yes We Can

Jussi – yhtymän henkilöstöpäällikkö

 

Ongelma-ihminen

Kuulin kerran tarinan Muonion poikamiesklubin kaverista. Kaveri oli mennyt jänkhälle, istunut kannon nokkaan ja alkanut mietiskellä syntyjä syviä. Sääsket tuppasivat päälle armotta. Kaveri manaili kovin sääskiä. Mielessä kävi ajatus, että miksi tuollaisiakin otuksia täytyy maan päällänsä kantaa. Aikansa mietittyään hän huomasi, että kalat tarvitsevat sääsken munia ravinnokseen. Kaikella näytti luonnon kiertokulussa olevan paikkansa ja tärkeä merkityksensä.  Yhden lenkin poisjääminen saattoi järkyttää luonnon systeemiä pahasti.  Sitten hän tuli miettineeksi, että mitenkäs me ihmiset tähän kokonaisuuteen sovitaan. Lopputulos oli sangen musertava. Ihmisen puuttuminen luonnon kokonaisuudesta aiheuttaisi vain sen, että luonto kukoistaisi aivan toisella tavoin. Ainoa iso ongelma luonnossa näytti olevan ihminen.

Tätä nykyä me suomalaiset kulutamme luontoa 2,5-kertaisesti luonnon kestokykyyn verrattuna. Niillä joilla on työtä, on varaa yllättävän makeaan elämään. Yritämme täyttää tyhjää elämäämme sapuskoilla ja tavaralla. Tämähän on lähinnä itsepetosta. Luonto maksaa typeryydestämme.

Kirkko on siksi, että sillä on vastaus ongelmaan, joka on IHMINEN. Eikä tässä oikeastaan muuta ongelmaa olekaan! Kannattaisi mieluummin ennemmin kuin myöhemmin myöntää tosiasiat- varsinkin jos haluamme, että maailma pelastuu.

Pentti Berg

Kirkkoherra, Lauritsala

+++

Ei kehu käytössä kulu

SAIN JOULULAHJAKSI aktiivisuusrannekkeen, siis sellaisen rannekellon näköisen laitteen, joka mittaa askelia, noustuja portaita ja kuljettua matkaa.

Ranneke on ohjelmoitu pitämään minut reippaana ja hyvällä tuulella: se kehuu, kun olen lähellä päivittäistä askelmäärää tai – pidemmällä aikavälillä – kun olen kävellyt Italian päästä päähän.  

Kun saavutan tavoitteen, ranneke värisee – upeaa!

KARJALAISÄIDIN LAPSENA olen kasvanut sananlaskuilla. Olen oppinut niistä kärsivällisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, mutta ennen kaikkea (väärää?) vaatimattomuutta: Kissa kiitoksella elää; Ei piä kehhuu, ettei pääse ylpistyy.  Ja jos sattuu joku kehu lipsahtamaan, niin seuraukset ovat ankarat: Ylpeys käy lankeemuksen edellä tai ainakin tulee itku pitkästä ilosta.

AINA VIIME JOULUUN asti olen elänyt äitini ohjeitten mukaisesti. Rannekkeen väristessä tajusin kuitenkin uuden asian: kannustus tuntui kivalta! Mutta mutta.... Jos sähköinen vempele on  päivän mittaan ainoa minua kannustava taho, niin luultavasti olen itsekin kitsas kehumaan läheisiäni ja otan heidän hyvät tekonsa, osaamisensa - jopa olemassaolonsa - itsestäänselvyytenä! 

Tässä kiireisessä maailmassa emme juuri ehdi pysähtyä ihastelemaan lähimmäisen kaunista kampausta tai mekkoa, saatikka onnittelemaan häntä hyvin tehdystä työstä. Hyvän sanomatta  jättäminen kertoo paitsi välinpitämättömyydestä, joskus myös kateudesta – joillekin elämä on nollasummapeliä, jolloin toisen onnistuminen on minulta pois.

NIINPÄ OLEN OTTANUT tavaksi sanoa joka päivä jotain myönteistä ihan vaan siksi, että siihen on aina aihetta, ja yleensä kuulijalle tulee siitä hyvä mieli. Lisäksi olen huomannut, että tämä uusi tapani on tuonut kaikkein eniten iloa omaan elämääni. Yksinkertainen totuus Autuaampi on antaa kuin ottaa toimii – ihan niin kuin äitini sananlaskut useissa tilanteissa.

KOSKA VAIN MINÄ ITSE voin päättää onko lasi puolitäysi vai – tyhjä, varmistelen hyvää oloa myös tilaamalla Positiivareiden aamun ajatuksen joka arkipäivä sähköpostiini.  Tähän tilanteeseen sopii yhden ihan tavallisen tiistain mietelause:

"Jotakin hyvää voidaan sanoa jokaisesta ihmisestä.
Meidän on vain sanottava se ääneen."

Marjatta Kupias
vs. tiedottaja

PS – Ja joo: rannekkeen kehut kannustavat minua parempiin suorituksiin!

 

Kyllä oli hyvä päivä

Eteenpäin pitäisi mennä, mutta hihnan toinen pää on toista mieltä. Oloa pitää keventää tien pientareen pusikkoon. Mielenkiintoa herättävät myös laitumella olevat hevoset. On paljon uusia ja mielenkiintoisia hajuja. Aika ajoin koiralla ja isännällä on erilaiset käsitykset siitä mihin suuntaan ja kuinka kovaa matkan pitäisi taittua.

Alku sujui hyvin. Sirkjärven ympärijuoksun startissa intoa ja virtaa riitti. Muiden mukana oli helppo mennä ja vauhtia piisasi. Hartaushauvalla riitti menohalua alkukilometreille. Sitten juoksijat ympäriltä vähenivät ja matkaa taitettiin omassa seurassa. Uudet hajut ja muut mielenkiinnon kohteet veivät aina välillä voiton juoksureitin maantiestä. Siinä sitä sitten kannustettiin, puolin ja toisin. Maaliviivan lähestyessä löytyi molempiin juoksijoihin lisää virtaa. Taisi se nelijalkainen johtaa jopa hieman, kun maaliviiva ylitettiin.

Kyllä oli hyvä päivä. Mikä sen parempaa kuin saada juosta Sirkjärveä ympäri kauniissa kesäsäässä. Ja kiitollisuus siitä, että kuntoa ja terveyttä riittää kymmenen kilometrin lenkin suorittamiseen. Iloa yhteen tulemisesta, ja hiljentymisestä Maakirkossa, juoksusta järven ympäri, vaikka oma aika jää kauaksi vuonna 1962 juostusta 31 minuutin pohja-ajasta, Ylämaan Elojuhlan viettämisestä.

Mitä hyvää, kaunista ja iloa antavia asioita me kohtaamme? Huomaammeko ja tunnistammeko oman elämänpiirimme tärkeät asiat ja ihmiset? Ovatko jotkin niistä niin itsestään selviä, että ohitamme ne huomaamattamme? Mistä voisin olla kiitollinen tänä päivänä?

Mika Lehtola
Lappeen seurakunnan kirkkoherra

Oispa kesä ainainen?

Kesä – sitä on odotettu monta pitkää kuukautta. Ja nyt se sitten on tässä. Aurinkoa, lämpöä, valoa, sopivasti sadetta. Yhdessäoloa ja hiljaisuutta, akkujen lataamista tulevan kesän odotteluaikaa varten.

Suomalainen kesä on arvaamaton. Myös tänä kesänä olemme saaneet valittaa niin hellettä kuin viluakin. Sää on turvallinen puheenaihe, sen avulla saa helposti luotua kontaktin vieraaseenkin ihmiseen. Ventovieraalta rohkenee harvoin tuttavallisesti kysellä, mitä kuuluu. Mutta säätä voi aina kommentoida. Siitä voi juttu lähteä muihinkin teemoihin. Montakohan ihmissuhdetta on lähtenyt liikkeelle aluksi ihan vain säästä puhumalla?

Kesässä on yksi huono puoli: se tuntuu liian lyhyeltä. Eipä aikaakaan, kun tämä valon ja vihreyden juhla on ohi. Miksi ei voisi aina olla kesä? Tosin silloin syksyn räiskyvän värikäs kuulaus, talven valkeana hohtavat hanget ja kevään ruskeanharmaasta mullasta nouseva kukkien kirjo jäisivät väliin. Puheenaiheetkin olisivat huomattavasti yksipuolisempia…

Ikikesä - houkutteleva ajatus. Tuttu myös Raamatusta, jossa iankaikkisuuden ilmastoa kuvataan ainaisena kesänä. Onko Suomen kesässä parhaimmillaan aavistus ainaisesta elämästä Jumalan yhteydessä? Eikä ainoastaan rajan tuolla puolen, vaan jo nyt ja tässä. Syntymästä aina kuolemaan asti. Tällä matkalla emme voi välttyä kesäisen sään nurjista puolista: välillä myrskyää, viluttaa ja pelottaa. Silloin voi auttaa ajatus tyvenestä ja lämmöstä, luonnon kiertokulusta: myrskyn jälkeen tulee aina pouta, ennemmin tai myöhemmin. Elämän ja kuoleman rajalla lohduttaa lupaus iankaikkisuudesta, jossa aikaa ei ole, vain loputtoman leppoisa ja lämmin kesäinen päivä.

Puhutaan siis säästä – välillä ihan vain jotain puhuaksemme ja toisinaan sisimpämme säätilaa avataksemme. Tarvitsemme toisiamme: ventovieraita, hyvänpäivän tuttuja, sydänystäviä, ammattilaisia. Ja on hyvä muistaa, että yksi puhumisen kanava on aina ja kaikille avoin – Luojamme välittää siitä, millaisessa säässä hänen luotunsa taivaltavat.

Pirkko Varis, johtava perheneuvoja, Lappeenrannan seurakunnat

Lehmuspappi tulee!

Lappeenrannassa monet ovat tottuneet näkemään kesän vilinässä vaaleanvihreisiin maripaitoihin sonnustautuneita Lehmuspappeja.

Kaikki kyseistä ”virka-asua” kantavat eivät ole nimestä huolimatta pappeja, joukossa on muitakin seurakunnan työntekijöitä. Ammatista viis; tärkeintä on ”lehmuspappeilun perusidea”, eli se, että seurakunnan työntekijät konkreettisesti jalkautuvat (koska liikkuvat kävellen!) sinne missä lappeenrantalaiset, heidän kesävieraansa ja turistitkin liikkuvat ja viettävät aikaansa. Voit siis kohdata Lehmuspapin Satamatorilla, Linnoituksessa, Hiekkalinnan alueella tai Kauppakeskuksessa - keskellä kesäelämää.

Tänä kesänä Lehmuspapin voi tavata myös Hiekkakappelissa Hiekkalinnassa. Hiekkalinna ja Lappeenrannan kesä, Hiekkakappeli ja Lehmuspappi, rimmaavat hyvin yhteen!

Ehkä tulevaisuudessa Lehmuspappi vie kirkkovenesoutuun ja pikku hartaushetkeen jossain lähistön kauniissa rantapaikassa, sekin mahdollisuus elää mielessämme…

Mitä lehmuspappi sitten tekee? Ei mitään ihmetemppuja. Lehmuspappi on olemassa juttukaverina sille, joka sellaista tarvitsee ja rohkaistuu vaikka nykäisemään tuon maripaidan hihasta. Lehmuspappi osaa myös neuvoa eksyksissä olevaa ja monissa ongelmatilanteissa ohjata sinne, mistä löytyy apu. Lehmuspappi voi kertoa seurakuntiemme lähiajan tapahtumista. Lehmuspappi voi kuunnella. Lehmuspappi on.

Miksi tällaista toimintaa?

Minusta on hienoa, että Lappeenrannassa on jo vuosia ”lehmuspappeiltu”. Lehmuspappina on mukava liikkua ihmisten joukossa niin, että ihmiset voivat tunnistaa minut seurakunnan työntekijäksi ja liittää kokemuksensa positiiviseen traditioon läsnä olevasta kirkosta. Lehmuspappi saa kohdata erilaisia ihmisiä, olla hetken matkakumppanina toisen ihmisen vierellä.

Lehmuspappi tulee- oletko valmis?

Juha Eklund

Kirkkoherra ja Lehmuspappi

+++

Todellinen vuorovaikutus on mahdollista

Vuoden kestäneen kirkkoherrana toimimisen aikana olen lukenut monenlaisia johtamista käsitteleviä kirjoja. Yrittänyt niistä oppia jotain, jotain kenties onnistunut oppimaan.  Yksi kirja on Saska Saarikosken kirjoittama Dettmann ja johtamisen taito. Kirja on henkilökuva koripallovalmentaja Henrik Dettmannista.  Itse koripallotaustan omaavana tuo teos on ollut minulle monista johtamiskirjoista mielenkiintoisin juuri kontekstinsa takia. Tunnejohtamista sain opetella, monta kertaa oli kyyneleet silmissä lukiessani teosta. Toki urheilujoukkueen johtaminen on hiukan erilaista kuin työyhteisön. Toisaalta joukkueen johtaminen on aivan samanlaista kuin työyhteisön. Suurin ero tulee siitä, että pelaajat ovat pätkätöissä.

Dettmann omaa kolmenkymmenen vuoden kokemuksen valmentajana. Hän aloitti nuorena miehenä juniorijoukkueen valmentajana. Hän on ollut mestaruussarjan voittajajoukkueen valmentaja. Hän on ollut voittamassa EM-pronssia Saksan maajoukkueen valmentajana. Suomen susijengin valmentajana hän on tullut koko suomalaiselle urheilukansalle tunnetuksi.

Dettmannista sanotaan, että hänen joukkueensa ovat olleet aina parempia kuin mitä ne ovat paperilla olleet. Dettmannin joukkueet ovat menestyneet. Alkuvuosina Dettmannkin ajatteli, että johtajan paremmuus mitataan desibeleissä. Lopulta hän tajusi olevansa pelaajien palvelija.  (Palveleva johtajuus kirjan sain eräältä työntekijältä kirkkoherruuteni alkutaipaleella. Siinä samoja oppeja, kuin Saarikosken kirjassa) Pelaajien palvelijana toimiminen ei tehnyt Dettmannista heikompaa valmentajaa vaan vahvemman, näin hän kertoo. Dettmannin joukkueissa annetaan vastuuta pelaajille ja muulle tiimille. Kun he rakastavat peliä he kantavat vastuuta ja silloin on mahdollista menestyä. Annammeko me työntekijöille vastuuta, jotta menestyisimme  tavoitteiden saavuttamisessa?

Kehityskeskusteluista kirjassa sanotaan. Todellinen tunteiden ja mielipiteiden vaihto edellyttää sellaista tasavertaisuutta, jota ei työpaikoilta löydy kuin juhlapuheissa. Ja myöhemmin. Niissä työyhteisöissä, joissa ajatellaan aidosti eikä vain leikisti, että ihmiset ovat työyhteisön tärkein voimavara, todellinen vuorovaikutus on mahdollista ja sitä kautta aito yhteisöllisyys.

Tunnejohtamisesta kirjoitin kehittymistehtävän Kirjo II kurssille. Tunnejohtamisessakin Dettmann on kapinallinen. Kirjassa Henkka on sitä mieltä, että järkisyillä ei pidä kaataa päätöstä joka tuntuu oikealta. Vai tarkoittaako hän kuitenkin intuitiota. Ensivaikutelman voi saada/antaa vain kerran. Jos ei uskalla ottaa riskiä, ei ole hauskaakaan.

Vielä yksi asia kirjasta.  Dettmann sanoo: ” mitä vanhemmaksi olen tullut sitä, varmempi olen siitä, että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin strategia.” Lappeenrannan seurakuntayhtymässä on valmistunut yhtymän strategia, henkilöstö- sekä kiinteistöstrategiaa (-ohjelmaa) valmistellaan. Pitäisikö vain keskittyä ihmisiin ja heidän johtamiseen, joissa strategiat ja ohjelmat ovat sivuroolissa.

 Itse olen varmasti oppinut Saarikosken kirjasta yhtä paljon kuin muista johtamiskirjoista. Siinä on samoja asioita eri tavoin sanottuna. Itsensä tunteminen, arvojohtaminen, mielenhallinta, muutoksen johtaminen, flow-johtaminen siinä muutama otsikko kirjasta. Ja kaikkihan alkaa itsensä tuntemisesta ja itsensä johtamisesta.

Hannu Haikonen, Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherra


+++

Reformaation lähteille

Ensi vuonna 2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään. Teesit käsittelivät aikansa kirkon anekauppaan liittyviä väärinkäytöksiä. Vaikka Luther olikin tarkoittanut ne akateemisen väittelyn pohjamateriaaliksi, ne käynnistivät uskonpuhdistuksena eli reformaationa tunnetun vaiheen historiassa.

Huhtikuussa Lappeenrannan seurakuntien kirkkoherrat ja johtoryhmän jäsenet tekivät matkan Wittenbergiin, reformaation lähteille. Matkan aikana tutustuttiin perinpohjaisesti niihin seutuihin, joihin Martti Lutherin ja hänen työtoveriensa vaiheet liittyivät. Myös reformaation ajan teologia, aatehistoria ja tapahtumien käytännön vaikutukset olivat matkalla tärkeitä teemoja.

Reformaation merkkivuosi ei kuitenkaan voi katsoa vain taaksepäin, niihin sinällään merkittäviin hengellisiin oivalluksiin ja kirjoituksiin, jotka luotiin silloin 500 vuotta sitten. Samalla suuntaudutaan tähän päivään ja tulevaan. Menneisyyteen jäämällä unohdettaisiin kirkon ytimestä nouseva uudistuminen, joka on ollut kirkossa jatkuvaa jo ennen Lutheria.

Johtoryhmä puun istutuksessa Wittenbergissä, Saksassa huhtikuussa 2016

Yksi matkamme parhaiten mieleen jääneitä hetkiä oli puun istuttaminen Wittenbergin Luther- puutarhaan noin kolmensadan jo siellä kasvavan joukkoon. Ajatus puutarhasta elävänä muistomerkkinä johtaa juurensa lauseeseen, jonka Lutherin on kerrottu lausuneen: ”Jos tietäisin että maailma loppuu huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”.

Lappeenrannan seurakuntien istuttama puu on hopealehmus, jonka sisarpuu tullaan aikanaan istuttamaan Lappeenrantaan. Nuo puut, joita tulee hoitaa ja varjella, kertovat paikastamme sekä luterilaisten että kristittyjen kirkkojen perheessä ja suuntaavat katseemme myös tulevaan.

Reformaation merkkivuoden suunnittelu ei olekaan loppunut tähän. Päinvastoin, matkan tarkoituksena oli aloittaa reformaation juhlavuoden vieton suunnittelu kotiseurakunnissamme. Ja näin on myös tapahtunut. Samoin reformaation merkkivuoden vietonkaan ei tule jäädä vain tähän yhteen vuoteen. Parhaimmillaan se voi olla tuomassa meitä reformaation lähteille, niiden oivallusten äärelle joilla on annettavaa myös 2000-luvun ihmiselle.

 

Tero Kalpio

Kirkkoherra

+++

YHTYMÄN  JOHTAMISESTA

Johtaminen on meille kaikille tärkeä varsinkin työhömme vaikuttava asia. Nyt seurakuntayhtymän strategiaa uusittaessa kirjataan ja mietitään myös mitä on johtaminen yhtymässämme. Mitä on johtaminen, miten meitä johdetaan, mikä on esimiehen rooli, mitä meistä kukakin tekee johtamiseen liittyen. Mitkä ovat ihmisten ja asioiden johtamisen periaatteemme?

Kun johtamisen periaatteita kirjataan paperille, tulee asiat myös mietittyä läpi. Kun olemme kirjanneet asiat ylös tiedämme paremmin mitä odotamme johtamiselta  ja mitä odotamme esimiehiltämme ja tiedämme myös mitä meidän itse tulee tehdä.

Itsemme johtaminen onkin haastavampaa. Onhan sitä helppo toimia kun esimies on sanonut selkeästi mitä pitää tehdä, vai onko? Johtaminen on vuorovaikututusta ja siihen tarvitaan siis vähintään kaksi osapuolta. Oma näkemys on sanottava ajallaan kun työn tekemistä suunnitellaan, eli johtaminen ei onnistu jos emme ole kaikki mukana. Aina kaikkien näkemyksiä ei voida huomioida, tässäkin johtajan mukava ”haaste” - pitää kuunnella vaikka aina ei voikaan kuulemaansa huomioida?

Usein moni asia kulminoituu, tai ainakin syytetään huonoa johtamista, jos asiat eivät suju hyvin tai niin kuin haluaisi. Se on varmaan ainakin osatotuus. Hyvä johtaminen mahdollistaa hyvän toiminnan. Hyvä johtaminen ei kuitenkaan tee autuaaksi jos emme kykene yhteistyöhön, jos emme kykene toimimaan yhdessä. Yhteistoiminta on aivan yhtä tärkeää kuin johtaminen.

Johtaminen on tehtävä helpoksi, jos mahdollista. Suunnittelupalavereissa pysytään asiassa, asiat valmistellaan ennakkoon,  jne.  Johtamisen ehkä tärkein asia on ylläpitää positiivista ilmapiiriä ja hyvää yhteishenkeä porukassa. Jokapäiväisessä kiireessä se on haastavaa, mutta silti äärimmäisen tärkeää. Ja juuri tässä asiassa voivat kaikki muutkin vaikuttaa. Joko positiivisuutta lisätään ja henkeä kohotetaan, tai sitten nakerretaan selän takana ”pahaa” puhuen. Kumpikohan kannattaisi?

Kriittinenkin saa ja pitää olla. Siinäkin on kannattaa olla positiivinen, asiat saa ilmaistua usein positiivisestikin. Olkaamme siis rakentavan kriittisiä johtamisessa ja palautteessa johtamisesta.

Ei odotetta johtamiselta ihmeitä, olkaamme siinäkin asiassa armollisia. Vielä; myös organisaation rakenteen tulee tukea hyvää selkeää vuorovaikutteista positiivisuutta lisäävää jämäkkää ihmisläheistä, sekä asioiden johtamista.  Onneksi yhtymän organisaation rakennetta ollaankin juuri kehittämässä.

Henkilöstöpäällikkö Jussi Korpinen

 

 

++++

 

SE TEKNOLOOKIA

Teknologia on paikoitellen melko koukuttavaa. Ainakaan meidän perheessä ei parin tunnin ruutuaika onnistu ollenkaan. Lapset nimittäin hyökkäävät kännyköille välittämästi tilanteen niin salliessa. Näyttää siltä, että on pakko seurata kavereiden edesottamuksia koko ajan. Aikoinaan opetettiin, että pidetään huoli omista asioista, ja on epäkohteliasta tunkea nenäänsä toisten asioihin. Nykyisin tämä tirkistely näyttää olevan kantava voima ihmisten elossa. Sen varaan näytävät rakentuvat jo useimmat telkkariohjelmatkin. Telkkari, tietokone ja kännykkä vievät valtaosan ihmisen ajasta. Millaisen sukupolven tämä moderni teknologia kasvattaakaan? Aiemmin luettiin kirjoista asioista, joita oli vahvasti analysoitu ja tarkasteltu useasta eri kantista. Sosiaalinen kanssakäyminen näivettyy, kun kaverille lähetetään what´s uppia, vaikka hän istuu siinä aivan vieressä. Mitenkähän nykynuoriso skodaa lyylinsä. Kai se tietokoneella tai kännykällä tapahtuu. Tunteet voi hyvin laittaa hymiöllä! Albert Einstein totesi aikoinaan: "I fear the day that technology will surpass our human interaction. THE WORLD WILL HAVE A GENERATION OF IDIOTS."

 

                                                                                                                                            - that´s all folks -   

 

Pentti Berg, kirkkoherra

Lauritsalan seurakunta

 

++++

Vielä kerran - Via Crucis 2016

Jeesus ruuhkautti taas Lappeenrannan kadut. Todellakin. Kiirastorstain ja pitkäperjantain pimenevään iltaan saapui tuhansia ja taas tuhansia kulkijoita kuulemaan ja katsomaan ikiaikaista tarinaa Jeesuksen kärsimystiestä, Via Cruciksesta tai Via Dolorosasta.

Tänä pääsiäisenä tapahtuma eli esimerkiksi verkossa jo paljon ennen varsinaista h-hetkeä. Viestintä onnistui, sillä näytelmä kirvoitti myös syvällistä keskustelua siitä, mikä saa sadat vapaaehtoiset liittymään mukaan produktion toteuttajiin ja rakentajiin – erilaisiksi apukäsiksi. Skeptisimmät arvelivat kysymyksessä olevan tekopyhyyden, maltillisemmat uskoivat maailmakaikkeuden ehkä tunnetuimman tarinan ja sen tuomisen aivan liki synnyttävän pohdintaa omista arvoista ja elämän perusteista.

Pääsin seuraamaan hyvin läheltä kaupunkivaelluksena toteutetun tapahtuman valmisteluja. Näyttelijöiden jännitystä, ohjaajien alati sytyttävää innostusta, projektipäällikön äärimmäistä sitkeyttä ja eri työryhmissä työskennelleiden vapaaehtoisten käsittämätöntä pieteettiä esimerkiksi roolihenkilöiden pukujen toteuttamisessa. En voi mitenkään uskoa, että kyse olisi ollut pelkästä feikistä tai tavasta tavan vuoksi -tekemisestä. Tai jonkinlaisesta päälle liimatusta hurskaudesta, saatikka oman itsensä korottamisesta.

Uskon, että Via Crucis on ennen kaikkea yhteisöllinen kokemus. Näytelmää rakennetaan tiiviillä aikataululla, yhteisvoimin, yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Jokaisen tekijän sydän sykkii samaan tahtiin. Tarina myös koskettaa; se ilmentää surua, iloa, tuskaa, epätoivoa, toivoa, hätää, armoa, kauhua, kiitollisuutta ja rakkautta. Ristin tie on elämys, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi, ei tekijöitä eikä kokijoita. Näytelmä vie ihmiset myös juurilleen, oman historian ja kulttuurin lähtöpisteeseen.

En myöskään tiedä kotikaupungistamme mitään muuta vastaavaa produktiota, missä eri alojen taitajat voisivat näin laajasti hyödyntää omaa osaamistaan. Kuten eräs ompelijoista kuvasi, "joku osaa laulaa, minä teen käsitöitä". Näytelmä tarjoaa tilan niin raavaalle rakentajalle kuin taiteellisesti suuntautuneemmalle persoonalle. Jokainen tehtävä on toteutuksen kannalta yhtä merkityksellinen ja tärkeä.

Viimeisimpänä, muttei taatusti vähäisimpänä koen, että Via Cruciksen vastuuryhmän vapaaehtoisille osoittama arvostus ja kiitollisuus on merkittävä kannustin oman ajan ja osaamisen tarjoamisessa. Se kiitos tulee todella sydämestä.

Via Crucis on ollut kotikaupungissamme uusi tapa tuoda esiin kirkkovuoden keskeisintä ajankohtaa ja sen sanomaa. Seurakunnissa valmistellaan parhaillaan uutta strategiaa, ja olisi mielenkiintoista kuulla, mitä paikalliset, tavalliset lappeenrantalaiset odottavat kirkolta? Kerro oma mielipiteesi vaikkapa palautelomakkeemme kautta.

31.3.2016 Marinella Ruutu, tiedottaja

 

++++

BLOGI 24.3.2016

Mihin minun tulisi aikani käyttää?

Eräs ajankäytön konsultti havainnollisti opetustaan tyhjällä lasipurkilla, jonka hän täytti suurilla kivillä. Kun suuria kiviä ei purkkiin enää mahtunut, kysyi hän kuulijoiltaan, ”Oliko purkki jo täynnä?” Saatuaan myöntävän vastauksen hän lisäsi purkkiin pienempiä kiviä. Kun pienempiä kiviä ei enää mahtunut, kysyi hän jälleen, joko purkki oli täynnä. Saatuaan myöntävän vastauksen, lisäsi hän purkkiin karkeaa soraa. Kun karkeaa soraa ei mahtunut enempää purkkiin, kysyi hän, joko purkki oli jo täynnä? Saman kysymyksen jälkeen osattiin jo epäillä, josko astia oli täynnä. Puhuja lisäsi astiaan hienoa hiekkaa.  ”Oliko astia täynnä?”  ”Kyllä oli”, vakuuttivat kuulijat. Puhua kaatoi astiaa vielä toista litraa vettä. Tämän jälkeen hän esitti kuulijoille uuden kysymyksen. ”Mikä oli esimerkin opetus?” ”Se että voimme ehtiä ja mahduttaa aikatauluumme aina vain enemmän.” ”VÄÄRIN”, vastasi konsultti. Opetus on se, hän jatkoi, että meidän on varattava ensin aika meille itsellemme tärkeille ja arvokkaille asioille. Perheelle / tärkeille ihmissuhteille, levolle, omasta jaksamisesta huolehtimiselle. Ellei näille ”isoille kiville” varaa omaa paikkaa, eivät ne mahdu mukaan myöhemminkään.

Työssäni kohtaan jatkuvasti haasteen ajan rajallisuudesta. Tehtävää ja ihmisiä, joita olisi hyvä tavata, on vain enemmän kuin mihin viikon seitsemän päivää ja vuorokauden 24 h antavat myöten. Raamatussa on erikoinen kertomus kahdesta sisaruksesta, Martasta ja Mariasta, joiden vieraaksi Jeesus tuli. Martalla oli kädet täynnä työtä, ja Maria asettui istumaan Jeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan Jeesuksen puhetta, tai vain fiilistelemään Jeesuksen läsnäoloa. Meille tallennetun arvion mukaan Maria oli valinnut viisaasti hyvän osan. Vaikka näkyvää tulosta ei syntynyt.

Mitä tämä ”hyvä osa” tai viisas ajankäyttö voisi olla omalla kohdallani? Mitkä ovat niitä perusasioita, joille on hyvä ensin varata oma aikansa. Ehkä jotain arvokasta voisi löytyä omasta perheestä. Ja kuka muu pitäisi minun fyysisestä kunnosta, riittävästä levosta ja jaksamisesta huolta, ellen minä itse? Olisiko ”hitaammin” enemmän ja ”vähemmän” riittävästi? Entä mitä voisi meidän ajankäytön kohdallamme olla ”Maria hyvä ja viisas valinta?”

Kirkkoherra Mika Lehtola

++++++++++++++++++++++++

BLOGI 3.3.2016/Pirkko Varis

Miun seurakunta

Olen saanut seurata pienen Eene-tytön kirkkotaivalta elämän alkumetreiltä asti. Oikeastaan Eene oli ahkera kirkkovieras jo ennen syntymäänsä, äidin sydämen alla. Jo silloin hän tutustui kirkon rauhoittavaan, hartaaseen ilmapiriin, erilaisiin puhe- ja lauluääniin sekä urkujen sointiin. Niin varhain kuin kynnelle kykeni, Eene kokeili sitäkin, miten hänen oma äänensä kaikui kirkon holveissa. Kauniisti ja elämänmakuisesti, ainakin isokummin korvissa…

Pienestä pitäen Eene on  hengittänyt sisäänsä kirkon tuoksua, noussut vähitellen sitteristä ottamaan ensiaskeleita lattialla. Ensin vanhempien turvallisessa läheisyydessä ja vähitellen, reviirin laajetessa, muitakin tuttuja kasvoja kirkon penkeistä etsiskellen. Eene tietää jo, milloin lauletaan aamenta, milloin lähdetään ehtoolliselle siunattavaksi ja milloin on aika lähteä kotiin. Kirkko on tullut Eenelle rakkaaksi paikaksi, jonne on hyvä tulla ja jossa hän viihtyy. Viihtyy niin hyvin, että mie ite –vaiheessa hän ylpeänä ja itsetietoisena ilmoitti muille kirkkovieraille: Miun kirkko! Miun seurakunta!

Eeneä seuratessa olen miettinyt, voiko parempaa paikkaa hiljentymisen ja Jumalan läsnäolon kokemiselle ollakaan kuin tutuksi käynyt kotikirkko. Sinne saa tulla ja siellä saa olla juuri sellaisissa tunnelmissa kuin on. Siellä kuunnellaan Jumalan puhetta luettuna ja selitettynä. Siellä rukoillaan yhteisten asioitten puolesta, ja halutessasi kiitoksen tai huolen aihettasi muistetaan yhdessä. Kirkossa käynti ei ole suoritus, ei sinne tarvitse mennä pakolla vaan vapaaehtoisesti.

Kirkko tarjoaa parhaimmillaan yhteisön, jossa tulemme kohdatuiksi ja hoidetuiksi. Vastaanotto on avoin jokaisena pyhäpäivänä tiettyyn kellonaikaan ja joskus muulloinkin. Seurakuntien väkilukuun nähden kirkoissa käy kuitenkin kovin vähän väkeä – juhla-aikoja lukuun ottamatta. Mikä siis neuvoksi: miten kirkko voisi olla paikka, jossa voisi Eenen tavoin viihtyä ja jossa voisi osallistua messuun sillä omimmalla tavallaan? Miten kirkosta voisi tulla paikka, josta yhä useammat voisivat ylpeänä sanoa: Miun kirkko!

Seurakuntalaisia ja vaikuttajia olemme me kaikki kirkon kirjoissa olevat, niin vapaaehtoiset kuin työntekijätkin. Miten siis tehdä kirkosta seurakuntalaisten koti ja olohuone, paikka, jossa voi viihtyä ja kokea tulevansa vastaanotetuksi ja hoidetuksi? Miten kirkko – olipa se rakennuksena millainen tahansa - voisi olla Jumalan perheväen tapaamispaikka muutenkin kuin jumalanpalvelusten aikaan? Miten vanhat ja arvokkaat kirkkorakennuksetkin taipuisivat monimuotoisen seurakunnan toiminnan näyttämöiksi? Mitä me kaipaamme tänä päivänä kirkolta? Tehdään yhdessä kirkko seurakuntamme näköiseksi  – voidaksemme terveen itsetietoisesti todeta: Miun seurakunta! Ja siun!

+++

Lumikirkko sortui - mutta kirkko ei sorru!

 

15.2.16

Harmittaa. Harmittaa tosi paljon. Erityisesti kaksi asiaa; se että monen miehen upea päivien vapaaehtoistyö konkreettisesti vesittyi plusasteiden ja sateen myötä sortaen kirkkomme rakenteet. Käsittämättömästi mentiin miinus 30:stä reippaassa vuorokaudessa plussalle ja vesisateeseen. Harmittaa, että suunnitellut – ja toivotut- tilaisuudet jäivät suurelta osin pitämättä. Lisäksi harmittaa sekin, että kaupunkimme talvimaiseman vetonaula ei kestänyt tämän talven kelien rajuja muutoksia, Lumikirkon kävijämäärä oli viime talvena kuuden viikon aikana tuhansia ihmisiä.

 

Lumikirkko sortui –mutta palaamme asiaan ensi talvena, emme luovuta!

 

Monenlaiset ennustajat ovat jo kauan povanneet kirkon sortumista. Näissä povauksissa ei ole tarkoitettu lumesta muovattua rakennusta, vaan Suomen ev.lut. kirkkoa ja välistä koko maailmanlaajaa kristittyjen yhteisöä kirkkokuntineen. ”Kiinnostus seurakuntaa ja sen toimintaa kohtaan loppuu, ihmiset eivät enää tarvitse uskontoa, löydetään muita olemassaolon perusteita, jäsenet katoavat, rahat loppuvat.” Tällaisilla ja monilla muilla ajatuksilla on ennustettu kirkon –ja uskonnon- sortumista.

 

Maailmamme näyttää kuitenkin päinvastaiselta. Uskonnot ovat maailmalla (myös politiikassa) vahvasti esillä. Päivän uutistarjonnassa esillä ovat usein negatiiviset ilmiöt, mutta uskonnot tekevät myös valtavan paljon hyvää. Suomessa on harvoin -jos koskaan- puhuttu julkisuudessa niin paljon uskosta, kirkosta, seurakunnan jäsenyydestä, kirkon työstä ja sanomasta, kuin mitä on tehty ihan viime vuosien aikana. Kirkko kiinnostaa ihmisiä ja kirkko kiinnostaa myös medioita. Samalla kun jotkut ovat kovinkin kriittisiä ja ilmaisevat sen halutessaan myös eroamalla kirkosta, on kirkko uudelleen ja uudelleen keskusteluissa mukana. Keskusteluihin kaivataan ”kirkon ääntä”, vaikka sen kanssa oltaisiin eri mieltä, jopa siihen suuttuen.

 

Kirkko on yhä merkittävällä tavalla ”keskellä kylää”. Se on sitä ihmisten mielissä, kun ihmiset etsivät elämälleen suuntaa ja turvaa. Kirkko ja usko ovat osa elämäämme, koska uskomisen tarve on painettu sisimpäämme. Aika ajoin kirkko on osallistumisen foorumi: jumalanpalveluksissa, kirkollisissa toimituksissa (kaste, rippikoulu, häät, hautajaiset), lähimmäisen auttamisen välineenä (diakonia), turvallisena toimijana lasten ja nuorten elämässä, keskustelukumppanina erilaisissa elämäntilanteissa ja monessa muussa. Kirkon toimintaa arvostetaan ja siihen luotetaan. Kirkko osaa tehdä hyvää!

 

Kirkko on myös ”keskellä kylää” yhteiskunnassa. Viimeksi viikko sitten presidentti avasi Yhteisvastuukeräyksen, joka on kirkon vuotuinen suurkeräys kohdentuen niin maailman kuin kotimaan avuntarpeeseen. Samoihin aikoihin hän ja pääministerimme kehuivat Kuopion piispan saarnaa eduskunnan kevätkauden ekumeenisessa avajaisjumalanpalveluksessa.

 

Lumikirkkomme sortui – mutta kirkko ei sorru. Eikä voi sortua, onhan kirkon Herra kanssame tänäänkin!

 

Juha Eklund, Sammonlahden seurakunnan kirkkoherra

 

Oman kokoinen elämä

Jäätyäni yksin muutin isosta asunnosta pieneen. Matkan varrella huomasin, että tavallaan koko elämästäni tuli pienempi – hyvässä mielessä. 

JOULUN VIESTI on totisesti vähintään kahtalainen: talouselämä vakuuttaa, että tarvitsen yhtä sun toista; evankeliumin mukaan minulle riittää vähäinen mammona, mutta sen sijaan minun pitäisi löytää itsestäni paljon nöyryyttä ja kiitollisuutta.  
              Aika harvoin ihminen itse vapaaehtoisesti tajuaa, mikä on tärkeää. Muutos tapahtuu – ainakin minulla – yleensä vasta pakosta eli silloin, kun olen syystä tai toisesta tilanteessa, jossa ei auta muut kuin muuttua eli luopua jostain tai tehdä jotain ihan toisin kuin ennen.  Yksin jääminen on juurikin tällainen pakkorako – siis silloin, kun se ei ole oma valinta. On mietittävä, miten elämänsä järjestää ja mitä oikeasti tarvitsee, silla ylimääräisen mukana kantaminen on raskasta, olipa se liika sitten tavaraa tai tunnetta.

KUN KATSELIN tavaravuorta, ahdistuin. Miksi ihmeessä olin kerännyt sellaisen määrän roinaa, sellaistakin, jota en ollut käyttänyt vuosikausiin. Salamana mieleen nousi toinenkin huoli: mihin tämän kaiken voi laittaa? Kaatopaikalleko – eihän tässä maailmassa kukaan huoli vanhaa, kun uutta saa halvalla mistä vaan.
               Onneksi olin väärässä. Monet tahot ottavat vastaan käytettyjä astioita, huonekaluja ja vaatteita. Kärräsin osan Konttiin, jotain meni kierrätyskeskukseen, mutta varsinainen löytö oli sosiaalisessa mediassa pyörivä ilmainen kirpputori. Siellä voi ilmoittaa, mistä tahtoo eroon tai vastavuoroisesti, mitä on vailla ja tavara ja tarve kohtaavat. Vaikka tämä vaihdantatalous ei tuo yhtään rahaa, siitä saa erittäin hyvän mielen. Verrattuna kierrätyskeskuksiin, jonne vanha kama laitetaan bulkkina, on mukavaa, kun joku oikeasti haluaa minulle tarpeettoman, mutta merkityksellisen, esineen.
               Oma lukunsa on tietenkin se, että on asioita, joista järki kehottaa luopumaan, mutta sydän vaatii säilyttämään. Sellaisissa tapauksissa olen pysähtynyt miettimään – pysähtyminen on tärkeää kun tyhjentää kotia apinan raivolla - tarvitsenko todella tätä vai onko tämä vain keino pysyä menneessä? 

URAKKA ON LÄHES valmis ja uudessa pienessä kodissani on enää murto-osta aikaisemmasta tavarasta. On helpottavaa tietää, mitä omistan ja missä kaapissa se omaisuus on. Samalla koen, että kehostani ja sielustani on lähtenyt pois paljon tarpeetonta, joka olisi pahimmillaan voinut tukahduttaa halun kokea vielä jotain uutta.

Kepeää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Marjatta Kupias
vs. viestintäpäällikkö