Arjen aarteita

 

Yllättävää, kuinka elämä näyttäytyy toisenlaisena kuin viikko pari sitten. Tuskin Suomessa on ketään, jonka elämään annetut ohjeet ja rajoitukset eivät olisi vaikuttaneet tavalla tai toisella. Ihmisten tapaamista ja kokoontumisia rajoitetaan kovalla kädellä, jopa yksiselitteisesti kieltämällä ne. Perinteisesti poikkeusaikoina ihmiset ovat saaneet tukea ja turvaa tulemalla yhteen. Kokoontumisen paikkoja ja muotoja on ollut useita, kirkot yhtenä merkittävänä yhteen kutsumisen ja kokoontumisen paikkoina.

Vanha sananlasku toteaa kauneuden olevan katsojan silmässä. Voisiko olla niin, että se, minkälaisina tulevat viikot ja kuukaudet tulemme muistamaan, riippuu osittain siitä, minkälaisin silmin niitä katsomme ja mitä niissä näemme. Voisimmeko nähdä niiden asioiden lisäksi tai sijaan, jotka meiltä nyt on poistettu, sitä, mitä meillä on. Sellaisia arjen aarteita, jotka normaalin elämänrytmin ja kiireen myötä tahtovat jäädä huomaamatta ja peittyä arjen taustahälyyn. Sen sijaan että murehtisimme sitä mikä meiltä puuttuu, löytäisimme iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä meillä on.

Muuttunut arki vaatinee uudenlaisia selviytymisen taitoja. Valitettavasti harva meistä pystyy muuttamaan vallitsevia olosuhteita. Meillä on kuitenkin tahtomme alla se, miten itse toimimme, miten itse kuulemme, ja miten itse näemme. Voisiko siis arjen pieniä ihmeitä tapahtua, ei sen kauempana kuin oman sydämemme sisällä. Kaiken kriisin keskellä elämme paaston aikaa, hiljentymisen ja pysähtymisen aikaa. Harvoin meitä on näin perusteellisesti pysäytetty. Voisiko siis näihin hetkiin ja elämämme vaiheisiin sisältyä jotain, jonka kautta Jumala voisi meille puhua ja jotain uutta meissä syntyä? Tällaisista aineettomista aarteista Raamattu puhuu, nimeten niitä myös uskoksi, toivoksi ja rakkaudeksi.

Mika Lehtola
Lappeen kirkkoherra

Nurinkurista kehittymistä

Maailma on pullollaan elämänhallintaoppaita. Kuinka ansaita rahaa ja saada vaikutusvaltaa, kuinka menestyä työssä ja elämässä, kuinka saada paremman fyysisen ja henkisen kunnon. Tarjolla on mindfullnessia, joogaa, pilatesta, spinningiä ja ties mitä. Ja jos maraton ei riitä, niin aina voi kokeilla ultramaratonia. On parisuhdeoppaita, itsensä johtamista ja kaikkea muuta. Näin meistä koulitaan parempia ihmisiä. Meille luodaan illuusio, että emme ole vielä tarpeeksi hyviä. Meille on aivan liian pitkään tuputettu ajatusta siitä, että positiivisuus on avain onnellisuuteen, mielenrauhaan ja rikkauteen.

Kaupassa silmiini osui Mark Mansonin kirjoittama kirja, jonka nimeä en tähän seurakunnalliseen tekstiin laita, koska joku voisi siitä loukkaantua. Laitan vain kirjan alaotsikon: Nurinkurinen opas hyvään elämään. Kirja ei ole mikään tieteellinen julkaisu, vaan tieteelliseltä painoarvoltaan samanlainen kuin Idiootit ympärilläni. Monen suosikkikirja se, ilman tieteellistä perustaa.

Joitain ajatuksia Mansonilta haluan teidän kanssanne jakaa.

MM puhuu siitä, että elämäntapaoppaiden mukaan meillä nykyihmisillä on tarve tuntea olevamme erikoistapauksia. Haluamme olla erinomaisia, huippuja tai toisaalta olemme surkimuksia. Minulla on ongelmia, joita ei kellään muulla ole. Niitä ultramaraton henkilöitä haluamme olla niin onnistumisissa kuin epäonnistumisissa. Ja koska olen erikoistapaus, tarvitsen erikoiskohtelua. Näinkö me myös työmaalla ajattelemme?

Olen erinomainen, te muut olette surkimuksia – ansaitsen siis erikoiskohtelua.

Olen surkimus, te muut olette erinomaisia – ansaitsen siis erikoiskohtelua.

Mutta todellisuudessa vain pari prosenttia maailman ihmisistä, jos sitäkään, on erikoistapauksia. Minä ja suuri osa meistä on tavallisia ja hyvä niin.

Toinen asia, jonka haluan Mansonilta jakaa. Kirjassaan hän puhuu parisuhteesta ja sen rooleista, mutta sanoo roolien osuvan usein kohdalle muissakin ihmissuhteissa ja kyllä nuo roolit löytyvät myös työyhteisöistä.

Kun on nurinkurisesta oppaasta kyse, niin Manson puhuu vahingollisen ihmissuhteen vastinparista. Ne ovat vahingollisen parisuhteen vastinpari yin ja yang – uhri ja pelastaja. Uhri juoksee ympäriinsä sytyttämässä tulipaloja ja pelastaja juoksee niitä sammuttamaan. Kummankin motiivina on se, että se saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Uhrin osan omaksunut törmää yhä uusiin ongelmiin. Ei siksi, että uusia ongelmia todella ilmenisi, vaan koska ongelmien avulla hän saa kaipaamaansa huomiota. Pelastaja ratkoo ongelmia ratkomasta päästyään. Ei siksi, että hän pitäisi ongelmia merkityksellisinä, vaan siksi että uskoo ansaitsevansa toisen huomion ja kiintymyksen ratkoessaan toisen ongelmia. Jos uhri todella rakastaisi pelastajaa (esimerkki on parisuhteesta), hän sanoisi: ”Hei, tämä on minun ongelmani (”tulipaloni”) eikä sinun tarvitse hoitaa sitä puolestani. Riittää kun olet tukenani.” Ja vastaavasi pelastaja lupaa olla tukena, kun toinen ratkoo omia ongelmiaan. Ei ratkoa niitä.

Jotenkin tuntuu, että nämä roolimallit ovat totta myös työelämässämme. On meillä työelämässäkin uhreja ja pelastajia. Mutta kullakin meistä on omat ongelmansa ratkottavana. Ja on hyvä muistaa, että ongelman ratkaiseminen on se asia, joka saa meidät kokemaan onnistumista niin yksityis- kuin työelämässä. Ongelman ratkaisu on onnistumisen kokemus. Ongelman ratkaisu saa meidät onnellisiksi – ei välttämättä ultramaraton.

En niin taitavasti Mansonin ajatuksista osannut kertoa kuin hän kirjassaan kertoo. Mutta jos mielenkiinto heräsi edes hiukan, niin googlettamalla Mark Manson löydät hänen kirjansa. Varoituksen sanana sanon, että joissakin kirjojen otsikoissa on f-sana. Kun lisäät hakukenttään alaotsikon nurinkurinen opas hyvään elämään, löydät suomenkielisen kirjan nimen. Mielenkiintoisia lukuhetkiä itsensä kehittämisestä kiinnostuneille.

Hannu Haikonen
kirkkoherra, Lappeenrannan seurakunta

Loppu tulee, oletko valmis

Jokainen on nähnyt sarjakuvissa tai elokuvissa nukkavierun hahmon, joka kantaa kylttiä. Kyltissä lukee ”Loppu tulee – oletko valmis”. Nuo hahmot ovat herättäneet meissä lähinnä hilpeyttä ja ajatusta siitä, että kyseessä täytyy olla hieman latvastaan laho tyyppi. Kaikki hoksottimet eivät voi olla aivan kohdallaan.

Jo useita vuosia sitten huomattavien tiedemiesten joukko kokoontui Berkeleyn yliopistolla keskustelemaan, mitkä asiat eniten vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Seminaari sai yllättävän käänteen, kun huomattiin, että oli ajauduttu tutkimaan maailmanloppuja. Näytti siltä, että maailmanloppujen kehitys noudatteli aina samaa kaavaa. Vielä suurempi yllätys oli, kun huomattiin, että nykyinen ilmastonmuutos noudattelee samaa kaavaa. Systeemiteoreetikot laskivat laskemasta päästyään, ja lopputulos oli varsinainen pommi koko porukalle. Laskelmien mukaan maailmanloppu tulee vuonna 2040! Silloin nimittäin nykymenon mukaan koko biosfääri menettää nykyisen tasapainotilansa. Luonto siis keikahtaa täysin uuteen asemaan, missä elämisen mahdollisuudet tällä planeetalla muodostuvat huomattavan huonoiksi. Yksiselitteinen syy tälle kehitykselle on ollut ihmisen toiminta.

No, eihän tässä meille kristityille ole mitään uutta. Me olemme aina tienneet, että ihmisen toiminta tulee ajamaan meidät tuhon tielle ja loppu tulee. Hieman tarkennettuna tämän tulee aiheuttamaan Jumalansa hyljännyt ja Hänestä erossa elävä ihminen. Nykypäivän materialisteilla ei vaan ole muuta tarkoitusta elämässään kuin kuluttaa. Kulutus taas on se asia, mikä aiheuttaa hiilidioksiidipäästöjä ja sitä myöten maailmanlopun. Tällä hetkellä maailman hiilidioksiidipäästöt taitavat olla 70 miljardia tonnia vuodessa ja kasvavat koko ajan.

Voimmehan me ihmiset naureskella vakavillekin asioille, mutta me olemme ne, jotka myös maksavat laskun. Jotkut asiantuntujat ovat sitä mieltä, että vielä ei ole liian myöhäistä. Tässä tilanteessa tällainen hieman vaatimattomampi, kristillinen elämäntapa saattaisi olla paikallaan. On vain niin, että kun Kristus asuu uskon kautta sydämessä, niin ei tarvita turhaa tavaraa eikä muutakaan rimeluuria elämän täytteeksi. Elämässä on jo kaikki tarpeellinen.

Pentti Berg
Kirkkoherra
Lauritsalan seurakunta

Aikavaras

Viitisen vuotta sitten Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöpäivä pidettiin Lappeenranta-salissa. Silloinen henkilöstöpäällikkö oli hankkinut kaksi työelämän valmentajaa pitämään koulutusta työajan hallinnasta. Yksi asia, joka on tuosta koulutuksesta jäänyt mieleeni, on aikavarkaat. Aikavarkaat ovat niitä, jotka tulevat sovittuun palaveriin myöhässä. Viisi ihmistä odottaa, että palaveri alkaisi, kun yksi ei ole tullut paikalle. Aikavarkaita ovat ne, jotka vastaavat puhelimeen viisi minuuttia ennen palaverin alkua ja sitten muut odottavat, kunnes puhelu loppuu. Aikavarkaat ovat niitä, jotka tulevat toisten palaveriin kysymään jotain asiaa ja palaveri keskeytyy. Aikavarkaita ovat ne, jotka tulevat ovenpieleen kyselemään ja työnteko keskeytyy. Löydänpä itseni noihin kaikkiin syyllistyneenä.

Helsingin Sanomissa (10.11.2019) aivotutkija Tapani Riekki kertoo, miksi työpaikalla on niin vaikeaa keskittyä. Tuossa artikkelissa hän kertoo tutkimuksesta, jossa havaittiin, että neljänkymmenen tunnin työviikkoon jäi keskimäärin 12,5 tuntia, kun vähennettiin epäonnistuneet kokoukset, toissijaiset työtehtävät, keskeytykset ja huonot työtavat.

Voimme siis ajatella, että aikavarkaita eivät siis ole vain toiset työntekijät, vaan niitä voivat olla epäonnistuneet kokoukset. Siis kokoukset, joissa asioita ei ole saatu eteenpäin, vaan aikaa on käytetty turhan puhumiseen. Aikavarkaita ovat toissijaiset työtehtävät. Siis asiat, jotka meidän pitää tehdä, mutta ne eivät ole ydinosaamistamme eivätkä tavoitteidemme mukaisia. Aikavarkaita ovat myös huonot työtavat. Siis ne asiat, jotka hidastavat työntekoamme.

Vielä alkuvuodesta Lappeenrannan seurakunnan työtekijöitä oli kolmessa eri rakennuksessa. Tavoitteena oli saada työntekijät yhteen, jotta yhteisöllisyys ja sitoutuminen työyhteisöön kasvaisivat. Itse unelmoin silloin maisemakonttorista, jossa koko työyhteisö olisi samassa tilassa. Tällöin toisten työntekijöiden näkeminen olisi taattua. Tietäsi, missä toinen työntekijä menee, missä hän on. Nyt kun Lappeenrannan seurakunnan työntekijät ovat olleet ”uusissa tiloissa” kesäkuusta alkaen, iloitsen, ettei tuohon visiooni avokonttorista vastattu. Nytkin kun tätä kirjoitan, on ollut hyvä, että saan työhuoneeni oven kiinni, eikä minkäänlainen aikavaras pääse hidastamaan kirjoittamistani. Enkä itse varasta aikaa kirjoittamiselta ryhtymällä keskusteluun toisten kanssa.

Kirkon työntekijöinä me olemme työajattomia. Meitä ei rajoita 40 tunnin viikkotyöaika. Joillakin tuo viikkotyöaika on suurempi, toivottavasti kenelläkään se ei ole tuo 12,5 tuntia. Jos aktiivityöaikamme lähenee tuota 40:tä tuntia, niin silloin työmme kehittäminen ja sen vaatima luovuus kärsii. Kalentereissamme tulisi olla väljyyttä, jotta aivomme saisivat tarvittavaa lepoa ja palautumista aktiivityöstä. Työtä tulisi rytmittää niin, ettemme vain ryntäisi työtehtävästä toiseen. Ja työn tekemisen tulisi olla läsnäolevaa niin, että olemme läsnä siinä, mitä olemme tekemässä. Jos taas aktiivityöaika on 12,5 tuntia, saavutammeko me silloin ne tavoitteet, joita työllemme on asetettu?

Hannu Haikonen, kirkkoherra

Mainitsemani artikkeli löytyy osoitteesta https://blog.rescuetime.com/225-million-hours-productivity/ 

Tuo ”aikavarkaus” oli vain yksi juonne artikkelissa. Mielenkiintoinen artikkeli kaikkineen.

Kirkon blogeja

Seuraa Suomen ev. lut. kirkon muita blogeja täällä.

kirkossa kuulutettu blogi