Kesän kynnyksellä

”Taas talven selkä taittui, murtui roudan aika, kevään valo viimein jo voittaa. Ja luonto herää kasvuun, siitä voimme kiittää, kirkonkellot kutsunsa soittaa, kirkonkellot kutsunsa soittaa.”

Aloitan tämän tekstin siteeraamalla juuri valmistuneen talkoolaulun sanoja. Minulla oli ilo olla mukana omalla vaatimattomalla panoksella tekemässä tekstiä Petrellin Kimmon kanssa meidän tämänkertaisessa projektissa, jossa teimme talkoolaulua Juha Eklundin vinkistä. Totean jo tässä kohdassa, että minun osuuteni lopputuloksesta on kovin ohutta, käsittäen lähinnä ideoinnin, ettei synny kiusausta esiintyä ”lainahöyhenissä”. Laulu on vielä viimeistelyä vaille, mutta aivan varmasti saamme tuota laulua vielä kuulla monen monta kertaa talkoopäivinä, ja miksei muulloinkin. Kiitos Kimmo että annat taitosi käyttöön meidän kaikkien iloksi!

Kun mietin otsikkoa kesän kynnyksellä, huomasin ajan kulun ja sen, että tämä kesän odotus hautausmaiden osalta on omalla kohdallani 33. Se on ainakin siltä osin mieleenpainuva, ettei näinä vuosina ole ollut kertaakaan näin paljon talven tuhoja puuston osalta. Haluan ensimmäisenä kiittää kirkkoherra Juha Eklundia siitä avusta, jota näiden talven tuhojen osalta hän oli korjaamassa useampana päivänä ”Jussin joukkojen” kanssa Lepolan hautausmaalla, Lepoharjun hautausmaalla ja Vanhalla hautausmaalla.

Perinteiset hautausmaiden haravointitalkoot pidettiin 7.–8.5. kaikilla hautausmailla. Osallistujia oli lähes 300 henkilöä, joka näinä itsekkyyden aikoina on todella puhutteleva määrä – ihmisiä tekemässä yhdessä ilmaista työtä. Tästä tehdystä työstä ja tekemisestä suuret ja nöyrimmät kiitokset kaikille talkoisiin osallistuneille.

Yhtenä ilonaiheena myös on joka keväisin aloittavat, työhönsä saapuvat kesätyöntekijät. Osaa heistä voisi jo kutsua ”muuttolinnuiksi”; joukossa on monia, jotka ovat olleet hautausmailla töissä jo useina vuosina peräkkäin. Heidän lisäkseen aloittaa toki aina myös uusia kesätyöntekijöitä. Aiemmin olleiden kesätyöntekijöiden viihtymisestä kertoo paljon se, kun he hyvin aikaisessa vaiheessa kyselevät, tuleeko töihin edellisestä kesästä tutuksi tulleita työkavereita. Minulle tämä kertoo ennen kaikkea heidän välille syntyneestä yhdessä tekemisen mukana tuomasta hyvästä työilmapiiristä.

Kaiken kaikkiaan palkattuja työntekijöitä on 66, mutta heidän lisäkseen vuosittain työskentelee n. 20 monin erilaisin perustein työskenteleviä henkilöitä. Hautaustoimi on varmaankin ainoa työala, jossa vakituisen henkilöstön osuus (11 henkilöä) on puolen vuoden ajan pienempi kuin määräaikaisten!

Minusta on hienoa todeta, miten erilaisista taustoista tulevat ihmiset ikähaitarilla 18-v. – yli 60-v. tulevat niin hyvin toimeen keskenään ja työskennellen yhdessä hautausmailla. On ollut itsellekin mukava tehdä työtä, joka on merkityksellinen niin kovin monelle ihmiselle ja tehtävää, joka on meitä tekijöitä suurempi.

Näin alkavan kesän kynnyksellä tätä yhdessä tekemisen iloa ja toisten huomioon ottamista toivon myös teille kaikille työhönne ja omaan elämäänne.

Jukka Nikunen
hautaustoimen päällikkö

Yhden seurakunnan mallin etuja

Lappeenrannan seurakuntayhtymälle on palkattu konsultti selvittämään mahdollista seurakuntayhtymän purkamista ja siirtymistä yhden seurakunnan malliin.

Seurakuntayhtymän purkamiseen ovat kaakonkulmalla päätyneet jo aikaisemmin Mikkelin ja Kotka-Kymin seurakuntayhtymät. Konsultin tehtävänä on nyt selvittää, mitä muutos aiheuttaisi toiminnallisesti ja taloudellisesti Lappeenrannassa.

Selvityksen teettämisen taustalla on jatkuva seurakunnan jäsenten määrän väheneminen ja tästä johtuvat taloudelliset paineet. Lappeenrannan seurakuntayhtymä on tehnyt viimeiset kolme vuotta alijäämäiset tilinpäätökset: 2016 alijäämä 772.000 euroa, 2017 alijäämä 400.000 euroa ja 2018 alijäämä 491.000 euroa. Vuosien 2018 ja 2019 kuluista on leikattu yhteensä 1,6 miljoonaa euroa. Vuodelle 2019 jouduttiin veroprosenttia nostamaan, jotta lisäleikkauksilta vältyttäisiin.

Veronkorotuksella saimme hieman aikaa miettiä, mitä pitäisi talouden suhteen tehdä. Kuluja pitäisi edelleen vähentää tai tuloja lisätä, mikäli haluamme nykyisen mallin pitää elossa. Toiminnasta ei juurikaan voida ottaa kuluja pois ja kiinteistöt eivät mene kaupaksi. Henkilöstövähennykset olisivat ainoa mahdollisuus vähentää kuluja, mikä saattaisi taas vaikuttaa toimintaan.

Jos nyt päädyttäisiin yhden seurakunnan malliin, välttyisimme irtisanomisilta ja henkilöstövähennykset voitaisiin tehdä hallitusti eläköitymisen kautta. Veronkorotuspaineet vähenisivät ja lähes kaikista toiminnoista voitaisiin pitää kiinni.

Esittämäni ajatusmalli on täysin taloudelliselta kannalta esitetty, eikä minun tehtäväni ole ottaa kantaa hengellisyyden tai seurakuntien omamuotoisuuden vaalimiseen. Joka tapauksessa valtuutetuilla tulee olemaan vaikea päätös edessään, kun selvitysmies saa tehtävänsä päätökseen. 

Kari Virtanen
talousjohtaja
Lappeenrannan seurakuntayhtymä

Kuuluuko?

Kävelen kirkkosalin takaosaan ja kysyn: ”Miten kuului? No, kuuluiko nyt?”

”Kyllä kuului. Hyvin kuului. Nyt sai sanoista selvää.” Vastaajat ovat selvästi tyytyväisiä kuulemaansa; siis siihen, että he kuulivat ja saivat selvän kuulemastaan.  Kokemus oli yhteinen Ylämaan kirkossa paikalla olleille. Vietimme ehtoollisjumalanpalvelusta sekä nautimme kirkkokakkukahveja suntiomme jäädessä eläkkeelle yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Jotain oli selvästi muuttunut. Ylämaan kirkkoon oli kuluneella viikolla uusittu äänentoistoa ja asennettu uudet Genelecin kaiuttimet.

Muutos on huomattava. Enää ei rätise eikä pauku. Saarnaakaan ei tarvitse keskeyttää ylimääräisen vinkunan vuoksi (siis äänentoiston, ei seurakuntalaisten). Ehkä toisenlaiset mikrofonit parantaisivat lopputulosta entisestään.

Sitkeitä ovat nämä Ylämaan kirkossa kävijät. Vaikkei ole ollut takeita siitä, kuuluuko ja saako selvää, siitä huolimatta kirkkoon on tultu. Jään myös miettimään, miten helppoa on sopeutua tilanteeseen, jossa nyt vain kuuluu huonosti tai ei oikein saa selvää siitä, mitä kirkossa sanotaan.

Luterilaista kirkkoa on perinteisesti kutsuttu Sanan kirkoksi. Tällä on kuvattu sitä, miten keskeinen asema Raamatun sanalla ja sen opettamisella on kirkossamme ollut vuosisatojen ajan. Ei siis ole yhdentekevää, kuuluuko vai ei. Toinen yhtä tärkeä pohdittava asia on sen sisältö ja merkitys, mitä me kuulemme.

Aikanaan kun lennätin yhdisti Yhdysvaltojen itä- ja länsirannikon, uudesta vuorovaikutuksen mahdollisuudesta oltiin tohkeissaan. Vähemmälle pohdinnalle jäi M. McLuhanin esittämä näkökulma; mitä sanottavaa Länsirannikolla olisi Itä-rannikolle? Samansuuntainen, vain paljon massiivisempi viestinnän murros on tapahtunut uuden teknologian ja laitteiden käyttöönoton myötä. Huolestuttavalta näyttää se, että tieto näyttää joissakin tapauksissa korvautuvan viihteellä, ja faktat mielipiteillä. Informaation virran kasvaessa tuntuu jäävän vähemmän aikaa pohtia ja analysoida kulloisenkin väitteen/tiedon taustoja ja faktoja.

Mitä, ja miten siis meidän tulisi luterilaisessa kirkossamme kuulla?

Mika Lehtola
Kirkkoherra, Lappeen seurakunta

Loman odotusta

Suomessa on ilmeisesti jo noin yhdeksänkymmenen vuoden ajan vietetty helmikuun loppupuolella hiihtolomaa. Loman tarkoituksena oli alun perin antaa koululaisille mahdollisuuksia talviurheilun, erityisesti hiihdon, harrastamiseen sisällä tapahtuvan opiskelun vastapainoksi. Liikkumisen tavoitteena oli jo alun perinkin saada lapsille ja nuorille voimia kevään opiskeluun.

Meidän perheessämme on koululainen, joten olen myös itse pyrkinyt pitämään vuosilomaa, kun koululaisten hiihtolomaviikko koittaa. Näin tänäkin vuonna.

Loman odottaminen on ehkä lähes yhtä kutittavaa kuin itse lomailukin. Etukäteen pääsee jo suunnittelemaan, mitä kaikkea lomalla voisi puuhata. Ehkä voin tunnustaa kuitenkin yhden asian: suksia tuskin tulen jalkaani laittamaan. En ole koskaan ollut erityisemmin hiihtomiehiä ja edellinen kerta suksilla on tainnut olla kevättalvella 1997 armeijassa.

Mutta vaikka en hiihtämään lähtisikään, niin irtiotto arjen kiireistä tulee varmasti tekemään hyvää. Uskon että se alkuperäinen hiihtoloman tarkoitus, eli voimien kokoaminen kevättä varten, toteutuu kyllä.

Eli vielä muutama päivä. Sitten heti loman jälkeen tapahtuvat asiat järjestykseen. Muut kiireelliset työt siihen vaiheeseen, että ne voi jättää viikoksi. Lomaviestit sähköpostiin ja puhelimeen. Ja sitten lomille!

Tero Kalpio
kirkkoherra, Joutsenon seurakunta

Kännykän siunaus  ̶  vai kirous?

Tietotekniikka on koukuttavaa. Tämän olen huomannut yrittäessäni vahtia jälkikasvun ruutuaikaa. Samaan törmää rippikoulussa. Joillekin jo lyhyt ero kännykästä tekee huomattavia vieroitusoireita. Monet pelit on luotu sellaisiksi, ettei pelistä voi olla kauaa pois, koska muuten menee aivan hulinaksi. On siis lähes pakko päivystää puhelimella ylen aikaa.

Minkälaisia ihmisiä tulee sellaisista, jotka koko ajan tuijottavat kännykkää? Luulisi, että ainakin sosiaaliset taidot näivettyvät. Mieluummin kai sitä juttelisi ihmisten kanssa kasvotusten. Mitenkä onnistuu naisen ”pokaaminen” kun on vain tuijoteltu kännykkää, ja yhtäkkiä’ pitäisikin panna toimeksi? Tai miten luonnistuvat kotityöt, kun niihin ei ole mitään valmiuksia? Sanotaan, että kotityöt ovat keskeinen parisuhdetta rasittava asia. Tai onnistuuko ylipäätään minkäänlainen rasitusta aiheuttava toiminto, kun ei sellaisesta ole mitään havaintoa? Kun aika menee kännykällä, on siitä vaikutuksensa koko elämään. Lihakset ovat jääneet kasvamatta, valmiudet arjen pyörittämiseen puuttuvat ja vaikkapa toisen sukupuolen kanssa kanssakäyminen on täysin lapsen kengissä.

Olisiko niin, että varsin korkea aineellinen elintasomme on luonut pohjan yleiselle chillaamiselle. Tällainen asenne näyttää levinneen varsin laajalle. Valtio yrittää saada nuorisoa käymään kouluja ja menemään töihin, mutta kun ei oikein huvittaisi. Jotenkin tulee mieleen, että olemmeko me vanhemmat pettäneet nuoremme? Olemmeko omilla toimillamme saaneet heidät ajattelemaan, ettei tässä nyt ole niin nuukaa tekeekö jotain vai ei. Jossain vaiheessa he vain huomaavat, että vanhemmat eivät olekaan enää kustantamassa heidän elämäänsä. Mikäs sitten eteen? Kännykän tuijottelulla ei elä, mutta kun kukaan ei siitä sanonut.

Jotenkin olen oppinut arvostamaan ”vanhoja hyviä aikoja”, jolloin muori antoi työtehtävät, eikä tullut mieleenkään ruveta niistä mussuttamaan. Eivät ne silloin aina tuntuneet mukavilta, mutta näin jälkeenpäin huomaa kuinka paljon niistä oli apua omaan elämään. Monesti joutui menemään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta ehkä juuri niistä epämukavista töistä oppi kaikkein eniten. Työnteossa oppi pitkäjänteisyyttä. Siinä oppi, että ponnistelemalla voi saavuttaa asettamiaan päämääriä. Työn jälkeen arvosti vapaa-aikaa ja lepoa.

Länsi on rakennettu kristillisestä uskosta kumpuavalla ahkeruudella. Työ on tehty useinkin toisten hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Nämä näkökulmat ovat antaneet voimaa ja tehneet työn teon mielekkääksi. Lisäksi juuri näistä näkökulmista käsin työ on tehty aina parhaalla mahdollisella tavalla. Hutilointi ei ole tullut kyseeseenkään.

Kuinka käy tulevaisuuden rakentaminen kännykkää tuijottelemalla? Tämän me tulemme näkemään tulevaisuudessa. Tämän asian ymmärsi jo Albert Einstein todetessaan: ”I fear the day that technology will surpass our human interaction. The world will have a generation of idiots”. Vapaasti suomennettuna: ”Pelkään sitä päivää jolloin teknologia syrjäyttää inhimillisen kanssakäymisen. Maailmassa tulee olemaan sukupolvi idiootteja”.

Ystävät puhukaa toisillenne!

Pentti Berg
kirkkoherra, Lauritsalan seurakunta

Ei valkoinen valhe vaan valkoinen viesti

 

- Lumikirkko? Missä ja mitä?

Hämmästyin eilen kuullessani kahden pastorin suusta, etteivät he tienneet mitään Lumikirkostamme. Tosin he olivat muiden Lappeenrannan kristillisten seurakuntien paimenia, mutta silti… Kuvittelin nimittäin, että olemme olleet niin paljon ja positiivisesti mediassa, että ”kaikkihan sen tietävät”. Hyvä viestinnällinen pudotus lumen pinnalle!

”Kaikkihan sen tietävät”. Onko jokapäiväisessä tapahtumisessa mitään sellaista, jonka tosiasiassa kaikki tietävät? Epäilen kovasti. Mitä minä luen, kuulen ja katselen, ei ole samaa kuin muilla, ei lähimainkaan.

Kun seurakunnissamme pohdimme viestimme perillemenoa, on meidän ensi töiksemme syytä vapautua siitä – ehkä paljolti menneeseen tiedonvälitykseen perustuvasta – luulosta, että ”kaikkihan sen tietävät”.  Siksi meidän on pontevasti ja myös kritiikkiä sietäen etsittävä uusia polkuja viestimme kuljettamiseen. Uudet polut eivät ole postipojan tai muun jakelijan (nyt lumen alle hautautuvia) väyliä, vaan ”pilvien teitä”, bittien polkuja.

Tähän me tarvitsemme myös ja erityisesti asiasta kiinnostuneita seurakuntalaisia, joista monet osaavat tämän viestinnällisen todellisuuden paljon meitä paremmin. Bittien kartan lukutaito on ainakin itselläni heikko; kutsun siis mukaan viestintäämme teitä, jotka olette tässä paljon taitavampia.

Lumen ihana valkeus ja valo kutsuvat Lumikirkkoon. Sielläkin viestimme on läsnä.

Hiutalevirtemme (sanat: Jukka Lehtinen, sävel: Ystävä sä lapsien -virsi) sanoittaa sen näin:

Muoto pienen hiutaleen viittaa Luojan ihmeeseen.
Taivaan lahja on jo tässä, olen kiinni elämässä.
Minullekin antoi hän kasvun ihmeen, tehtävän.

Huntu monen hiutaleen viittaa Luojan lupaukseen.
Lämmin peitto yhteiselon, nostaa toivon, poistaa pelon.
Rohkeasti kuljetaan, kaikkeen uuteen, tulevaan.

Puhdas väri hiutaleen viittaa Luojan rakkauteen.
Armo on kuin lämmin syli, kantaa aikojenkin yli.
siksi risti hiutaleen kietoo Luojan hyvyyteen.

Juha Eklund
Lumikirkkoseurakunnan pappi
kirkkoherra, Sammonlahden seurakunta

Oma rooli

Meillä kaikilla on erilaisia rooleja: äidin tai isän rooli, lapsen rooli, esimiehen tai työntekijän rooli, harrastusrooli ja monia muita. Rooli on se puoli meissä, joka aktivoituu tietyissä tilanteissa. Kotona otamme eri roolin kuin töissä, on työminä ja kotiminä. Perheen seurassa olen eri roolissa kuin harrasteporukassa tai kavereiden kesken.

Myös työssä olemme siis jossakin roolissa, usein useammassa. Käyttäydyn eri tavalla työyhteisön ulkopuolella kuin sen sisällä jne. Osa rooleista on asemaan liittyviä rooleja, on esimiehiä ja työntekijöitä. Toiset roolit muodostuvat ajan kanssa työyhteisöissä. Jonkun roolin otan itse, joku minulle annetaan. Työyhteisöissä on kriitikkoja, hauskuuttajia, äänitorvia, mielipiteen ilmaisijoita jne.  On hyvä tiedostaa, että rooli tarvitsee aina vastaroolin: jos kukaan ei naura hauskuuttajalle, hänen hauskuuttajan roolinsa kuihtuu pois. Erityisesti työkokouksissa nuo roolit aktivoituvat ja näkyvät selvästi. Seuraavassa työkokouksessa voikin kiinnittää huomiota omaan ja työtovereiden rooleihin.

Se rooli, minkä otamme, tai joka meille annetaan, jollain tasolla resonoi meihin psyykkisesti.  Roolissa olen myös minä omana itsenäni, oman psyykeeni kanssa. Siinä olen minä tunteineni ja elämäntilanteeni kanssa.  Roolien kautta me olemme lisäksi vuorovaikutuksessa yksittäisen työkaverin, oman ammattiryhmän, työyhteisön, organisaation ja organisaation ulkopuolisen maailman kanssa.

Olemme tekemissä monien erilaisten ihmisten kanssa. Mielessämme myös helposti asetamme ihmiset erilaisiin rooleihin. Usein, kun puhumme tietystä roolista käsin, toinen tulkitsee sitä omasta roolistaan. Tämä saattaa aiheuttaa sen, että se mitä sanon, ymmärretäänkin eri tavalla kuin sen tarkoitin. Ymmärryksen taso ei kohtaa. Eri asemassa olevien sanomisia kuunnellaan ja kuullaan eri tavalla. Esimerkiksi esimiehen sanomisia kuunnellaan ja tulkitaan erilailla kuin työtoverin sanomisia.

Jokaisessa työpaikassa on väistämättä ristiriitoja ja ristiriitojen selvittäminen on vaikeaa. Ristiriita, paha olo tai loukkaantuminen voi nousta yksilötasolta (oman elämän tilanteet, oma psyyke), kahdenkeskisten suhteiden tasolta (vuorovaikutusongelmat työkaverin kanssa), kilpailevien ammattiryhmien tasolta (mitätöintiä jne.), työyhteisön (ilmapiiri) tai organisaation (rakenteet ja johtaminen) tasolta.  Ristiriidan juurisyyhyn on vaikea päästä, koska monesti nuo tasot kietoutuvat yhteen. Siksi on hyvä miettiä asioita kaikilta tasoilta. Mikä osa minusta resonoi ympärillä olevan kanssa, vai resonoiko?

Työyhteisössä olisi hyvä aika ajoin puhua auki rooliodotuksemme. Mitä odotan esimieheltä, kanttorilta, diakoniatyöntekijältä, nuorisotyöntekijältä tai muilta työntekijöiltä. Samalla on hyvä muistaa, että roolin takana on aina ihminen, persoona, joka ei milloinkaan kaikilta osin vastaa omia toiveitani. On hyvä pohtia myös sitä, että voinko minä annetussa tai ottamassani roolissa loppujen lopuksi olla minä. Jos roolissani on tilaa olla minä, niin silloin jaksan työssäni ja elämässäni paremmin.

Nämä ajatukset nousivat mieleen Raimo Niemistön kirjaa Ryhmän luovuus ja kehitysehdot lukiessa.

Hannu Haikonen
kirkkoherra
Lappeenrannan seurakunta

 

Kirkon blogeja

Seuraa Suomen ev. lut. kirkon muita blogeja täällä.

kirkossa kuulutettu blogi