Kirkon perheneuvontaa 75 vuotta Suomessa... ja 50 vuotta Lappeenrannassa


Lappeenrannat ev.lut. seurakunnat ovat tarjonneet keskusteluapua parisuhteen haasteisiin jo viiden vuosikymmenen ajan. Valtakunnallisesti kirkon perheneuvonta oli alkanut jo 25 vuotta aiemmin, kun sodanjälkeisessä Suomessa avioerot alkoivat voimakkaasti lisääntyä. Pastori Matti Joensuu (1915–2003) oli laatinut Aamulehteen 19.11.1944 ilmoituksen, joka julkaistiin keskellä lakimiesten tarjouksia avioerojen hoitamisista.

Perheneuvonnalla oli heti kysyntää. Aluksi monet papit toimivat perheneuvojina oman työnsä ohessa. Kysynnän yhä vain kasvaessa piispainkokous esitti vuonna 1949, että tuomiokapitulien tulee huolehtia siitä, että hiippakuntiin perustetaan perheasiain neuvottelukeskusten verkosto. Keskuksia alkoi ilmestyä aluksi suurimpiin kaupunkeihin, ja tänä päivänä niitä on 41, työntekijöitä noin 200, joista perheneuvojia yli 170. Etelä-Karjalassa on kaksi keskusta, Lappeenrannassa ja Imatralla.

Vaikka kirkon perheneuvonta käynnistyi Tampereella, Etelä-Karjala voi suullisen perimätiedon mukaan ottaa kunniaa tästä vähän itselleenkin. Sodan loppuvaiheissa pastori Matti Joensuu oli haavoittuneena Joutsenon Rauhan sotasairaalassa, jossa huonekavereina olivat lääkäri ja tuomari. Kortinpeluun lomassa miehet keskustelivat, miten perheet ja parisuhteet olivat joutuneet tiukille sotavuosien seurauksena. Heille syntyi ajatus avioparien kokonaisvaltaisesta auttamisesta papin, lääkärin ja tuomarin yhteistyöllä. Tämä kolmijako säilyi pitkään kirkon perheneuvonnan ytimessä siten, että perheneuvojat saivat asiakkaittensa tilanteisiin psykiatrista ja lainopillista konsultointiapua.

Perheneuvonta Lappeenrannassa

Esite vuodelta 1969 ja vuodelta 2019.Lappeenrannassa perheneuvonnan aktiivisena alkuunpanijana toimi kaupungin sosiaalijohtaja Jaakko Tuomi, joka henkilökohtaisesti kävi kutsumassa pastori Matti J. Kurosen Konnunsuon vankilapapin tehtävistä perheasiain neuvottelukeskuksen johtajaksi ja perheneuvojaksi. Lappeenrannan perheasiain neuvottelukeskus oli alkuun kaupungin ja seurakuntien yhteisen johtokunnan hallinnoima, ja toiminta aloitettiin 1.9.1969 kasvatusneuvolan tiloissa. Yhden miehen yritys laajeni jo samana vuonna osa-aikaisella vastaanottosihteerillä. Nuorisoneuvontaa hoitamaan perustettiin vuonna 1971 toinen virka, joka myöhemmin muutettiin perheneuvojan viraksi. Kolmas perheneuvoja saatiin vuonna 1984, josta alkaen keskusta hoidettiin vastaanottosihteerin ja kolmen perheneuvojan voimin. Tällä hetkellä keskuksessa on kolme perheneuvojaa ja mahdollisuus käyttää ulkopuolista psykoterapeuttia asiakasvirran ruuhkauduttua. Päivystys hoidetaan yhteistyössä Imatran perheasiain neuvottelukeskuksen kanssa.

Mitä perheneuvonta on tänä päivänä

Perheneuvonta on säilyttänyt perustehtävänsä vuosikymmenien saatossa. Työntekijät ovat koulutettuja ihmissuhdeammattilaisia, jotka tarjoavat keskusteluapua erityisesti parisuhteeseen, perheeseen, vanhemmuuteen tai eroon liittyen pareille, perheille ja yksilöille. Perheneuvontapalvelut ovat asiakkaalle ilmaisia ja luottamuksellisia. Palautteen perusteella asiakkaat ovat erittäin tyytyväisiä saamiinsa palveluihin. Vuonna 2018 palveluja käytti 18 486 asiakasta (Lappeenrannassa 509), ja valtaosa heistä oli 30-49-vuotiaita, avo- tai avioliitossa olevia, joiden perheessä oli yksi tai useampia lapsia. Suurimpia tulon syitä ovat vuorovaikutusongelmat ja erokysymykset. Lappeenrannassa perheneuvojat toimivat neuvontatyön lisäksi erosovittelijoina, erilaisten ryhmien ohjaajina, työnohjaajina sekä koulutustehtävissä. Yhteistyö muiden lasten, nuorten ja perheiden parissa työskentelevien kanssa on myös osa tehtävänkuvaa.

Perheneuvonnan tulevaisuus

Perheneuvonnan kysyntä kasvaa jatkuvasti, mikä osoittaa, että perheet hakevat apua aiempaa herkemmin. Perheneuvonta tavoittaa ruuhkavuosissaan eläviä perheellisiä, joiden haasteet eivät ole ainakaan pienenemään päin. Miten voisimme kirkkona olla tukemassa parisuhdetta ja perhettä entistä enemmän ja monipuolisemmin, ja myös ennaltaehkäisevästi? Miten voisimme kohdentaa resursseja työhön, jolla selvästi on kysyntää? Helsingin seurakuntayhtymässä on tehty mielenkiintoinen ratkaisu, siellä on palattu juurille: papistoa ja diakoniatyöntekijöitä koulutetaan perheneuvontatyöhön, että yhä useampi pari ja perhe saisi apua ja tukea silloin kun he sitä kaikkein eniten tarvitsevat. Millainen olisi lappeenrantalainen ja etelä-karjalalainen vastaus tähän haasteeseen? Muun muassa tähän kysymykseen etsitään vastauksia parhaillaan, kun seurakuntien tulevaisuutta pohditaan niin toiminnalliset kuin taloudellisetkin näkökohdat huomioiden.

Pirkko Varis
johtava perheneuvoja, psykoterapeutti
Lappeenrannan seurakuntayhtymä

Pirkko Varis kertoo lisää perheneuvonnasta podcast-haastattelussa. 

Ootteks’ te niitä huolehtijoita?
 

Kävelen kahden vapaaehtoisen päivystäjän kanssa linnoituksella, kun selän takaa kuuluu murrosikäisen nuoren kysymys: ”Ootteks te niitä huolehtijoita?” Vastaamme myöntävästi ja saamme vielä hyväntuulisen ”Pitäkää hyvää huolta” -toivotuksen peräämme.

On siis koulunpäättäjäisilta Lappeenrannassa ja noin 30 aikuista on jalkautunut nuorten pariin katupäivystykseen. Joukko koostuu niin nuorten kanssa työskentelevistä ammattilaisista kuin vapaaehtoisistakin. Ilta on alkanut yhteisellä alkuinfolla ja iltapalalla. Nuoret ovat jakautuneet karkeasti ottaen kahteen paikkaan, kaupungintalon edustalle päihteettömään tapahtumaan ja linnoitukselle.  Katupäivystystä tehdään molemmissa paikoissa ja molemmista paikoista löytyy aikuisille tuttuja ja tuntemattomia nuoria.

Alkuilta linnoituksella on rauhallinen, nuoret istuskelevat kesäteatterilla ja juttelevat. Osalla on omia juomia mukana. Tutut nuoret moikkailevat ja tulevat juttelemaan. Vesipisteemme on pystytetty kesäteatterin parkkipaikalle. Parin tunnin kiertelyn jälkeen käymme tauolla juomassa kupit kuumaa ja haukkaamassa vähän välipalaa. Tunnelma taukotilassa on leppoinen ja nauru raikaa. Täytän samalla pöytää seuraaville.

Lähdemme jatkamaan partiointia. Linnoituksella huomaa nopeasti, että juovat nuoret ovat saavuttaneet humalapisteensä. Yksi porukka huutelee kovaäänisesti muille, mutta kukaan ei lähde huuteluun mukaan. Hyvä niin, säästymme todennäköisesti käsirysyltä. Käymme jututtamassa huutelijat. Kierrämme jututtamassa myös nuokkujat ja tarkistamassa heidän kuntonsa. 

Kaverit pitävät toisistaan hyvin huolta. Suosittelemme menemään vesipisteelle hakemaan vettä. Moni ottaa vinkin vastaan ja suuntaa vesipisteelle. Muutamien kohdalla toteamme tilanteen vaativan aikuista ja heidän kanssa vietämme pidemmän tovin seuraten kuntoa, jutellen ja juottaen vettä. Tilanteen vaatiessa soitamme vanhemmat hakemaan kotiin tai ambulanssin tarkistamaan nuoren kunnon. Näitäkin soittoja mahtui pari tähän iltaan.

Itsekin seison välillä vesipisteellä. Nuoret kiittelevät vedestä ja huolehtivat mukit roskiin pyytämättä. Vesipisteellä putsaan ja laastaroin myös pieniä naarmuja. Useampi nuori kertoo ihmissuhdepulmistaan. Yhdelle porukalle heitänkin ilmaan kysymyksen: Miten ne ihmissuhdeongelmat kasautuvatkin juuri juhlailtoihin? Porukka naurahtaa, mutta jää miettimään asiaa.

Nuorten kanssa jutteleminen ja aikuisena esillä olo ovatkin illan tärkeimmät tavoitteet. Nuoret tietävät, ettei meillä ole oikeutta katsoa heidän laukkujaan tai puuttua heidän päihteidenkäyttöönsä. Meitä ei tarvitse juosta karkuun, vaan päivystäjille voi jutella mukavia tai kertoa huolensa. Tai tulla kertomaan huonovointisesta kaverista tai papatteja heittelevästä tyypistä – meihin voi luottaa. Yksi päivystäjistä pohtiikin ääneen, ”Kuka täällä olisi, jos me emme olisi?” Mutta me olemme.

Illan pimetessä nuoret alkavat vähitellen vähenemään linnoituksella, niin myös päivystäjät. Vesipiste kasataan pois ja illan päätteeksi siivotaan taukotila ja jutellaan illan kulusta. Päivystäjät kertovat hyvistä juttutuokioista nuorten kanssa. Ensikertaa päivystäneet sanovat tulevansa ensi vuonnakin. Todetaan, ettei yhtään tappelua myöskään ollut - tai ainakaan me ei nähty. Jää tunne, että läsnäolollamme on ollut merkitystä. Kello on noin yksi yöllä ja viimeinen päivystäjäpari on vielä pyörähtämässä linnoituksella. Saamme viestin, että homma alkaa hiipua. Hyvä niin, niin mekin.

Paula Seppänen
Erityisnuorisotyönohjaaja
Lappeenrannan seurakuntayhtymä

Oppilaitostyön näkymiä 2010-luvulla

Olen tänä kesänä jättäytymässä pois tehtävästäni Lappeenrannan seurakuntayhtymän oppilaitospappina ja minua pyydettiin jakamaan joitain työalaan liittyviä ajatuksia. Aikani virassa oli lyhyt, mutta sitäkin antoisampi. Yhdessä kollegoideni kanssa ehdin nähdä välähdyksiä oppilaitostyön tulevista suuntaviivoista eli siitä, mitä keinoja, osaamista ja taitoja tarvitaan 2010-luvulla. Kokosin ajatuksistani viiden teesin ohjelman, joka on paitsi oppilaitostyön myös koko kirkon tulevaisuutta.

 

1. YHTEISTYÖ. Seurakuntayhtymän oppilaitospapeilla on voimassa olevat sopimukset Ammattiopisto Sampon sekä korkeakoulujen (LUT, Saimia) kanssa. Ilman niitä, tämä työ ei olisi edes mahdollista. Näitä yhteyksiä on edelleen syytä kehittää ja vaalia. On myös ajankohtaista kysyä, tarvitaanko uusia yhteyksiä esim. lukioiden ja paikallisseurakuntien kanssa. Mitäpä jos oppilaitospapit lähtisivät Mikkelin hiippakunnan paikallisseurakuntiin kertomaan opiskelusta haaveileville nuorille, että me olemme jo täällä teitä varten? Yhteistyötä seurakuntayhtymän kanssa on syytä kehittää ja näkisin mielelläni oppilaitospappien tekevän myös perinteistä seurakuntatyötä oman työalan lisäksi. Tämä yhteistyö on jo ottanut aimo harppauksen oppilaitostyön ja Sammonlahden seurakunnan välillä. Tulevaisuuden kirkossa tullaan tarvitsemaan entistä enemmän joustavuutta, monialaisuutta ja yhteistyöverkostoja.

 

2. PR-TYÖ. Oppilaitospappien tukena työssään ei ole suuria kirkkosaleja tai työyhteisöjä. Kirkon omista viestintäkanavista on vain harvoin hyötyä akateemisessa maailmassa. Pienen työtilan ja älylaitteiden lisäksi oppilaitospapeilla on käytettävissä ainoastaan oma persoonansa, jonka kanssa on uskallettava lähteä ulos toimistosta ja mentävä rohkeasti ihmisten joukkoon. Työmme lähtee liikkeelle aina siitä lähtökohdasta, että ensin olemme LÄSNÄ, sitten vasta välitämme KUTSUN tulla luoksemme. Mikäli laitamme pelkän mainoksen toimiston seinälle, osallistujia on todennäköisesti nolla. On uskallettava heittäytyä ja laittaa itsensä likoon sekä jalkautua ihmisten pariin. On mahdotonta vain odottaa paikallaan, että kyllä joku minut löytää. Ei löydä, jos et ensin tee itseäsi tunnetuksi. Tätä kautta vasta avautuu tila sille ilosanomalle, jota välitämme.

 

3. KOLLEGIAALISUUS. Seurakuntayhtymässämme on kirjava joukko pappeja, jotka toimivat erilaisissa tehtävissä. Peräänkuulutan pappien välistä yhteistyötä eli tilanteita joissa kokoonnutaan yhteen jakamaan tietoa ja kokemuksia. Samalla olisi mahdollisuus jakaa osaamista kollegoiden kesken ja edesauttaa yhteistyötä. Epätietoisuus toisten työalojen tehtävien sisällöstä on omiaan aiheuttamaan kateutta, juoruilua ja toisten mitätöimistä. Avoimuus, keskustelu ja halu kehittyä työntekijänä taas luovat luottamusta ja mahdollistavat yhteistyön erilaisten persoonien kesken. On vaikeaa arvostaa toisen työtä, jos ei tiedä mitään sen sisällöstä. Oppilaitospapit ovat suhteellisen yksin työssään, mutta se ei tarkoita, etteivätkö he tarvitse toisten kollegoiden tukea, ammattitaitoa ja kehittämisajatuksia.

 

4. PALVELU. Kirkon työntekijät kohtaavat entistä enemmän työssään kysymyksiä kirkon tarpeellisuudesta. On uskallettava mennä mukaan erilaisiin tilanteisiin ja kysyä: Miten voisimme PALVELLA? Mitä voisimme tuoda omalla osaamisellamme oppilaitoksiin, työpaikoille ja vapaa-aikaan? Tämän päivän opiskelevat nuoret elävät kovassa maailmassa, jossa heiltä vaaditaan paljon, mutta palvellaan vähän. Me voimme tarjota hengähdyspaikan, jossa ei tarvitse suorittaa tai pyytää hyväksyntää. Peli- tai sauna-ilta, jossa saa tavata muita ihmisiä, syödä iltapalaa ja kertoa kuulumisiaan voi olla monelle todella tärkeä. Päinvastoin kuin usein luullaan, myös hengellisille arvoille on edelleen kysyntää.

 

5. KANSAINVÄLISYYS. Kirkkomme kansainvälistyy kovaa vauhtia. Oppilaitostyössä on arkipäivää vaihtaa kieltä lennossa. Kohtaamme opiskelijoita ympäri maailmaa ja myös muiden kirkkokuntien kristittyjä. Kirkon ja pappien työtä arvostetaan ja monelle opiskelijalle on yllätys, että yliopistolla on oma ”Campus Chaplain”. Monessa muussa maassa tällainen ei olisi edes mahdollista ja se antaa uskomatonta etua työhömme. Kielten, kulttuurien ja muiden uskontojen tunteminen auttavat meitä kaikkia siinä dialogissa, jota koko yhteiskuntamme käy tällä hetkellä.

 

Näiden ”teesien” myötä toivotan päättäjillemme viisautta kirkon tulevaisuuden visiointiin ja haasteisiin. On uskallettava katsoa rohkeasti eteenpäin, missä kirkkomme on 5, 10 ja 20 vuoden päästä? Mitkä ovat sen tavoitteet ja miten niihin päästään? Visionääreille tulee olemaan tilausta kirkon piirissä – kunhan heille annetaan tilaa tulla kuulluksi.

 

Susanna Lundqvist

oppilaitospastori

Sanoista tekoihin

Sana ”Yhteisvastuu” on hyvä! Se kertoo juuri sen, mistä on kyse: kun jokainen antaa vähän, sen minkä pystyy, saadaan kokoon paljon. Yhdessä, yhteisvastuullisesti!

Vuoden 2019 Yhteisvastuukeräys tukee vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua esimerkiksi avustamalla opiskelun vaatimissa hankinnoissa (diakoniarahaston ja paikallisseurakuntien työn kautta) sekä tukemalla katastrofialueiden lasten ja nuorten kouluun pääsemistä perus- ja ammatilliseen koulutukseen (Kirkon Ulkomaanavun kautta).

Suomessa lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt. Peruskoulun jälkeen pääsy lukioon tai ammatilliseen koulutukseen ei ole itsestäänselvyys. Myös alueellinen tasa-arvo ei toteudu. Haaveet jäävät haaveeksi, niin nuorilla kuin vanhemmilla.

Sitten ovat lisäksi he, jotka syystä tai toisesta lopettavat opintonsa kesken. Olisiko kuitenkin vielä mahdollisuus uuteen alkuun? Kyllä on!

Jokainen nuori on Jumalan luoma lahja. Jokaisella on omat yksilölliset taidot ja lahjakkuudet, joiden on saatava kasvaa lapsen mukana.

Yhteistyöllä saadaan rahallista tukea opiskelun mahdollistamiseen. Se on hyvä asia, mutta tarvitaan muutakin. Kaikki eivät ole huippusuorittajia ja määrätietoisia onnistujia.

Mielessäni on soinut Ossi Mäki-Reinin laulu Sanoista tekoihin. Sen sanoissa lauletaan rakastettuna olemisesta, kun voimat eivät riitä kelposuorituksiin ja rimaa on laskettu. Vaikka koskaan vahingossakaan ei tuo voittoja kotiin, saa silti tulla rakastavaan syliin.

Eikö jokainen meistä ole joskus kompastellut elämässään? Ja jos siinä tilanteessa on saanut juosta lohduttavaan syliin, se on merkinnyt paljon. Etenkin nuoren maailmassa rohkaisu, tuuppaus eteenpäin, huomiointi ja hyväksyntä voivat olla hetkiä, joilla on arvaamattoman suuri merkitys koko elämään. Se on lähimmäisen rakkautta.

Laulun kertosäkeessä on sanomaa meille kaikille:

Olen saanut niin paljon, että annettavaa on ja kannettava minunkin on korteni kekoon. Ansiotta kulkenut oon näin hyvän palan matkaa, siis aika minunkin on jatkaa sanoista tekoihin.

Jumala siunatkoon jokaista nuorta ja jokaista Yhteisvastuukeräyksen kerääjää ja lahjoittajaa!

Sirkka Kiuru
diakonissa, Lappeen seurakunta