Olen kulkenut joidenkin ihmisen mukana heidän viimeisinä kuukausinaan tai viikkoinaan – en aina kovin intensiivisesti, mutta säännöllisesti tavaten. Olen myös vieraillut tukihenkilönä Ekhvan palliatiivisen osaston potilaiden luona. Nämä kaikki tuettavat henkilöt ovat tienneet, että heidän sairautensa on lääketieteellisesti arvioituna etenevä ja parantumaton.
Olen viime aikoina pohtinut kuolemaa ja kuoleman lähestymistä – varmaan osittain senkin takia, että olen itse jo eläkeiän kynnyksellä ja elämän loppupuoli häämöttää. Tai onhan se jo hyvää vauhtia menossa. Äitini kuoli suunnilleen minun iässäni, mutta isäni eli vielä 30 vuotta tämän iän jälkeen. Heillä oli siis aika erilaiset elämänkohtalot, mutta kumpikin sai elää vähintään melko pitkän elämän. Kuolema on tietenkin aivan eri tavalla hyväksyttävä ja käsitettävä asia heidän kohdallaan, jotka menehtyvät lapsena, nuorena tai varhaisessa aikuisuudessa. Näin vanhempana oma kuolema alkaa kuitenkin vääjäämättä lähestyä ja jollain tavalla sitä pitäisi uskaltaa ajatella.
Tuettavia henkilöitä tavatessani olen huomannut, että he eivät ole halunneet puhua kuolemasta muuta kuin aivan ohimennen. Ehkä siinä roolissa minun tehtäväni onkin lähinnä tarjota läsnäoloa heidän ehdoillaan ja heidän voimiensa mukaan. Voi olla, että jos olisin tavannut heitä diakonina, olisi voinut syntyä syvällisempiä keskusteluja, ja uskon, että pappien kanssa näin usein tapahtuukin. Olen ymmärtänyt, että seurakunnan saattohoidon vapaaehtoistuki toteutuu usein ihmisen aivan viimeisillä hetkillä, jolloin keskustelu ei enää onnistu. Tällöin vierellä oleminen on tärkein tehtävä.
Ei ole paluuta aikaan, jolloin vanhukset kuolivat usein kotona, pitkälti omaistensa hoitamina. Tällöin kuolemaa nähtiin läheltä, ja myös lapset jollakin tavalla olivat tilanteen tasalla. Minulla on tällainen muisto isoisäni kuolemasta ollessani alle kymmenvuotias. Kuolema tapahtui silloin keskellä tavallista arkielämää. Nykyisin aikuiset lapset mahdollisine perheineen asuvat usein kaukana, eivätkä pääse olemaan kuolevien vanhempiensa tukena. Vaikka asuttaisiin lähelläkin, omaisen kuoleman lähestyminen voidaan kokea pelottavana ja ahdistavana. Joskus tuntuu siltä, että kuolema on ulkoistettu lääketieteen ja terveydenhuollon henkilöiden hoidettavaksi.
On siis kahdenlaista hämmennystä – kuolemaa lähestyvän ihmisen ja hänen omaistensa hämmennystä. Vakavaa, mahdollisesti parantumatonta sairautta kohdanneelle ihmiselle on tarjolla tukea ja apua järjestöjen ja myös Kelan kurssien kautta. Omaisen ajatuksia ja surua voidaan käsitellä viimeistään läheisen kuoleman jälkeen mm. erilaisissa sururyhmissä ja muissa kokoontumisissa ja keskusteluissa asian äärellä. Tällaista tukea tarjotaan meidänkin seurakuntayhtymässämme ja se on koettu erittäin tarpeelliseksi ja toivotuksi. Mutta missä vaiheessa tai missä voisi keskustella ja pohtia kuolemaan liittyviä asioita ennen kuin oma tai läheisen kuolema on mitenkään konkreettisesti näkyvissä? Miten voisi turvallisesti, kaikessa rauhassa pohtia, mitä kuolema itselle merkitsee?
Kristinusko määrittelee selkeästi kuoleman merkityksen, mutta silti kuoleman ajatteleminen voi tuottaa ahdistusta ja pelkoa niin paljon, että on helpompaa väistellä koko aihetta. Rovasti Matti J. Kuronen on pitänyt Lappeenrannassa kaikille kiinnostuneille avoimia keskustelutilaisuuksia, kuoleman kahvilaa, Tuonen tupaa. Tilaisuuksissa tarkoituksena on ollut ”tehdä sinunkaupat kuoleman kanssa”, ”jäsentää elämää kuolemasta lähtien”, ”selkiyttää elämän merkitystä ja arvoja kuoleman kautta ” (Matti J. Kuronen YouTubessa 2.10.2014, ET-lehti 19.9.2016). Meidän seurakunnan työntekijöiden on hyvä olla rohkaisemassa ihmisiä tällaiseen keskusteluun ja olla valmiita kohtaamaan vaikeita kysymyksiä kuolemaan liittyen. Näihin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia, mutta ihmisten kuunteleminen ja heidän rinnallaan pohtiminen on tärkeää – kyselijänä ja ihmettelijänä itsekin.
