Olen aina ollut viehättynyt kaikesta pelottavasta: hirviöistä, avaruusolioista ja muista vastaavista. Kingin laajasta tuotannosta suosikkiteoksiini kuuluu Tukikohta. Kirja käsittelee äärimmäisen tappavaa flunssavirusta, jolle immuuneja on vain murto-osa väestöstä. Kirja on kahdesti sovitettu tv-sarjaksi ja molemmilla kerroilla melko epäonnistunein tuloksin. Kumpikaan sarjoista ei yksinkertaisesti onnistu tavoittamaan kirjan epätoivoista tunnelmaa. 90-luvun yrityksessä on kuitenkin kohtaus, joka on jäänyt mieleeni pysyvästi.
Siinä kuvataan viruksen leviämistä ja sen aiheuttamia tuhoja montaasissa, jonka taustalla soi Blue Öyster Cultin Don’t Fear the Reaper – eli älä pelkää viikatemiestä näin suomalaisittain. Musiikkivalinta on tietysti ironinen: kuka ei pelkäisi kuolemaa tilanteessa, jossa se tuntuu valikoimatta niittävän niin vanhan kuin nuoren. Näin koronapandemian ollessa edelleen tuoreessa muistissa kohtaus on samaistuttavampi kuin toivoa sopisi.
Blue Öyster Cultin kehotukset olla pelkäämättä taitavat muutenkin useimmilla meistä mennä ohi korvien. Kuolema pelottaa ihmisiä, eikä se ole mikään ihme. Tuntematon pelottaa, asioiden päättyminen pelottaa ja kuolema on äärimmäinen ilmaus molemmista. Me emme tiedä, mitä rajan takana odottaa ja tältä puolen katsottuna kuolema näyttää lopulliselta erolta kaikesta. Se on eroa omasta elämästä, rakkaista, tulevaisuudesta, toivosta.
Edellä mainittu kappale on kuitenkin oikeassa: meidän ei tarvitse pelätä. Laulu turvautuu lähes yltiöromanttiseen Romeo ja Julia -estetiikkaan ja vakuuttaa, kuinka rakastuneet ovat kuolemassa ikuisuuden yhdessä. Meidän syymme pelottomuuteen löytyvät muualta, mutta silti rakkaudesta. Meidän ei tarvitse pelätä, koska Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa. Poikansa, joka voitti kuoleman.
Jeesus yhdistää meidät takaisin kaikkeen siihen, mistä kuolema meidät erottaa. Koska hän on kuollut meidän puolestamme, me saamme elää. Hänen vuoksensa me pääsemme osalliseksi uskovien ylösnousemuksesta ja siinä on myös toivomme jälleennäkemisestä rakkaidemme kanssa. Meille on luvattu taivaan kodissa tulevaisuus, joka ei pääty koskaan. Siinä on meille annettu toivo, joka voittaa kaikki tämän maailman kauhut.
Jeesuksesta ja meille annetuista lupauksista huolimatta kaikesta pelosta on vaikea päästää irti. Se vaanii meidän takaraivoissamme ja sydämiemme perukoilla. Se on osa ihmisenä olemisen kokemusta. Sitä ei varmasti tarvitse hävetä. Kristukseen turvaten voimme kuitenkin uskoa, että pelolla eikä kuolemalla ole meihin lopullista sananvaltaa. Niin kuin Don’t fear the reaper aina päässäni kääntyy suomeksi: älä suotta pelkää.
