Montako enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan päähän?

Väitetään, että keskiajan teologit tuhlasivat lukemattomia tunteja pohtien sitä, kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan yhtäaikaisesti nuppineulan päähän. Kysymyksestä on tullut eräänlainen keskiaikaisen teologian hiuksia halkovan joutavanpäiväisyyden symboli – siitä huolimatta, että sellaisenaan se ei esiinny yhdessäkään keskiajalta säilyneessä tekstilähteessä.

Vaikka keskiajan teologit eivät ehkä pohtineetkaan enkeleitä nuppineulan päällä, he pohtivat paljon enkeleitä sinänsä. Enkeleille omistetun mikkelinpäivän jälkeisellä viikolla haluan tehdä pienen aikamatkan keskiajalle kuulostelemaan, mitä Tuomas Akvinolainen (1225–1274) ajatteli enkeleistä. 

Enkeliopettajan ajatuksia enkeleistä

Dominikaani-isä Tuomas Akvinolainen oli keskiajan merkittävimpiä teologeja. Roomalais-katolinen kirkko on antanut hänelle kirkonopettajan arvon, mikä tarkoittaa, että hänen ajattelullaan ja opetuksellaan on aivan erityinen arvovalta. Tuomaan ajatteluun perustuva tomismi onkin Roomalais-katolisen kirkon virallista opetusta.

Tuomas Akvinolaista kutsutaan myös enkeliopettajaksi, eikä syyttä. Merkittävimmässä teoksessaan, Summa Theologiaessa (Teologian summa) hän käsittelee enkeleihin liittyviä teologisia ja filosofia kysymyksiä hyvin laajasti ja perusteellisesti. Tuomaalle enkelit ovat täysin aineettomia, järjellisiä olentoja, puhtaita muotoja ilman ruumiita. He ovat ihmistä ylempiä mutta silti luotuja ja sellaisina äärellisiä ja rajallisia, aivan kuten mekin: enkelit eivät ole kaikkitietäviä tai kaikkivoipia, eivätkä täydellisen hyviäkään. Enkelit luotiin luultavasti samanaikaisesti maailman kanssa, eikä heidän lukumääränsä enää muutu, sillä uusia enkeleitä ei synny tai vanhoja kuole.

Tuomaan mukaan enkelit saattoivat langeta syntiin. Osa enkeleistä lankesikin pian luomisensa jälkeen, ja näistä langenneista enkeleistä tuli demoneita. Enkelten lankeemus toteutui kahdessa vaiheessa: aluksi lankesi kaikista korkein enkeli, josta tuli Paholainen, ja hänen perässään joukko alempia enkeleitä. Tuomas arvioi kuitenkin suurimman osan enkeleistä pysyneen uskollisina Jumalalle, eli enkeliarmeija on demonien joukkoa suurempi.

Useissa Raamatun kertomuksissa enkelit näyttäytyvät ihmishahmossa. Kuinka tämä on mahdollista, jos enkelit ovat täysin aineettomia ja ruumiittomia mieliä? Tuomas ratkaisee pulman toteamalla, että enkelit voivat omaksua tilapäisesti ruumiin käyttöönsä. Tällöin kyse ei ole enkelin omasta ruumiista vaan ruumiista, jossa enkeli vain ilmaisee itsensä. Tuomas jopa selittää, miten enkelten omaksumat ruumiit syntyvät: niiden rakennusaineena käytetään ilmaa, joka tiivistetään ruumiin muotoon.

Tuomas arvelee, että enkeleillä on monenlaisia ihmisestä poikkeavia kykyjä: he voivat taivuttaa ihmisen tahtoa kohti hyvää, valaista ja vahvistaa ihmisen ymmärrystä ja vaikuttaa ihmisen luonnollisiin aisteihin sekä mielikuvitukseen. Enkelit toimivat Jumalan kaitselmuksen palveluksessa suojellen ja varjellen ihmisiä. Tuomas pohtii sitäkin, onko jokaisella ihmisellä oma suojelusenkeli, ja päätyy vastaamaan kysymykseen myönteisesti: meillä kaikilla on oma enkeli turvanamme, kun vaellamme täällä maan korvessa. Ajatus suojelusenkelistä ei siis ole lainkaan lapsellinen!

No, montako enkeliä sille nuppineulalle mahtuu?

Kuten alussa totesin, keskiajan teologit eivät koskaan pohtineet kysymystä enkelten lukumäärästä nuppineulalla. Tuomaan todennäköinen vastaus kysymykseen selviää kuitenkin tarkastelemalla sitä, mitä hän on kirjoittanut enkelten mahdollisuudesta sijaita eri paikoissa. Tuomas toteaa, että koska enkelillä ei ole ruumista, sen sijainnista ei voida puhua samalla tavalla kuin esimerkiksi kaukosäätimen sijainnista.

Sen sijaan enkeli voi sijaita jossakin määrätyssä paikassa voimavaikutuksensa eli toimintansa perusteella. Esimerkiksi enkeli Gabriel ei ruumiittomana olentona sijaitse varsinaisesti missään, mutta ilmoittaessaan neitsyt Marialle Jeesus-lapsen tulevasta syntymästä hän sijaitsi Marian huoneessa sinne aiheuttamansa voimavaikutuksen perusteella. Tuomas pohtii myös sitä, voiko monta enkeliä olla samassa paikassa samaan aikaan, ja vastaa kielteisesti: vain yksi enkeli voi kerrallaan vaikuttaa ja siten sijaita tietyssä paikassa.

Yhdistämällä nämä kaksi näkemystä saamme haarukoitua Tuomaan oletetun vastauksen tärkeään teologiseen kysymykseen: nuppineulan päähän mahtuu vain yksi enkeli!

Aki Lasonen
Oppilaitospastori

Tapahtukoon Sinun tahtosi

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi. Tulkoon Sinun valtakuntasi.

Tuttuun Isä meidän -rukoukseen on usein helppo yhtyä. Ajattelenko kuitenkaan aina, mitä minä sanon? Tapahtukoon Sinun tahtosi... Tarkoitanko sitä todella?

Tutussa rukouksessa rukoillaan Jumalan tahdon toteutumista ja pyydetään, että Jumalan tahto voisi toteutua myös minun elämässäni. Teoriassa ajatus saattaa kuulostaa helpolta, mutta todellisuudessa se voi tuntua hyvinkin pelottavalta. Uskaltaisinko antaa Jumalan astua autoni rattiin? Hänhän saattaisi ajaa ihan minne tahansa!

Millainen sitten on Jumalan tahto meitä kohtaan? Raamattu antaa tähän vastauksen: Jumala on rakkaus. Hän on Isä, joka antaa vapaan tahdon päättää, millaista elämää haluan elää. Jumalalla on kuitenkin omia suunnitelmia lastensa varalle, eivätkä ne ole aina samanlaisia, kuin meillä. Jeesus rukoili myös ”tapahtukoon Sinun tahtosi” tuomitsemistaan edeltävänä yönä Getsemanen puutarhassa. Hän pyysi Isäänsä muuttamaan suunnitelmiaan, mutta jätti kuitenkin elämänsä tämän käsiin huolimatta siitä, että olisi itse halunnut tapahtumien etenevän toisella tavalla.

Joskus voikin olla vaikea käsittää, miksi Jumalan tahto ei ole omien pyrkimysten mukainen. Tämä voi harmittaa tai jopa suututtaa. Raamattu kuitenkin muistuttaa siitä, että Jumala näkee asiani kokonaan toisenlaisesta näkökulmasta. Pelkän nykyhetken sijaan Hän näkee koko elämäni, menneen ja tulevan, ja tietää siten, mikä on minulle parhaaksi, vaikka itse en sitä näekään. Jumala ei kuitenkaan halua väkisin vaatia lapsiaan alistumaan ja menettämään omia haaveitaan, unelmiaan ja suunnitelmiaan. Alistumisen sijaan Raamatussa puhutaankin kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Mitä se oikein tarkoittaa?

Kuuliaisuus Jumalalle voisi tarkoittaa niiden kaikkien suurten unelmien, salaisten haaveiden ja syvimpien kipujen tuomista Jumalan eteen, Hänen kannettavakseen. Se voisi olla luottamusta siihen, että elämää ei tarvitse elää omassa varassa, vaan Jumalan iankaikkiset käsivarret kantavat ja tukevat silloin, kun suunnittelemani asiat onnistuvat, kuin silloinkin, kun kaikki menee pieleen. Se voisi olla luottamusta siihen, että rukoillessani ”tapahtukoon Sinun tahtosi” Jumala kuulee rukoukseni ja pitää minusta huolen, minne ikinä elämässäni kuljenkaan.

Laura Toivanen
Varhaiskasvatuksen ohjaaja

Suurin niistä on rakkaus

Keväällä poikkeusolojen aikana mietin paljon rakkautta. Rakkautta on monenlaista: arjessa tekoina ilmenevää, kunnioittavaa ja toiset huomioon ottavaa sekä romanttista rakkautta. Ihmisten kertomukset, joissa he eivät ole voineet koronaviruksesta johtuvan eristämisen takia tavata rakkaita omaisiaan, ovat koskettaneet syvästi. Olen myös sairaalapastorin työssäni surrut, että yksi rakkauden ja empatian osoittamisen muoto häviää, kun kohtaan ihmiset kumihansikkain. Kehollisuus on tärkeä empatian osoittamisen keino, joka puhelinkeskusteluissa jää kokonaan pois. Ilman näköyhteyttä jää paitsi myös peilisolujen antamasta tärkeästä tiedosta; pieni ele paljastaa paljon enemmän kuin monta sanaa. Mutta tämä oma suruni on pientä verrattuna niiden ihmisten suruun, jotka eivät ole voineet olla oman läheisensä rinnalla. Toki ymmärrän eristämisen tarpeellisuuden, mutta eläydyn myös voimakkaasti eristetyn ja hänen läheisensä tilanteeseen.

Rakkauden laki on ensi sunnuntain teemana kirkkovuodessa. Ensimmäisen saarnani pidin tästä aiheesta kesäteologina Ylistaron seurakunnassa. Sinä kesänä koin ihmeellisen paljon kunnioittavaa, toiset huomioon ottavaa ja arjessa tekoina ilmenevää rakkautta. Ylistaro ja ylistarolaiset jättivät minuun lähtemättömän jäljen, ja mielelläni muistelen tuota kesää yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Ehkä sillä kesällä oli suurempikin vaikutus siihen, että minusta tuli pappi kuin mitä olen ymmärtänytkään.

Ensi sunnuntain raamatunkohdan ydin on myös rakkaus. Siinä rikas nuorukainen kysyy Jeesukselta, mitä hänen pitää tehdä periäkseen iankaikkisen elämän. Jeesus katsahti nuorukaiseen ja rakasti häntä. Sitten Jeesus kehotti nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä on, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan häntä. Nuorukainen synkistyi ja lähti surullisena pois. Tapahtuman jälkeen Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan”.

”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Lapsena ymmärsin tämän kirjaimellisesti ja ajattelin, että jos näin on, niin kukaan ei voi päästä taivaaseen. Ajatellessani näin olin tavallaan oikeilla jäljillä. Omilla teoillamme emme pääse taivaaseen. Ei edes nuorukainen, vaikka olisi tehnyt juuri niin kuin Jeesus häntä kehotti. Ihmisten teot ja rakkaus ovat parhaassakin tapauksessa hyvin vajavaisia. Sen sijaan Jumalan rakkaus meitä kohtaan on täydellistä. 

Tänään huomioni kiinnittyy neulansilmän sijasta siihen, miten Jeesus katsahti nuorukaiseen ja rakasti häntä. Vaikka nuorukainen lähtikin surullisena pois, en voi olla ajattelematta, miten Jeesuksen katse ja rakkaus pikkuhiljaa vaikuttivat nuorukaisessa ja muuttivat häntä. Jumalan rakkauden voima korjaa myös meissä sitä, mikä on mennyt rikki ja murtaa sen, mikä sitoo meitä, niin kuin omaisuus sitoi rikasta nuorukaista. Jumalan rakastavan katseen valossa näemme itsemme, toisemme ja koko maailman uusin silmin. Jumalan läsnäolossa syntyvät usko, toivo ja rakkaus. 
Ja suurin niistä on rakkaus! 

Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.”  Markus 10: 21

Laura Siitonen
Sairaalapastori

Rinnalla kulkija

Nyt kun olemme eläneet kevään turvaväleillä ja osittain eristyksessä muista ihmisistä, niin kosketuksen ja kohtaamisen puute on korostunut. Kevään aikana mieleen onkin noussut, mitä lopulta viestitämme kosketuksella ja voiko siitä luopua tai voiko sen korvata jollain?

Kosketuksella viestitämme usein lempeää tukea ja läsnäoloa, erityisesti vaikeina hetkinä. Koskettamisella voimme jakaa myös iloa, halata tavatessa tai heittää ylävitoset onnistuessa. Kosketusta on monenlaista.

Kuvan ikonissa on Menas, Bawitin luostarin johtaja ja Kristus. He kulkevat rinnakkain ja Kristuksen käsi on Menaksen olkapäällä. Käden ollessa olkapäällä voidaan tulkita, että tällä eleellä Kristus ottaa kantaakseen taakat, jotka painavat ystävää. Sommittelu on tavallisuudesta poikkeava, sillä Kristusta ei ikoneissa yleensä kuvata koskettamassa muita kuin Jumalan äitiä. Ikoni kutsuu meitä ystävyyteen Jumalan ja toinen toistemme kanssa. Raamatussa Jumala ohjaa meitä huolehtimaan toinen toisistamme. Me voimme olla rinnalla kulkijoita ja toistemme tukijoita eli ystäviä toinen toisillemme.

Mikäli emme voi koskettaa, niin onneksi voimme olla ystäviä monella tavalla. Voimme iloita sanoin, elein ja ilmein. Voimme jakaa arkea ja olla kiinnostuneita. Voimme viestittää kuuntelemista, tukea ja läsnäoloa myös muuten kuin koskettamalla. Voimme katsoa lempeästi ja ymmärtäväisesti silmiin ja voimme olla läsnä, kun kuuntelemme. Myös yhdessä hiljaa oleminen voi viestittää toiselle läsnäoloa ja tukea. Aina sanoja ei tarvita. 

Me kaipaamme rinnalla kulkijaa, ystävää ja tukea erityisesti silloin, kun meillä ei mene niin hyvin. Silloin, kun meitä pelottaa, ahdistaa, olemme surullisia tai yksinäisiä. Avun pyytäminen toisilta ei aina ole helppoa, vaikka lähipiiriä olisikin. Erityisesti silloin on hyvä muistaa, että aina voi kääntyä Jumalan puoleen Raamattua lukien tai rukoillen. Ja kuten matkalaulussa luvataan, Herra varjelee meidän askeleemme, nyt ja aina. 

”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.

Herra ei anna sinun jalkasi horjua, väsymättä hän varjelee. Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Israelin turva. Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi. Päivällä ei aurinko vahingoita sinua eikä kuunvalo yöllä.

Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee koko elämäsi. Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.”


Psalmi 121: 1-8

Paula Seppänen
Erityisnuorisotyönohjaaja

Kohtaamisten ja kivun kautta uuteen – ota uskon askeleita

Mediassa on paljon arvioitu myönteisesti seurakuntien nopsaa siirtymistä nettiin. Se on hieno juttu! Kun sinne saadaan vielä lisää vuorovaikutuksellisuutta ja kohtaamista; seurakunta on edelleen liikaa yksi puhuu – muut kuuntelevat. Meno näyttää monesti akvaarion hoitamiselta, vaikka Herramme kutsui meitä kalastamaan ihmisiä. Liian monesti pinttyneenä on ajatus siitä, että seurakunta on yhtä kuin työntekijä ja rakennukset. Kaipaan enemmän yhteistä ideointia ja yhdessä jakamista. Hienoa, että meilläkin on seurakunnan FB-keskusteluryhmä ottamassa ensi askeleita.

Tutkimukset koronan vaikutuksista ovat selkeitä; ihmiset rukoilevat enemmän ja rohkaisua haetaan entistä enemmän myös Raamatusta. Ymmärrämmekö, että ihmiset aidosti etsivät turvaa ja lohdutusta? Pettävät turvarakenteet eivät riitä. Onko meillä seurakunnissa tarjolla rakkautta ja vastauksia näille googlettaville etsijöille niin somessa kuin livenäkin?

Jos ajatellaan opetuslasten vaiheita Jeesuksen seurassa, oli varmasti jännittävää saada kutsu ja nähdä sitä rakkauden voittokulkua, joka ilmeni niin monin tavoin. Jeesus näki ja kosketti, paransi, antoi ihmisarvon ja toivon niille ihmisille, jotka elämänsä raunioilla yrittivät selvitä päivästä toiseen. Ihmisten kysymykset, haasteet, ilon ja surun aiheet olivat perustaltaan hyvin samanlaisia kuin tänäänkin.

Opetuslapset pääsivät myös tekemään samaa, mitä heidän Mestarinsa teki. Jeesus lähetti heidät pareittain niihin kyliin, joihin aikoi itse myöhemmin mennä (Luuk. 10). Tavalliset vajavaiset ihmiset kuten mekin. Jeesuksen opettamaan elämäntapaan kuului sen perheen siunaaminen, johon heidät vastaanotettiin. Samoin pysyminen tuossa yhdessä paikassa, jossa sai viipyä nauttien vieraanvaraisuutta. Jeesus muistutti myös näistä neuvoista: parantakaa sairaat ja kertokaa, että Jumalan valtakunta on nyt hyvin lähellä. 

Uskon, että tässä on jotain oleellista. Tavallisena kristittynä Jeesus valtuuttaa sinut ja minut tekemään samaa. Tässä neljä näkökulmaa tai askelta omaan elämäämme. 1. Päivittäin voit pyytää Jumalaa siunaamaan asioitasi, kohtaamiasi ihmisiä ja tilanteita, joihin olet menossa. Siunaaminen voi olla myös toisten rohkaisemista, myönteisen palautteen antamista tai anteliasuutta. 2. Ystävysty: rakenna ystävyyttä, kuuntele, kulje rinnalla, lohduta ja tarvittaessa auta. 3. Auta, missä voit. Kaikilla on tarpeita; kuulostele, missä toinen tarvitsee aikaasi, osaamistasi tai vaikka pientä summaa rahaa. Voit myös tarjoutua sopivassa tilanteessa rukoilemaan hänen kanssaan tai hänen puolestaan. Ota myös itse apua toiselta, kun sitä tarvitset. 4. Voimme kertoa oman elämämme kautta Jeesuksesta. Mikä saa sinut uskomaan Häneen? Miten Hän on auttanut, rohkaissut ja antanut toivoa? Omasta uskosta voi olla vaikea puhua, siksi sitä kannattaa harjoitella vaikka ystävän kanssa. Tarinat kiinnostavat tämän ajan ihmistä.  Kun siulta kysytään uskostasi, voit kertoa n. 3 minuutin mittaisen tarinan vaikka jostakin elämäsi taitekohdasta, siihen liittyvistä tunteista ja siitä, miten koit Jumalan apua siinä. Siun kokemus voi auttaa jotain toista samassa elämäntilanteessa elävää.

Olen kertonut edellä L10T-elämäntavan neljästä askeleesta tai näkökulmasta. Miusta ne on käytännön sovellusta Uuden Testamentin kirjeistä. Niistä voit lukea laajoja ja yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten elää niin, että Jumalan rakkaus saisi yhä enemmän sijaa uskovien arjessa. Rohkaisen siuta ottamaan askeleita tällaiseen palvelevaan elämäntapaan ilman puristusta, punnertamista ja pakkoa; löydät paljon iloa.

Usko on mielestäni lopulta aika käytännöllistä. Oikealla teologialla on varmasti paikkansa, mutta jos rakkaus puuttuu, onko meillä lopulta uskoakaan? Ja näkevätkö ahdistuksen, pelkojen ja toivottomuuden keskellä elävät jotain Jumalan hyvyydestä meidän kauttamme?

Muutokset ovat usein tuskallisia, epävarmuuden kestäminen voi olla raastavaa. Tämän olemme kipeästi huomanneet tänä keväänä. Kaikki ei jatkukaan samoin kuin ennen. Opetuslasten elämän katastrofi alkoi siitä, kun Jeesus vangittiin, kidutettiin ja surmattiin. Miten heidän sisäistä maailmaansa voisi kuvata? Suru, järkytys, pettymys, ehkä täydellinen pimeys, miksi-kysymykset, masennus, pelko.  Opetuslapset joutuivat kuolemaan unelmilleen, elämän piti jatkua Jeesuksen kanssa. Nyt he jäivät tyhjän päälle. Mistä he pitäisivät kiinni, toivo taivasten valtakunnan tulemisesta romahti.

Miksi elämässämme on välillä menetyksiä? Niiden kautta Jumala muovaa ja muuttaa meitä, antaa uutta syvyyttä elämäämme.  Useimmat meistä kokevat yhden tai useamman menetyksen elämänsä aikana. Onko se sairaus, avioero, firman konkurssi, läheisen itsemurha, ystävän kuolema, lapsettomuus, työkyvyn menettäminen, muistin tai henkisen vireyden menetys? Kaikkein pahimmatkin tapahtumat elämässämme ovat kuin komposti Jumalan suunnitelmissa, siitä voi ajan kanssa syntyä ravinteita, jotka mullan seassa ovat uuden kasvun mahdollistajia. Älä siis anna vaikeuksien tai menetystesi sumentaa näkökykyäsi. Jumala ei ole sinua unohtanut, sinun kipusi on Hänenkin kipunsa. Pysy siis Jeesuksen lähellä tällaisina haastavina aikoina, viivy ja seurustele Hänen lähellään.

Sitten Ylösnoussut Jeesus ilmestyi 40 päivän aikana opetuslapsilleen useita kertoja ja ”osoitti eri tavoin tosiaan olevansa itse ilmielävänä heidän edessään. Tällöin hän kertoi heille myös Jumalan valtakunnasta.”

Aluksi opetuslapset olivat epäluuloisia, pelokkaita ja epäuskoisia, mutta uusi toivo alkoi nostaa päätään. Tämä uusi toivo oli täysin Jumalan synnyttämää. Mikään inhimillinen ei saanut sitä aikaan. Tuo seitsemän viikon välivaihe riisui opetuslapset omavoimaisuudesta. Riisuttuina ja nollilla he kohtasivat Ylösnousseen useita kertoja. Syntyi vähitellen taju siitä, että Jumalan mahdollisuudet eivät olleet lopussa. Onko meidän koettava kirkkoina ja hengellisinä yhteisönä sama riisumisen tie?

Opetuslapset kävivät sisäisen luopumisprosessin Herrastaan ja kasvoivat sisäisesti tuona aikana. Ei kiistelty enää siitä kuka on suurin, ei ollut aikaa riitelyyn. Oli aika aikuistua, jättää sivustaseuraajan rooli ja astua näyttämölle. Helatorstain jälkeen näemme yhteen hitsautuneen, toisiaan tukevan ja kannustavan joukon.  He ymmärsivät, että Jumalan heille varaamat asiat eivät toteutuisi ilman yhteistyötä. Voisimmeko nähdä tämän toteutuvan yhä enemmän niin omissa seurakunnissa kuin eri kristillisten seurakuntien välillä?

Mikä oli opetuslasten uusi normaali?

Hengellinen elämä ja todellisuus, joka aukeni Pyhän Hengen kautta. Apostolien toimintasuunnitelma oli yksinkertainen; odottaa ja rukoilla uskossa. Sitten Jumala hoitaisi oman osuutensa.

Uusi todellisuus aukeni helluntain myötä.  Jumala täytti heidät lupauksensa mukaan Pyhällä Hengellä, voimalla, uudella rakkaudella ja rohkeudella. Samassa odotuksessa saamme rukoilla vaikka osallistumalla Tulkoon sinun valtakuntasi -rukousliikkeeseen. Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen Jeesuksen veljien ja joidenkin naisien, muiden muassa Jeesuksen äidin, Marian kerrotaan rukoilleen yhdessä opetuslapsen kanssa. Tehdään mekin niin!

Matti Anttila

Kuuntele Sakari Heikkilän hieno rukouslaulu.

Täältä ja täältä virikkeitä rukoukseen.

(Tekstissä ja lainauksissa käytetty Elävä uutinen - Uusi testamentti vapaasti kerrottuna)