Joulun salainen voima


Koulujen joulujuhlista ja -kirkoista on käyty vilkasta, tunnepitoista ja kiivastakin keskustelua julkisuudessa. Minusta se kertoo siitä, että joulu on meille tärkeä juhla. Sillä on kristillinen sisältö, mutta siihen kuuluu myös erilaisia tapoja ja kunkin ihmisen omia kokemuksia ja muistoja. Joulua ei pidä riistää meiltä eikä tulevilta sukupolvilta!

Kristillisiä jouluperinteitä tai joulukirkkoja vastustavat ovat tahtomattaan paljastaneet joulun voiman. Eihän sellaista tarvitse yrittää torjua, joka ei vaikuta tai jolla ei ole merkitystä?

Joulun salainen voima on siinä, että se kätkeytyy suuruuden ja vallan sijasta pienuuteen ja heikkouteen.

***

Kirjailija Gertrud von Le Fortin novellissa Viimeisenä teloitettavaksi päähenkilö, arka nunna, sanoo Jeesus-lasta esittävästä vaatimattomasta veistoksesta: ”Voi, kuinka pieni hän on ja kuinka heikko!” Siihen vastaa toinen nunna: ”Ei! Kuinka pieni hän on! Ja kuinka mahtava!”

Jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala on pieni, heikko ja avuton lapsi. Joulun voima tulee ilmi vastakohdassaan.

Pieni, heikko ja avuton seimen lapsi on mahtava ja voimakas. ”Kuinka pieni hän on! Ja kuinka mahtava!” Tätä jouluevankeliumi julistaa. Joulun lapsi on Raamatun opetuksen mukaisesti Immanuel, Jumala meidän keskellämme.

***

Joulun sanoman ydin on Jumalan itsensä uhraavassa rakkaudessa. Hän tuli avuttomaksi ihmislapseksi, altistui ihmisten mielivallalle ja väkivallalle. Tähän suostuessaan hän sovitti meidän syntimme ja voitti kaiken pahan vallan.

Jumalan itsensä uhraava rakkaus tarttuu. Rakkaus synnyttää rakkautta. Joulu on sanoma rakkaudesta, joka on pelkoakin suurempi voima. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:17-18).

Seimen lapsessa kohtaamme Jumalan rakkauden. Siinä on joulun salattu voima, joka kantaa meitä sukupolvesta toiseen.

Jouluna 2019

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Saarna Lauritsalan kirkon 50-vuotisjuhlamessussa 1.12.2019 Lappeenrannassa

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”

    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
      - Hoosianna! 
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Siunattu isämme Daavidin valtakunta, 
      joka nyt tulee! 
      Hoosianna korkeuksissa!  
(Mark. 11: 1-10).

Lauritsalan kirkko on lapsuuteni ja nuoruuteni kotikirkko. Kotini oli väliaikaisessa kirkossa nykyisen seurakuntakodin kohdalla Hallituskadun puolella. Perheemme asui siinä aina siihen saakka, kunnes työntekijöille rakennettu rivitalo valmistui. Nyt rivitalo on jo purettu kirkon pihapiiristä pois.

Lauritsalan kirkon rakentamisen aikaan olin kymmenvuotias poika. Minulla ja kaverillani Arilla oli koivuun rakennettu maja suunnilleen nykyisen seurakuntakodin salin paikalla. Se oli aitiopaikka, josta pystyimme seuraamaan kirkon rakentamista. Oksia ja laudanpätkiä oli tarjolla majatarpeiksi. Vasaran teimme sähköjohdon suojaputkesta, jonka päähän kiinnitimme ”metallimöhkäleen”. En tarkkaan tiedä, mikä se oli, ilmeisesti betonimuottien kiinnitykseen liittyvä tarvike. Siinä oli reikä, johon muovinen ohut putki sujahti hyvin ja suurella pultilla sen pystyi ruuvaamaan kiinni. Suuri pultin kanta oli kuin vasaran iskupinta. Sillä pystyi nakuttelemaan pikkupoikien tarpeiksi.

Kerran rakennustyömaan työnjohtaja tuli kyselemään, olimmeko ottaneet jotain työmaalta, kun siellä oli käynyt varkaita. Kerroimme, että emme olleet ottaneet muuta kuin vasaratarvikkeet. Siihen työnjohtaja totesi, ettei niitäkään olisi saanut ottaa, mutta antoi vasaran jäädä käyttöömme ja asia oli sillä kuitattu.

Kirkon peruskiven muuraus tapahtui 9.9.1968. Nyt piispana mieltäni lämmittää tieto siitä, että minulle rakkaan kirkon perustuksessa on teksti, jossa kiitetään tuomiokapitulia: ”Kaikille, jotka myötävaikuttivat kirkkosuunnitelman edistämiseen ja rakennustyön alulle saattamiseen osoitetaan parhaat kiitokset, erityisesti tuomiokapitulille, joka erinomaisella tavalla tuki ja rohkaisi hanketta eteenpäin vietäessä.” (Veli-Valio Kaukovaara: Kanavaseurakunnasta teollisuusseurakunnaksi, s 134).

Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka suuria ponnistuksia vaadittiin Lauritsalan nuoressa seurakunnassa tarvittavien toimitilojen hankkimiseksi. Vuosikymmenessä rakennettiin kirkkoherranvirasto ja kirkkoherran pappila, viranhaltijoiden rivitalo, Lepoharjun kappeli, kunnostettiin kappalaisen pappila ja Tuosan kesäkoti sekä rakennettiin sinne hirsisauna ja hankittiin vielä kaksi huoneistoa työntekijöiden asunnoiksi. Sitten lopuksi saatiin seurakunnalle oma kirkko. Edellisten sukupolvien työlle on syytä antaa kiitos ja tunnustus.

Kirkon valmistuttua ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin ensimmäisenä adventtina 1969. Kirkon vihki käyttöön paria viikkoa myöhemmin 14.12.1969 piispa Osmo Alaja. Silloista 1960-luvun kirkkokriittisyyttä ajatellen piispa sanoi vihkiäispuheessaan sanat, jotka ovat totta myös nykyaikana: ”Nimenomaan juuri nyt, jolloin kielteisyys on meilläkin äänekkäämpää kuin koskaan aikaisemmin, jokainen uusi kirkko on tulkittava uudeksi tunnustautumiseksi niihin arvoihin, jotka ovat ilmaistavissa sanoilla ’usko, toivo, rakkaus’. Sukupolvi, joka rakentaa kirkon, ei liioin siten lausu vain omaa uskontunnustustaan. Se huolehtii siitä, että elämä myös tulevissa polvissa olisi uskon kannattelemaa, toivon siivittämää ja rakkauden lämmittämää.” (Osmo Alaja: Sanat, sanotut ajallansa, s 69).

Yhä edelleen tämä kirkko julistaa lauritsalalaisille jo pelkällä olemassaolollaan kristinuskon perusarvoja, jotka kiteytyvät sanoihin usko, toivo, rakkaus. Tästä Lauritsalassa saadaan tänään iloita ja kiittää. Samalla kyse on tehtävästä huolehtia siitä, että ”elämä myös tulevissa polvissa olisi uskon kannattelemaa, toivon siivittämää ja rakkauden lämmittämää.” Tehkää jatkuvasti työtä kristillisen kasvatuksen ja opetuksen hyväksi. Juurruttakaa lapsia ja nuoria seurakunnan yhteyteen ja Jumalan armon osallisuuteen. Kutsukaa heitä uskon osallisuuteen. Vain näin toimimalla Lauritsalan seurakunnalla on tulevaisuus.

Hyvät seurakuntalaiset. Lauritsalan kirkon ensimmäisestä jumalanpalveluksesta on kulunut viisi vuosikymmentä. Varmaan minäkin olen ollut silloin mukana, suntion poikana vaikka kolehtia keräämässä, kuten usein tapahtui. Silloinkin luettiin adventin evankeliumi ja kuultiin kirkkokuoron laulama hoosianna. Tai kenties jo silloin se laulettiin yhdessä, kuten viime vuosikymmeninä on tullut tavaksi.

Viisikymmentä vuotta on tässä kirkossa laulettu ”Hoosianna”. Tuo sana on oikeastaan rukous, sillä se merkitsee: Herra auta ja pelasta. Se on ihmisen perusrukous. Tarvitsemme Jumalan apua ja pelastusta. Elämän monenlaisten ahdistusten ja huolten, taakkojen ja syntien painamina kaipaamme Herran apua ja pelastusta. Kristityn etuoikeus on tuoda asiansa ja koko elämänsä Jumalan eteen ja pyytää ”hoosianna”, Herra auta ja pelasta.

Yksi yksityiskohta Lauritsalan kirkossa kertoo siitä, että olemme epätäydellisiä ja syntisiä, mutta juuri sellaisina saamme tulla hyvän Jumalan luo pyytämään hänen apuaan ja pelastustaan. Alttarin takana näkyy betonivalussa virhe. Valuvirhe syntyi, kun juuri kriittiseen aikaan tuli sähkökatko.

Vanhat kirkonrakentajat tekivät usein tarkoituksella jonkin virheen työhönsä. He ajattelivat, että vain Jumala on täydellinen. Tämä syvä teologinen ajatus tulee esille myös Lauritsalan kirkossa. Betonin valuvirhe kertoo, että me ihmiset olemme vajavaisia ja puutteellisia. Juuri siksi tarvitsemme Jumalaa ja voimme turvautua häneen. Siksi tarvitsemme myös kirkkorakennusta. Vikojen ja virheiden alainen seurakunta voi tässä kirkossa tulla alttarin ääreen Herran armahdettavaksi ja kiittämään hänen hyvyyttään.

Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Saarna talvisodan syttymisen muistopäivän messussa 30.11.2019 Lappeen Marian kirkossa

Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan ja koska rakkaus toisianne kohtaan yhä lisääntyy teissä kaikissa. Me voimmekin ylpeinä kertoa Jumalan seurakunnissa teistä ja teidän kestävyydestänne ja uskostanne kaikissa vainoissa ja ahdingoissa, joiden keskellä elätte. Ne todistavat Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta, siitä, että hän hyväksyy teidät valtakuntaansa, jonka vuoksi te nyt myös kärsitte. Jumala on oikeudenmukainen: hän antaa teidän ahdistajienne joutua ahdinkoon, mutta ahdistetut – niin teidät kuin meidätkin – hän päästää siitä, kun Herra Jeesus väkevien enkeleittensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta, kun hän tuona päivänä saapuu ottamaan vastaan pyhiensä kunnioituksen ja kaikkien uskovien ylistyksen. (2. Tess. 1:3-10).

Tämä raamatunkohta toisen tessalonikalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta oli 80 vuotta sitten kyseisen viikon epistolateksti, tosin silloisen raamatunkäännöksen paljon monimutkaisemmin ilmaistuna. Apostoli Paavali kiittää siinä Jumalaa tessalonikalaisten uskon ja rakkauden kasvamisesta kaikissa heidän ahdistuksissaan. Hän lohduttaa heitä viittaamalla Jumalan vanhurskaaseen tuomioon Kristuksen tulemisessa. Teksti luettiin tuomiosunnuntaina 26.11.1939 jumalanpalveluksissa kautta maan.

”Kaikessa rauhassa herättiin marraskuun 30. päivänä. Yleinen oli luulo, ettei sota syttyisi. Mutta se syttyi sittenkin. Noin yhdeksän aikaan aamulla lensi ensin kaksi venäläistä sotilaskonetta hyvin alhaalla ja ne tulittivat konekivääreillä sekä pappilaa että yleensä kirkonseutua. Sekä pappilan että kirkon seinissä oli jälkiä tulituksesta. Muuan kirkon akkunaruuduista sai pyöreän reiän. Sota oli alkanut! Sinä iltana kuitenkin pidin vielä viimeisen hartaushetken Vesikkalan kylässä Johannes Virolaisen talossa. Väkeä oli paljon, kuten tavallisestikin Muolaassa, kaikki olivat järkyttyneitä. Illan pimetessä näkyivät rajalta palavat kylät veripunaisina, tykkien ammukset piirsivät valojuovia, taivas punersi, rajalla paloi.

Ja siitä se alkoi. Perjantaina vaelsivat pitkät, pitkät pakolaisjonot kirkonkylän läpi. Hiljaisina he kulkivat: naisia, lapsia, vanhuksia, karjaa. Kukaan ei kysellyt mitään, kaikki tämä oli liian kauheata. Mieluummin pois kotiseudulta kuin vihollisen jalkoihin. Rajan kansan tuskien tie oli alkanut.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939-1940. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin arkisto).

Näin kuvasi Muolaan kirkkoherra Toivo Rapeli tapahtumia marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Siitä alkaneeseen 105 päivän raskaaseen talvisotaan seurakuntalaisia oli evästetty myös saarnatekstiksi valitsemillani toisen tessalonikalaiskirjeen sanoilla. Niissä on kaksi tärkeää asiaa, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.

Ensinnä apostoli Paavali kiittää seurakuntaa siitä, että ahdingoissa ja vainoissa heidän uskonsa ja rakkautensa on kasvanut. Seurakunta eli ahdistusten keskellä, mutta se sai heidät turvautumaan Jumalaan. Vaikeudet myös lisäsivät heidän keskinäistä rakkauttaan ja huolenpitoaan toisistaan. Näin kävi myös Suomen kansalle talvisodan aikana.

Talvisodan aikana kansamme rukoili ahkerasti. Kun omat voimat näyttivät vähäisiltä, yksilöinä ja kansana turvauduttiin kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Talvisodan aikaisen presidentti Kyösti Kallion kehotus rukoukseen on tunnettu. Hänet muistetaan myös joulusanoistaan Suomen armeijalle talvella 1939: "Kehotan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat Isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingossa, että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan Sanan uudesti luovaa voimaa, omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. ´Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä' (Sananlaskut 14:34)." Tämä on yhä tärkeä muistutus meille nykyaikana.

Kristillisestä uskosta kumpuava yhteinen arvopohja sai aikaan yhteenkuuluvuuden ja yksimielisyyden hengen. Mieleeni on jäänyt vahvasti vuosikymmenen takaa veteraanitilaisuus, jossa puhui poikien ja veteraanien pappina tunnettu opetusneuvos, rovasti Pentti Tapio. Arvioidessaan Suomen selviytymistä viime sodista hän sanoi: ”Pelastuimme, kun Jumala varjeli ja kaveria ei jätetty.” Tässä on yksinkertainen resepti kansamme tulevaisuutta varten.

Toiseksi apostoli Paavali muistuttaa Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Vaikka vääryys ja pahuus näyttävät saavan ylivoiman, niillä ei ole lopullista valtaa tässä maailmassa. Vaikka sodat ja väkivalta tekevät tuhoaan, ne eivät ole voittajia. Vaikka suuret ja voimakkaat käyttävät valtaa, ne eivät omista tulevaisuutta. Pohjimmiltaan maailma on kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Kerran kaikki paha saa tuomionsa.

Talvisota osoitti, että miesylivoima tai aseiden määrä ei aina ratkaise. Pieni kansakunta kykenee puolustamaan itseään, jos kansa on yhtenäinen. Siinä on ratkaisevaa se opetus, jonka kansamme sai talvisodassa ja joka on kiteytetty käsitteeseen talvisodan henki. Tätä opetusta ei saa unohtaa, vaan pikemminkin vaalia ja muistaa! Isänmaalla voi olla tulevaisuus vain, jos se on yksimielinen ja sisäisesti kestävä. Tällainen oli Suomen kansa viime sotien aikana. Vain sellaisella kansalla on tulevaisuus.

Hyvät seurakuntalaiset. Saarnani alussa kuvasin Muolaan kirkkoherra Toivo Rapelin tuntemuksia talvisodan ensimmäisenä päivänä. ”Rajan kansan tuskien tie oli alkanut.”

Kymmenen vuotta myöhemmin, 2.12.1949 hän kirjoitti sotavuosien kokemuksista: ”Täällä maailmassa me olemme siirtoväkeä. Kiitämme Jumalaa jokaisesta päivästä, jonka saimme olla Karjalassa ja rukoilemme Jumalaa joka päivä, että Hän antaisi isänmaallemme ja erityisesti Karjalalle uuden päivän koittaa.

Muolaan seurakunnan kohtaloa ajatellen tulevat mieleen psalmin sanat: ’He harhailivat erämaassa, autiossa tiettömässä maassa … Heidän oli nälkä ja jano, heidän sielunsa nääntyi heissä. Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidän ahdistuksistaan’. Ps. 107:4-5.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939-1940. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin arkisto).

Tähän kiteytyy yhtäältä talvisodan alkamisen ahdistus ja toisaalta sen turva: ”Hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidän ahdistuksistaan.” Tässä on lupaus myös meille tämän ajan sukupolvelle.

Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Ei muuta kuin

Viimeistään 1960-luvulla alkoi tieteen maailmassa yleistyä ajatus, ettei ole muuta kuin materia. Filosofit Kant ja Wittgenstein olivat aiemmin peräänkuuluttaneet sitä, että tieteen metodologian pitäisi olla sellaista, että voitiin saada eksakteja tuloksia. Tähän ajatukseen sopi hyvin se, että tiede pitäytyy materian tutkimisessa. Näin päästiin eroon erilaisista fysiikan ”takana” olevista ajatuksista. Kyseiset filosofit eivät suinkaan tarkoittaneet sitä, ettei olisi muuta kuin materia. Kant oli saanut syvästi uskovaiselta luterilaiselta äidiltään hyvän käsityksen kristinuskosta ja alun perin juutalaisesta Wittgensteinista tuli syvästi kristitty niin, että hän tahtoi kuolinvuoteelleen ”oikean” papin.

Pidämme täällä Lauritsalassa kerran kuussa pappien kokouksen. Siihen luemme jonkin teoksen ja keskustelemme sitten siitä. Seuraavassa kokouksessa keskustelemme Longin teoksesta, joka tarkastelee ihmisten kokemuksia kun he ovat käytännössä kuolleet ja sittemmin heränneetkin henkiin. Tuhannet ihmiset ovat kokeneet irtautumisen ruumiistaan, kohtaamisen kirkkaan valon kanssa, kohtaamisia jo edesmenneiden läheisten kanssa ja sitten paluun takaisin ruumiiseensa. Yleensä nuo ihmiset eivät olisi halunnet palata maan päälle, mutta he saivat viestin, että heidän tehtävänsä täällä on vielä kesken ja monet ihmiset tarvitsevat heitä vielä. Näitä ilmiöitä on tutkittu tieteellisesti ja niissä on pystytty näkemään monia yhtäläisyyksiä jopa eri kulttuureista olevien ihmisten välillä. Sähköshokit ihmisen aivoihin tai muutkaan ihmisen aikaansaamat tapahtumat eivät pääse mihinkään tällaisiin ilmiöihin.

Ilmiöitä tutkineet, jopa Nobel-palkinnon saaneet tutkijat ovat joutuneet aivan uuden ongelman eteen. Aiemmin materialisteina itseään pitäneet tutkijat ovat joutuneet myöntämään, että fysiikan takana todella on jotain hyvin todellista. Ilmiöitä ei voida selittää aiemmilla materialistisilla keinoilla. Ainoaksi keinoksi on jäänyt myöntää, että ihmisessä on muutakin kuin materiaa. Ihmisessä on tietoisuus, joka näyttää olevan itsenäinen ja ruumiista erillään oleva suurre. Tuosta tietoisuudesta voidaan käyttää vaikkapa nimitystä sielu. Se jää toimimaan itsenäisesti ruumiin toimintojen lakattua täydellisesti. Näyttää siis siltä, että ihminen todella on muutakin kuin verta ja lihaa. Ihmisestä ei tee ihmistä se, että oikeat kemikaalit ovat oikeissa paikoissa, ja että sähköisiä impulsseja tapahtuu jossain jotenkin.

Raamattu kertoo, että ihminen on iankaikkisuusolento. Jumala on pannut meihin sielun, joka jää elämään kun täältä lähdemme. Näin tiede näyttää koko ajan saavan selville asioita, jotka olemme voineet lukea Raamatuistamme jo aiemmin. On hyvä, että tiede löytää nämä ilmiöt, koska tieteen terminologialla on tänä päivänä jotenkin paljon katu-uskottavampaa kertoa, kuinka asiat todella ovat. On siis muutakin kuin vain materia.

Pentti Berg, khra
Lauritsalan seurakunta

Jesuiittapappi, joka ennusti Internetin


Me luterilaiset emme pyydä pyhimyksiltä esirukouksia, mutta reformaattori Martti Luther kehottaa meitä kuitenkin arvostamaan pyhien esikuvaa ja esimerkkiä – ja ammentamaan niistä. Martti-tohtorin ohjetta seuraten olen oppinut ja ammentanut monilta minua ennen uskoneilta ja pohtineilta kristityiltä, en vain pyhimyksiltä. Yksi heistä on ranskalaissyntyinen jesuiittapappi ja tiedemies Pierre Teilhard de Chardin (1881–1955).


Teilhard de Chardin oli paitsi syvällinen ajattelija ja pappi, myös luonnontieteilijä, jonka erikoisalaa oli paleontologia, esihistoriallisen elämän tutkimus. Hänen ajattelussaan kristillinen usko ja tiede eivät olleet vain sopusoinnussa keskenään, vaan muodostivat yhdessä hämmästyttävän kokonaisesityksen maailmasta. Teilhard de Chardin katseli todellisuutta erityisesti evoluution näkökulmasta: koko kosminen historia on kehityskertomus, jossa maailma kulkee yksinkertaisesta monimutkaiseen ja kaaoksesta järjestykseen. Hän ei nähnyt henkeä aineen vastakohtana vaan kääntöpuolena; kosmisessa ja biologisessa evoluutiossa on lopulta kyse siitä, että aine avautuu ja paljastaa kääntöpuolenaan olevan hengen. Tämä näkyy esimerkiksi tietoisuutena. Hän ennusti jo 1920-luvun lopulla, että jossakin vaiheessa yksittäisten ihmisten tietoisuudet kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat koko Maa-planeetan kattavan verkon eli noosfäärin. Tämän verkon me tunnemme nykyään nimellä Internet.

Teilhard de Chardinin mukaan evoluutio ei ole sattumanvarainen ja sokea prosessi, vaan sillä on päämäärä, jota kohti koko maailma kulkee. Hän ajatteli, että tuo päämäärä on Omega-piste eli Kristus, joka vetää koko luomakunnan yhteyteensä. Näin me olemme luomakunnan kanssa yhteisellä pyhiinvaelluksella kohti Kristusta ja Hänen yhteyttään, mistä Paavalikin kirjoittaa: "Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen." (Room. 8:20–21)

 

Sen verran radikaalia Teilhard de Chardinin ajattelu kuitenkin oli, että Roomalais-katolinen kirkko ei sallinut hänen teologis-filosofisten teostensa julkaisua hänen elinaikanaan, mistä syystä suuri osa niistä on julkaistu postuumisti. Myöhemmin hän on kuitenkin saanut eräänlaisen kunnianpalautuksen, kun sekä edellinen paavi Benedictus XVI että nykyinen Franciscus ovat viitanneet hänen ajatteluunsa arvostavaan sävyyn. Vain yksi Teilhard de Chardinin teoksista – Le phénomène humain (1955) – on käännetty suomeksi. Se löytyy kirjastosta nimellä Tapaus ihminen, suomentajana Kaj Kauhanen.

 

Vaikken jaakaan likimainkaan kaikkia Teilhard de Chardinin teologis-filosofisista näkemyksistä, arvostan hänen syvällistä ajatteluaan, älyllistä rehellisyyttään ja rohkeaa pohdintaansa. Uskossa on kokemuksellisuuden lisäksi älyllinen ulottuvuus, joka kutsuu meistä jokaisen kysymään, mitä esimerkiksi luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset merkitsevät kristillisen uskon näkökulmasta. Pierre Teilhard de Chardinin ajattelu on yksi vastaus tähän kysymykseen.

 

Usko ei Teilhard de Chardinille ollut kuitenkaan vain älyllistä pohdiskelua. Hän oli myös hyvin hengellinen ihminen, joka kirjoitti lukuisia rukouksia. Päätän kirjoitukseni yhteen niistä, kärsivällisyysrukoukseen:

 

Usko ennen kaikkea Jumalan hitaaseen työhön.

Me olemme luonnostamme sangen kärsimättömiä;

haluaisimme päästä perille välittömästi,

mihin olemmekaan menossa.

Hyppäisimme mieluusti välivaiheiden yli.

Emme malta olla matkalla

johonkin tuntemattomaan, johonkin uuteen.

Ja kuitenkin kaikki kehitys noudattaa samaa kaavaa:

se etenee erinäisten, pysymättömien vaiheiden kautta

ja saattaa kestää hyvinkin kauan.

Ja ajattelen, että samoin on sinunkin kohdallasi;

ajatuksesi kypsyvät hitaasti

– anna niiden kasvaa ja muotoutua ilman turhaa hätiköintiä.

Älä yritä pakottaa niitä,

niin kuin muka voisit olla jo tänään sitä,

miksi aika (eli armo ja olosuhteet yhdessä hyvän tahtosi kanssa)

tekee sinut huomenna.

Vain Jumala tietää,

millainen tämä hitaasti sinussa muotoutuva uusi henki

tulee lopulta olemaan.

Anna Jumalalle se,

että uskot Hänen kätensä johtavan sinua

ja hyväksyt itsessäsi ahdistuksen,

joka kumpuaa epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä.

Aki Lasonen

Oppilaitospastori, LUT-yliopisto, Saimaan ammattikorkeakoulu ja Sampo

Seurakuntapastori, Joutsenon seurakunta

Jumalan läsnäolossa

Osallistuin Helsingissä mielenkiintoiseen tapahtumaan, jolla on hiukan monimutkainen nimi: Hengellisen elämän syventäminen – vuorovaikutteinen työskentely. Anglikaanipappi ja hengellinen ohjaaja Henry Morgan vieraili syyskuussa Suomessa ja piti luentoja ja ryhmätapaamisia.

Hengellisen ohjauksen tarkoituksena on luoda turvallinen tila, jossa hengellisistä kysymyksistä voi puhua avoimesti ja rehellisesti.

Meidän ryhmätapaamisessa oli Agricolan kirkon alasaliin ilmoittautunut yhdeksän henkilöä. Ihan ensiksi istuimme hiljaa yhdessä, sitten kynttilä sytytettiin ja taas istuimme hiljaa yhdessä Jumalan läsnäolon merkin, valon lämmössä. Sitten kukin vuorollaan kerroimme mistä olimme tulleet ja jokaisen esittelyn jälkeen oli hiljaisuus. Tämän minuutin kestävän hiljaisen hetken aikana muut katsoivat esittäytyneeseen päin ja ajattelivat häntä positiivisesti, rakkaudella. Emme tunteneet toisiamme, mutta hetki oli oikein vavahduttava. Ilmapiiri muuttui lämpimäksi ja suotuisaksi monenlaisten kysymysten luottamukselliseen jakamiseen.

Tapaamisen kuluessa Henry Morgan rohkaisi meitä etsimään sellaisia asioita elämäämme, jotka tuottavat meille iloa, niitä jotka ruokkivat sieluamme. Hän myös rohkaisi jokaista löytämään oman rukoilemisen tavan: ”Oma tapa rukoilla voi löytyä luonnossa kulkemisessa, taiteen tekemisestä tai vaikka puutarhan hoitamisesta. Jumala on se, joka rukouksessa tekee suurimman työn. Meidän osaksemme jää tehdä sitä, mikä tuottaa meille iloa – eikä siihen useinkaan tarvita sanoja. Jumala toivoo, että alkaisimme luottamaan häneen.”

Menin ryhmään saadakseni uusia ideoita hengellisen elämän kysymysten jakamiseen. Mutta siinä tuntien kuluessa ymmärsin, että tärkeintä oli tulla yhteen, olla hiljaa Jumalan läsnäolossa ja kokea piiriläisten kanssa Jumalaan turvautumisen ja luottamisen yhteys.

Tätä samaa koemme joka toinen torstai Joutsenon kirkossa Hiljaisuuden lähteellä -illoissa. Tervetuloa kokemaan yhdessä.

Jos et ehdi Joutsenon kirkolle, haluan kertoa Henry Morganin Tuomasmessun saarnan. Henry Morgan esitti kolme kysymystä: 1. Mikä kosketti sinua viime viikolla eniten? Tauko. 2. Mitä Jumala haluaa sanoa sinulle sen hetken kautta? Tauko. 3. Mitä sinä vastaat Jumalalle?

Nämä kysymykset voisimme esittää itsellemme joka viikko.

Siunausta elämääsi ja tähän syksyyn.

Sirpa Kiviniemi-Rosqvist
Joutsenon seurakunnan kappalainen

Henry Morganin saarna Tuomasmessussa 8.9.2019

  1. Mikä kosketti sinua viime viikolla eniten?

 

 

  1. Mitä Jumala haluaa sanoa sinulle sen hetken kautta?

 

 

  1. Mitä sinä vastaat Jumalalle?