Saarna Lappeenrannan kirkossa 23.5.2021: Helluntai

Joh. 3:16–21

Jeesus sanoi Nikodemokselle:
    ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
    Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.”

Helluntain evankeliumiteksti yllättää. Missä on Pyhä Henki juuri sinä sunnuntaina, kun se on hänelle omistettu? Kaikki muut tämän pyhän raamatuntekstit mainitsevat Hengen ja liittyvät näin sunnuntain teemaan, joka on Pyhän Hengen vuodattaminen. Tässä tekstissä Pyhää Henkeä ei mainita. Miksi? Kysymys pitäisi oikeastaan esittää sille ryhmälle ihmisiä, jotka olivat päättämässä siitä, mitä tekstejä milloinkin käytetään. Minulla ei ole kuin valistuneita arvauksia, joten jätän ne kertomatta. Keskitytään sen sijaan nyt tähän tekstiin ja siihen, mitä se kertoo meille Jumalasta. Katsotaan, josko sitä Henkeäkin saisimme mukaan juttuun jossain vaiheessa. 

Päivän evankeliumikatkelma on osa pidempää kokonaisuutta, missä Jeesus keskustelee Nikodemus-nimisen fariseuksen kanssa. Fariseus tarkoittaa, että Nikodemus kuului juutalaisten johtajiin. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja halusi jutella Jeesuksen kanssa. Nikodemuksen ja Jeesuksen keskustellessa Jeesus kyllä puhuu Hengestä, sanoo mm. tutut sanat siitä, kuinka Henki on kuin tuuli. Se puhaltaa, missä haluaa, ja voit kuulla sen äänen. Et kuitenkaan tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Keskustelu kääntyy pian muihin asioihin. Ihan varmasti emme edes tiedä, onko tämä raamatunkohta enää osa Jeesuksen ja Nikodemuksen välistä keskustelua. Kirkkokäsikirjaan on lisätty nuo sanat: ”Jeesus sanoi Nikodemukselle”, eli ne eivät kuulu alkuperäiseen tekstiin. Johanneksen evankeliumissa on muitakin kohtia, missä Jeesus ja evankeliumin kertoja käyttävät samanlaista kieltä ja käsitteitä puhuessaan. Siksi ei aina ole helppoa päätellä, kumpi nyt on äänessä. Se ei kuitenkaan vähennä tekstin merkitystä ja painoarvoa.

Jae Joh. 3: 16 on yksi Raamatun tunnetuimmista jakeista ja sitä kutsutaan pienoisevankeliumiksi. Tätä seuraaville rippikoululaisillekin tuo kohta tulee riparin aikana tutuksi, sillä se on yksi ulkoa opeteltavista asioista. Miksi se on niin tärkeä, että se pitää opetella ulkoa? Usein kun rippikoulussa tutustumme Raamattuun, laitamme punaisen langan Raamatun väliin tuon jakeen kohdalle. Joh. 3: 16 on kuin Raamatun ja uskon punainen lanka, tiivistelmä siitä, mikä on kristinuskon ydin. Jos sinulta kysytään, mikä on uskosi ydin, ja vastaat tuon jakeen sanoilla, olet oivaltanut jotain oleellista kristinuskosta.

Pilkotaan tuota jaetta hieman osiin ja katsotaan, miksi se tiivistää uskon ytimen niin hyvin.

”Jumala on rakastanut”
Kaikki lähtee Jumalasta ja Jumalan rakkaudesta. Jumala on rakastanut ja rakastaa edelleen. Mitään muuta ei tarvitse tietää.

”maailmaa”
Jumala ei erittele sitä, mitä osaa maailmaa hän rakastaa. Maailma kattaa tässä oikeasti koko maailman, ja erityisesti sellaisen maailman, joka on vieraantunut Jumalasta ja suhtautuu Jumalan jopa vihamielisesti. Jumalan rakkaus ulottuu siis aivan kaikkeen. Ihonväri, sukupuoli, rikkaus tai köyhyys, seksuaalinen suuntautuminen, asuinpaikka, epäonnistuminen, menestys, Jumalan kieltäminen, mikään asia ei ole este Jumalan rakkaudelle maailmaa ja ihmistä kohtaan. Koko maailma tarvitsee pelastusta ja Jumala haluaa antaa sen koko maailmalle.

”antoi ainoan Poikansa”
Huolimatta siitä, että kuilu Jumalan ja hänelle selkänsä kääntäneen maailman välillä on suuri, Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että on antanut ainoan Poikansa pelastukseksi. Ainoan Pojan antaminen tarkoittaa kokonaisvaltaisesti kaikkea sitä, mitä Jeesuksen tulo maailmaan ja hänen ristinkuolemansa merkitsevät. Jeesuksen kautta Jumala tuli osaksi sen maailman elämää, jota hän niin kovasti rakastaa. Jumalasta tuli jotain konkreettista ja myös inhimillistä ja samaistuttavaa. Oli tärkeää, että Jeesus kulki ihmisen askeleet syntymästä aikuisuuteen, joutui rakentamaan identiteettinsä suhteessa Jumalaan ja ihmisiin. Oli tärkeää, että hän keräsi ympärilleen joukon inhimillisiä ihmisiä, joita hän opetti ja jotka hän valtuutti jatkamaan opettamista kuolemansa jälkeen. Ristinkuolema oli kaikkein radikaalein rakkaudenosoitus. Sen jälkeen Jumala katsoo ihmistä aina Kristuksen sovitustyön läpi, rakkauden läpi.

”saisi iankaikkisen elämän”
Jumala haluaa luomilleen ihmisille vain parasta. Ja parasta mitä Hän tietää, on pelastus ja mahdollisuus elää hänen yhteydessään sekä lopulta iankaikkinen elämä. Tämä on lahja, joka annetaan Jeesuksen ristinkuoleman tähden. 

Näin saimme hieman palasteltua tuota ydinjaetta. Päivän evankeliumi sisältää paljon muutakin. Eikä sitä Henkeäkään vielä löytynyt.

Jeesus (tai Johannes) puhuu tässä kohdassa myös uskosta ja teoista, valosta ja pimeydestä sekä totuudesta. Ehkä näissä voimme nähdä häivähdyksiä Pyhästä Hengestä, sillä valo ja totuus ovat asioita, joita usein liitetään Pyhään Henkeen. Ja se, miten usko ihmiseen tulee, sekin on Hengen työtä. 

Valo ja pimeys kertovat ihmisen tilanteesta. Vaikka valo, eli tässä Jeesus, on tullut maailmaan, ihminen pahojen tekojensa takia valitsee pimeyden. Hän ei kestä tulla tekojensa kanssa valoon, joka paljastaisi ne kaikki. Se, joka noudattaa totuutta, tulee kuitenkin valoon. Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten ihminen suhtautuu Jeesukseen, jonka Jumala lähetti maailmaan. Onko ihmisen kohtalo ennalta määrätty, se ei ratkea Johanneksen evankeliumissa. Ihminen voi tehdä valinnan valon ja pimeyden välillä, mutta toisaalta ihmisen pelastus on riippuvainen Jumalan tahdosta. Johanneksen evankeliumissa korostetaan myös sitä, ettei kukaan voi tulla Jeesuksen muuten kuin niin, että Jumala itse vetää häntä tai suo sen hänelle.

Selkeä ero valon ja pimeyden välillä vaikuttaa Johanneksella ehdottomalta. Tuntuu, että tässä ei ole tilaa inhimilliselle kokemukselle siitä, kuinka vastaukset elämän keskeisiin kysymyksiin eivät suinkaan ole mustavalkoisia vaan jäävät keskeneräisiksi ja puolivalmiiksi. Kertomus Nikodemuksesta, joka pimeyden turvin tulee Jeesuksen luo, antaa meille yllättäen inhimillisen näkökulman. Nikodemus tunnustaa, että Jeesus on Jumalan lähettämä, mutta keskustellessaan Jeesuksen kanssa hän ymmärtää toistuvasti väärin Jeesuksen sanat. Valo ja pimeys kamppailevat hänessä. Myöhemmin evankeliumissa Nikodemus puolustaa Jeesusta muiden fariseusten edessä ja ottaa osaa Jeesuksen hautaamiseen. Evankeliumi ei paljasta sitä, ymmärsikö Nikodemus lopulta kaikki Jeesuksen opetukset ja tuliko hänestä Jeesuksen seuraaja. Me voimme kuitenkin nähdä Nikodemuksen esimerkkinä ihmisestä, joka pyrkii, vaikkakin epätäydellisesti, noudattamaan totuutta. Jeesuksen mukaan totuutta noudattava ihminen tulee lopulta valoon. Tämä valo paljastaa, että ne teot, jotka ehkä on tehty hapuillen ja vailla varmaa tietoa, ovat sittenkin lähtöisin Jumalasta. 

Täydellisiä meistä ei siis tarvitse tulla, eikä aina edes tarvitse tehdä parastaan. Riittää, että pyrkii toimimaan sen mukaan, mihin valo meitä ohjaa. Tässä pääsemme myös Pyhään Henkeen. Jeesus lupasi Pyhän Hengen meille avuksi, rohkaisuksi ja johdattajaksi. Pyhä Henki voi näyttää, missä valo on ja johdattaa sitä kohti. Jumalan rakkaus, pelastus Kristuksessa ja Pyhän Hengen työ kutsuvat meitä yhteyteen, rauhaan ja lähimmäisen rakkauteen, totuuteen ja valoon.

Kukka-Maaria Kalpio
seurakuntapastori
Lappeenrannan seurakunta

Elävää vettä lahjaksi

Lämpimänä kevätpäivänä kun olin ajelulla, minut yllätti jano. Autosta löytyi vain tyhjä pullo. Onneksi Pikkalan lähde oli lähellä! Päätin innoissani käydä siellä täyttämässä pulloni. Olinhan kuullut, että lähteen vettä pidettiin terveellisenä. 

Paikka oli kerrassaan ihana kevään tuoksuineen ja linnunlauluineen. Lähteen vesi oli todella kirkasta. Ammensin vettä pullooni. Jokin outo haju tuntui nenässä. Ihmettelin myös pohjan mutaisuutta. Vieressä oleva henkilö epäili, tokkopa vettä voi juoda. Sama ajatus hiipi omaankin mieleeni. Päätin kuitenkin maistaa, olinhan janoinen. Oh hoh, olipa vahva maku! En uskaltanut juoda enempää. Tämä lähde tuotti minulle pettymyksen! Päätin etsiä parempaa juotavaa muualta. 

Vuosia sitten Israelin matkalla kävin Masadan autiomaassa olevan linnakkeen huipulla. Minulla oli kyllä juomaa mukana, mutta polttavan helteen takia se loppui liian aikaisin. En ole koskaan ennen kokenut niin nopeaa nääntymisen tunnetta kuin silloin. Vastaavasti alas päästyäni ja saatuani juotavaa voimani elpyivät silmissä. Olin hämmästynyt. Ymmärsin paremmin Raamatun kuvauksia nääntyneen ruumiin elpymisestä, kun se saa virvoittavaa vettä. 

Kun ihmisellä on hengellinen jano, mistä hän löytää ihanaa, raikasta ja virvoittavaa vettä? Sellaista, joka elvyttää hänen sisäisen erämaansa. Monenlaisia hengellisiä sekoituksia on tarjolla. Joku tykkää, että on muodikasta tehdä uusia koktaileja ja maistella niitä. Ei haluta enää tyytyä vanhaan. Se tuntuu liian tylsältä. 

Uskallan kuitenkin väittää, että monet menevät liian nopeasti ohi niistä syvistä lähteistä, mitä Jumala on valmistanut meille armossaan. Moni luulee jo tietävänsä, mitä kristinusko tarjoaa, vaikka ei ole saanut kokea Jeesuksen veren puhdistavaa voimaa ja Pyhän Hengen läsnäoloa.

Kerran kaivolla uupuneena istuessaan Jeesus pyysi samarialaista naista antamaan hänelle vettä. Sitten hän kertoi naiselle, että ”joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh.4:13-14) Nainen innostui suunnattomasti tästä vedestä. Hän sanoi: ”Herra, anna minulle sitä vettä!” Miten se tapahtui käytännössä? Jeesus käski naista hakemaan miehensä paikalle, jolloin paljastui naisen siveetön elämäntapa. Hän eli toisen naisen miehen kanssa, ja sitä ennen miehiä oli ollut viisi. Miksi Jeesuksen piti puuttua heti kaikkein kiusallisimpaan ja häpeällisimpään kohtaan? Miten hän kehtasi? Miksi hän ei vain silitellyt naisen päätä säälien? Siksi, että Jeesuksen antama syvältä pulppuava elävä vesi on tarkoitettu juuri syntien puhdistamiseen! Hän on ainoa, jolla on valta ottaa synnit ja syyllisyys pois! Hänen nimensä on Vapahtaja! ”Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä.” (Ilm.22:17) 

Vanha hengellinen laulu kertoo tästä ihanasti:

Löytyy lähde hyvä, selkeä ja syvä, lähde autuuden, avoin, salainen.
Siinä saatat pestä tahrat sydämestä. Se on Jeesuksen veri punainen.
Niin kuin ryövärille, niin se syntisille taivaan aarteet suo, rauhan mieleen luo.
Elon lähde kallis, virkistämään valmis olet kaikkia janoavia.
Sairaan tuskat haihtuu, riemuun murhe vaihtuu, kunnes morsian näkee Karitsan.
(Sanat William Cowper  1772)

Maria Repo
diakonissa
Lauritsalan seurakunta

Maarit Hirven radiokirkkosaarna veljespappina kaatuneitten muistopäivänä Yle 1 klo 10

(Joh.17:18-23)

Veikko oli vanhainkodin herrasmies, jolla oli pilke silmäkulmassa. Muistan ensimmäisen tapaamisemme kaksikymmentä vuotta sitten. Hän istui käytävällä, lasiseinän takana hartaustilasta. Veikko kertoi vierastavansa pappeja, koska he olivat valkoisten puolella sisällissodassa.
 
Haastelin hänen kanssaan aina vanhainkodilla käydessäni. Pikkuhiljaa tutustuimme. Tarinamme kohtasivat, kun kerroin hänelle kahden isosetäni teloitus kohtalosta lappeenrantalaisen Rutolan sahan työläisinä valkoisten kostonkeväänä 1918. Veikko, huutolaispoika, kuten hän itseään nimitti, halasi ja nappasi ystäväkseen. Hän uskoi, ettei kirkko ole pelkästään valkoisten kirkko.

Veikko oli huutolaispoika. Kertoi maksaneensa yhden markan, jolla hänen enonsa oli huutanut hänet huollettavakseen, kun isä oli teloitettu punaisena.  Hänen elämänsä tarina jatkui enon hoivissa. Se jatkui talvi- ja jatkosotiin viideksi vuodeksi. Siellä hän punaisen taustan sotaorpo kantoi Äyräpäässä kaksi haavoittunutta selässään joen yli oman henkensä uhallakin. Hän oli sotasankari. Pyysin luvan Veikon tarinan kertomiseen tässä radiokirkossa hänen tyttäreltään. Veikon tarina kertoo siitä, miten syvästi vuoden 1918 sota jakoi kansamme kahtia ja teki muurin ihmisten välille. 

Talvi- ja jatkosodat yhdistivät kahtia jakaantuneen kansakunnan. Papit, jotka olivat oppineet saarnaamaan sivistyneille ylhäältä päin, joutuivat opettelemaan juoksuhaudoissa rinnalla kulkemista, hyväksymistä. Tuntemaan pyhiä hetkiä, kun työläisperheen poika, kirkkoon kuulumatonkin polvistui kenttähartaudessa ehtoollisenviettoon. Pappi joutui lyhentämään pitkän ja vaikeaselkoisen saarnansa kansankieliseksi matalanprofiilin puheeksi, joka rohkaisi sotilaita.

Emeritus arkkipiispa Jukka Paarma puhui Sotaveteraanien hengellisillä virikepäivillä Turussa viime syksynä, että sotilaiden henkinen vahvuus perustui uskolle, joka synnytti yhteishengen. Kansamme yhtenäistämisen ihme tapahtui sodissa. Se ihme tapahtui yhteiskuntamme saranahetkessä. 

Se ihme tapahtui myös pandemian iskiessä. Maskien takaa kaikki olivat yhdenveroisia. Rohkaisulauseena toisteltiin: Yhdessä selviämme, vaikka maiden ja jopa maakuntien rajoja asetettiin. Kaikessa ei tarvitse olla samaa mieltä, monet asiat jakavat mieliämme, mutta voimme tehdä kompromisseja. Kaikkea ei tarvitse hyväksyäkään, mutta kaikkia pitää rakastaa. Uskomme, että Pyhä Henki yhdistää meitä kristittyjä, miksi antaisimme jonkun pienen erimielisyyden erottaa meitä. 

Diaboloksen, Paholaisen nimen yksi käännös on ”erilleen heittäjä”. Pyhän Hengen tehtävä on yhdistää. Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous velvoittaa meidät eri lailla uskovat etsimään ykseyttä – ekumeniaa. ”Että te olisitte yhtä”, Jeesus rukoili jäähyväispuheessaan. 
Meidän pitäisi katsella maailmaa – toisiamme Jeesuksen silmin. Ei paheksuen tuomitsevien silmälasien kautta.

Minut valittiin vuosi sitten Lappeenrannan veljespapiksi, räväkkä nainen. Sotiemme veteraanit ovat suvaitsevaisia. Tehtäväni on kulkea rinnalla saattaen arvokkaasti viimeiseen iltahuutoon veljiä ja sisaria. Siirtää heidän hengellistä perinnettään seuraaville sukupolville olennaisen osalta. Kuunnella sotaveteraanien leskiä, puolisoita, jotka ovat kantaneet vuosin kuormaa, Ehkä häpeääkin. 

Kaatuneitten muistopäivänä olemme tottuneet muistelemaan talvi- ja jatkosodassa menehtyneitä. Siihen kuuluu myös kipeän vuoden 1918 uhrien muisteleminen. Emme voi valikoida vain mielestämme kunniakkaita uhreja. Toisen vakaumusta ei ehkä voi käsittää, mutta sitä voi silti arvostaa. Kipeätkin vuodet ovat osa menneisyyttämme, joka muovasi meistä kansakunnan.

Kansakuntamme tarvitsee yhä rukousta, että olisimme yhtä. Että - niin työtön kantasuomalainen kuin omaa paikkaansa etsivä maahanmuuttaja voisi kokea maamme omakseen. Että - kansakuntamme historiasta voisi ammentaa jotain arvokasta tähänkin päivään. Isien ja äitien uskon. Sen uskon, jonka ydin on rakkaus. Rakkaus maatamme ja toinen toistamme kohtaan. Rakkaus kolmiyhteistä Jumalaa kohtaan. Se rakkaus ei valikoi, ketkä kuuluvat oikeanlaiseen kirkkoon. Kirkko on jäsentensä summa. Sen pitää olla syrjimätön yhteisö, jossa toista ei arvioida ominaisuuksien tai ulkonäön mukaan. Ehtoollispöydässä olemme kaikki samalla tasolla vieri vieressä toisiamme, paljaina Jumalan edessä Vapahtajan pöydässä, syntisten pöydässä. 

Jeesus sanoi rukoilevansa niin omiensa kuin niiden puolesta, joiden parissa hänen omansa tekevät työtään. Tämä pätee niin kotiseuduillamme kuin lähetyskentilläkin. Aika ajoin yhteiskunnassa mietitään kristillisten tunnusten esillä pitämistä. Onpa joku ehdottanut Suomen lipustakin ristin poistamista, vaikka ylväinä ne salkoon nostamme etenkin silloin, kun suomalaiset ovat saavuttaneet voiton urheilukisoissa. Tai laskemme suruliputukseen omaisemme kuollessa. 

Mutta jos Suomen lipusta otetaan pois sininen risti, mitä jäisi. Valkoinen lippu. Eikö se ole antautumisen merkki?
Siniristilippumme on vapauden merkki. Tänään tunnenkin kiitollisuutta sotiemme veteraanien uhrauksista ja maamme jälleenrakentamisesta.  Siitä on maksettu kallis hinta. Kallis hinta maksettiin kerran Golgatan keskimmäisellä ristilläkin. Risti on sovituksen merkki, rakkauden merkki. Merkki jopa piirretään niin otsaan kuin arkulle ansioitta -  toisin kuin ansiomerkit.

Sotavuosista voimme oppia, miten tästäkin poikkeustilanteesta selviämme. Selviämme, jos kaveria ei jätetä. Ja että luotamme siihen, että Jumala kantaa. Alussa kerroin Veikon tarinan, tarinan rajasta, joka kansamme keskelle oli piirtynyt. Mutta Veikon tarina kertoo enemmän siitä, miten rajan voi ylittää. Kun ihmiset rajan eri puolilta etsivät avoimesti ja arvostaen yhteyttä, raja saattaakin yllättäen lakata olemasta. 

Kun katsomme Jeesuksen silmin rakastaen muita, rajat poistuu. Tähän yhteyden etsimiseen ja rajojen ylittämiseen Jeesuksen rukouskin meitä kutsuu. Että me kristityt olisimme jotain, minkä ulkopuolisetkin voisivat havaita ja kokea hyväksi. Jeesus rukoilee, että ymmärtäisimme hänen sanomansa, hänen tehtävänsä. Ymmärtäisimme kirkon tehtävän, jonka hän jätti yhtä epätäydellisten opetuslasten käsiin kuin mekin olemme. 

Onneksi Pyhä Henki lähetettiin ylläpitämään seurakuntaa, ettei se ole pelkästään ihmisten varassa. Pyhä Henki antaa meille voimia ja yhdistää meidät. Usein kuulee kysyttävän, mitähän mieltä Jeesus olisi jostain asiasta. Hänen vastauksensa on: Että olisitte yhtä. 

Maarit Hirvi
Kappalainen
Sammonlahden seurakunta

Kuunteleeko minua kukaan?  

Tällä viikolla istuttiin uuden työntekijän kanssa nuorten Google Meet -tapaamisessa. Tuskinpa kenellekään tuli yllätyksenä, ettei etätapaaminen kiinnostunut enää ketään. Se, että olemme läsnä virtuaalisesti, on jotenkin puutteellista. Tarvitsemme läsnäoloa, kokemusta siitä, että joku todella kuuntelee.

Joskus rukouksessa tulee samalainen kysymys: ”Kuunteleeko minua kukaan?” Raamatussa kerrotaan siitä, että Jumala toteuttaa suunnitelmansa ja lupauksensa ajallaan. Hän ei jätä meitä roikkumaan tyhjien lupausten varaan. Jos hän on jotain luvannut, hän pitää siitä kiinni. Me saatamme hätääntyä, kun hän ei vastaa silloin kuin me haluaisimme. Jumala ei ennakoi, hän toimii oman aikataulunsa mukaan. Kun rukoilemme, hän kuuntelee kyllä. Meiltä vaaditaan vaan kestävyyttä kaikissa toimissa. Hän ei ole meistä kaukana, vaan kulkee vierellämme koko ajan. Hän antaa apunsa oikealla ajalla.

Älä katso inhimillisiin voimavaroihisi, vaan luota hänen lupaukseensa. Hän ei olisi antanut sitä, ellei aikoisi sitä toteuttaa. Jumala on luvannut: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut!”

Kaiken keskellä meidän ei tarvitse olla toivottomia, meille on luvattu tulevaisuus ja toivo.

Markus Rantanen
Nuorisotyönohjaaja
Lauritsalan seurakunta

Jeesus, lampaiden portti

Saarna Sammonlahden kirkossa 18.4.2021.

Jeesus sanoi:
"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä."

Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. Siksi Jeesus jatkoi: "Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." (Joh. 10:1-10)
Neulominen lisääntyi pandemia vuoden aikana jopa buumiksi asti. Joitakin villalankoja ei pystytty toimittamaan kysyntää vastaavaksi. Esimerkiksi norjalaisvillapaitoihin tarvittavia lankoja on ollut jopa mahdotonta saada haluamissaan väreissä.

Itse olen neulonut lapsesta asti. Se on tapani tehdä lähetystyötäkin. Neulon niin babyalpakka-silkki vauvalangasta nuttuja, että aikuisten pitsihattuja lähetyskauppa Ikkunassa myytäväksi. Tänä keväänä hurahdin neulomaan kirjoneulesukkia – ohuista villalangoista. Saksalaisia lankoja onnistuin saamaan verkkokaupan kautta. Suomessa lampaiden kasvattaminen villalankoja varten on kuulemma nykyään kannattamatonta. Pääsiäisenä uutisoitiin myös, ettei Suomesta saa riittävästi karitsanlihaa vaan sitä tuodaan Uudesta Seelannista asti.

Asuin lapsuuteni Sammonlahden ainoan maalaistalon, Hovin talon naapurissa. Heillä oli lampaita. Kävin usein lampaita katsomassa ja syöttämässä kuivuneita leivän kannikoita. Ja miten ihmeellistä oli huomata, miten lampaat tunsivat hovin perheväen aivan eri lailla kuin minut naapurintytön. Sain lampaat kyllä luokseni houkuttelemalla leivän palasella. Kysyin Ulla-papin kautta hänen rippikouluryhmäläisiltä, millaisia mielikuvia heillä  on lampaista. Lampaat kuvailtiin isoiksi, pehmeiksi, pörröisiksi ja valkoisiksi, niistä saa villaa. Ne pitävät kivaa ääntä ja ovat tosi kilttejä. Ne ovat viattomia eläimiä ja muutenkin ihania. Lampaita on sekä mustia, että valkoisia.

Jeesuksen aikana lampaat kuuluivat arkipäivään. Jokainen tiesi, mikä on paimen ja millainen paimenen rooli. Mietimme rippikoululaisten kanssa myös paimenen roolia. Rippikoululaisten mielikuvissa paimenella on keppi kädessään. Paimenet ovat huolehtivia, rauhallisia ja he pitävät karjasta huolen. Niistä tulee kyllä Raamattu mieleen. He katsovat, että kaikilla on kaikki hyvin - ovat joukon johtajia. Meidän vanhempien mielikuviin kuulunee pyhäkoulutaulu, jossa Jeesus on kuvattuna paimenena. Jokaisesta pyhäkoulukerrasta sai yhden lammastarran laumaansa lisättäväksi. Itsekin sain tällaisen taulun Uus-Lavolan pyhäkoulusta.

Ehkä meille kuva Jeesuksesta paimenena on vähän liiankin tuttu, niin tuttu että sen sanoma menee helposti ohi. Ja tyydymme vain kiiltokuvatunnelmaiseen Jeesus-paimeneen.

Jeesus sanoi olevansa myös lampaiden portti että lampaiden paimen. Jeesuksen ajan ihmisille puhe paimenesta oli elävää. Se oli tuttua niin jokapäiväisestä elämästä kuin pyhistä kirjoituksista. Joka päivä he näkivät paimenten liikkuvan laumoineen laitumilla ja juottopaikoilla, olivat ehkä itsekin paimenia. Ja jokainen heistä epäilemättä tunsi psalmin 23: ”Herra on minun paimeneni.”  Sammonlahden kirkon nimikkopsalmin.

Kun Jeesus vertaa itseään paimeneen, hän ei tarkoita vuosikymmenten takaista suomalaista lehmäpaimenta. Hän ei tarkoita myöskään elokuvista tuttua amerikkalaista cowboyta. Jeesus puhuu vertauksessa itämaisesta lammaspaimenesta. 

Palestiinassa paimentava mies ei kulkenut hätistellen laumansa perässä, vaan johti laumaa kulkien sen edellä, toki tarpeen vaatiessa myös sivulla tai takanakin. Pikku poikia ei lähetetty paimeneen vaan siihen tarvittiin vahvoja miehiä. Paimenen oli pystyttävä puolustamaan laumaa sitä uhkaavilta vaaroilta, pedoilta, varkailta ja vihollisilta. Paimentaminen oli karua ja kovaa työtä, joka vaati rohkeutta, lujuutta ja voimaa. Tämä kaikki oli hyvin tuttua Jeesuksen kuulijoille.

Paimenet eivät silti olleet arvostettuja. He kuuluivat joukkoon, josta käytetään nimeä ”syntiset.” Heidän asemaansa kuvaa se, etteivät he voineet toimia edes oikeudessa todistajina. Samaan porukkaan kuuluivat myös aasinkuljettajat ja verojen kerääjät. Paimenet olivat syntisiä erityisesti siksi, että he paimentaessaan laumojaan vuorilla tulivat kulkeneeksi monien epäpyhien paikkojen kautta. Näin he saastuivat kelpaamattomiksi jumalanpalvelusvieraiksi. Heistä tuli syntisiä, joiden kanssa oikealla juutalaisella opettajat eivät saaneet olla tekemisissä. Tämä ei silti estänyt Jeesusta vertaamasta itseään paimeneen. Hänkin kulki syntisten keskuudessa.

Mitä Jeesuksen vertaus paimenesta puhuu meille, joille paimen on vain kuva menneisyydestä ja kadonnut ammatti? Evankeliumitekstistä (Joh. 10:1-10) välittyy vahva turvallisuuden tunto. ”Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä.” 

Tässä on suuri lupaus. Jeesus tuntee oman laumansa. Meidät on jo lapsuudessa pyhässä kasteessa liitetty tähän hyvän paimenen laumaan. Jeesus tuntee meidät nimeltä. Siksi tärkeintä elämässä on pysyä Jeesuksen laumassa. Jos kuulut tähän laumaan, niin saat olla siitä iloinen ja kiitollinen. Se on parasta, mitä sinulla voi olla. Mutta jos olet kadonnut lammas, joka on lähtenyt omille teilleen ja sanonut hyvästit Jeesukselle, niin muista, että Jeesus etsii sinua. Hän etsii kadonnutta kunnes löytää sen takaisin. 

Vertaus kadonneesta lampaasta ja etsivästä paimenesta paljastaa tämän: ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää?” (Luuk. 15:4) Jeesuksessa toteutuu se, mitä Vanhan testamentin profetiassa sanotaan: ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa” (Hes. 34:16) Tällainen on hyvä paimen, Jeesus Kristus.

Miten kuva laumaansa kaitsevasta paimenesta sopii nykyaikaan? Aikamme ihminen ei juuri välitä paimennettava olemisesta. Hän tahtoo olla täysi-ikäinen, riippumaton, itsenäinen. Hän haluaa pysyä vapaana, omana herranaan eikä alistuvana lampaana. Äkkiseltään näyttäkin siltä, että paimen joutaa sinne, minne se on maassamme ammattinakin siirtynyt: historian romukoppaan.

Kuitenkin ajatus itsenäisestä, täysi-ikäisestä ihmisestä on näköharhaa. Se joka irtisanoutuu kaikista paimenista, pettää vain itsensä. Paimenista me olemme pääsemättömissä. Aina on joku paimen houkuttelemassa meitä oman aatteensa tai elämäntapansa laitumelle. Olemmeko esimerkiksi tajunneet, miten meitä muokkaavat nykyajan sähköpaimen: televisio ja Internet sekä koko media? Entä mainonta ja markkinointi tai yleinen mielipide? Omaperäisinkin yksityisajattelija on ollut jonkun paimenen johdateltavana. 

Kypsyyttä on tiedostaa paimenensa ja viisautta on valita hyvä paimen. Hyvän paimenen ääni ei vaienna ajattelua eikä johda älylliseen epärehellisyyteen. Päinvastoin se antaa meille kyvyn suunnistaa oikein tämän maailman monien äänien joukossa ja arvojen sekamelskassa. Hyvän paimenen laumassa on turvallista olla.

Asun Taimenpolulla, monesti ihmiset kuulevat sen Paimenpoluksi ehkä ammatistani johtuen. Pappiahan pidetään paimenena. Silti itsekin ja sinä kuulumme hyvän paimenen laumaan, kristilliseen kirkkoon. Oikea paimen kohtaa jokaisen lampaan yksilönä, hän ei unohda laumastaan ketään. Mutta samalla hän johtaa yksilön laumaan, yhteisöön. Paimen haluaa hoitaa ja ruokkia lampaitaan seurakunnassa. Tässä mielessä lammas laumaeläimenä on kristityn esikuva, sillä yhteys seurakuntaan on Jumalaan uskovan elinehto. 

Toiseksi Jeesus sanoo evankeliumitekstissä olevansa lammastarhan portti. Portista nuoret miettivät laajemminkin, että ne ovat lakeja, jotka turvaavat elämää ja  koronarajoituksetkin nähtiin portteina, joita ehkä kohta toivottavasti avataan.

Raamatun aikana lampaat vietiin yöksi usein aitaukseen, johon koottiin useiden paimenien laumat. Yksi paimenista asettui oviaukkoon vartioon. Hänen ohitseen ei mikään eikä kukaan päässyt huomaamatta tai ilman lupaa. Paimen oli kuin ovi. Jeesus tarkoittaa, että pelastukseen on vain yksi tie ja portti, Jeesus itse. Hänen kauttaan, hänen sovitustekonsa kautta ihminen pelastuu ja pääsee taivaaseen. Ilman Jeesusta joutuisimme itse vastaamaan pahuudestamme. Sitä emme kestäisi. Turvautuminen Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on ainoa mahdollisuutemme.

Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Me olemme niitä lampaita, joiden syntien puolesta Jeesus on kuollut. Kukaan muu ei olisi siihen pystynyt eikä edes halunnut kuin Jeesus. Mutta Jeesus sen teki ja siksi meillä on mahdollisuus pelastukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Siksi hän on portti iankaikkiseen elämään. Tässä näkyy hänen uhrautuva rakkautensa.

Hyvä paimenemme on antanut henkensä meidän puolestamme. Hän on siksi arpinen paimen. Hän ei ole paennut vaaraa, ei petoja, ei vihaa, ei kuolemaa. Siksi hän kantaa käsissään, jaloissaan ja kyljessään arpia. Ne todistavat, että hän on hyvä paimen. Ne ovat merkkinä hänen rakkaudestaan. Hän lupaa: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." Tämän paimenen seurassa on turvallista olla, kun saa jättää itsensä elämässä ja kuolemassa hänen käsiinsä.

Maarit Hirvi
Kappalainen
Sammonlahden seurakunta

 

Minun Mariani

Olen tutustunut Jeesuksen äitiin 14 vuoden opiskelujen ja 18 vuoden pappina olon aikana hävettävän vähän. Siksi nyt Marian Ilmestyspäivän läheisyydessä aloin pohtia, millainen on minun käsitykseni ja miten voisin tuoda sen nykyaikaan. Innoittajana minulla on YouTube-video, jossa taiteilija maalasi oman käsityksensä Mariasta.

Minun Mariani on 17–19-vuotias lukiolaistyttö, joka pohtii tulevaa elämänpolkuaan ja kaikkia niitä lukemattomia mahdollisuuksia ja toisaalta niitä rajoituksia, joita asuminen Lapissa voi tuoda mukanaan.  Jotta voisi saada maisterin arvon, joutuu muuttamaan kauas ja turha toivoakaan, että voisi opiskella omalla äidinkielellään ja että opiskelukaverit olisivat samoilta seuduilta. Häneltä vaaditaan sopeutumiskykyä ja rohkeutta sekä monenlaista älykkyyttä. Miten kävisi, jos hän nyt huomaisi olevansa raskaana?

Minun Mariani on myös samanikäinen turvapaikanhakija Lappeenrannassa. Hänelle suositeltiin lähihoitajan opintoja, vaikka peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli 9,2 ja hän osoitti selvästi olevansa myös matemaattisesti lahjakas ja itse toivoi pääsevänsä Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopistoon lukemaan ympäristötekniikkaa suomeksi ja englanniksi.

Hän osaa siis vähintään kolmea kieltä sujuvasti ja kahta tyydyttävästi. Hänen vanhempansa toivovat tytöstä vaimoa kotimaassaan asuvalle miehelle, jottei heidän kulttuurinsa näivettyisi länsimaassa liikaa. Marialta vaaditaan kuuliaisuutta ja vaatimattomuutta, mutta mitähän seuraisi, jos hän toteaisi tulleensa raskaaksi?

Minun Jumalani on viisas ja Hän ei vaadi keneltäkään nuorelta naiselta mahdottomia. Vaikka elämän olosuhteet voivatkin olla vaikeita ja haastavia, Hän tahtoo tukea ja rohkaista jokaista löytämään oman kutsumuksensa. Nasaretin Maria joutui itselleen vaativaan tehtävään yllättäen. Enkeli ilmoitti siitä ja Maria myöntyi nöyrästi. Siihen aikaan aviorikoksen tehnyt nainen saattoi pahimmillaan joutua kivitetyksi. Silti Maria asettui vaaraan, koska koki, ettei halunnut kieltäytyä Jumalan ehdotuksesta. Hän luotti Jumalaan ja vaikka myöhemmin joutui pakenemaan henkensä edestä perheineen Egyptiin, hänen luottamuksensa ei horjunut.

Olen Marialle kateellinen. Kunnioitan ja ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan. Itse en siihen olisi yltänyt. Sain mahdollisuuden äitiyteen 27-vuotiaana kesken opintojeni. Pari vuotta kuljin rukousilloissa pyytämässä perheeseemme lasta ja lopulta kaikki onnistui hyvin, vaikka tyttömme syntyi napanuora kahdesti kaulan ympärille kietoutuneena. Sain toteuttaa monia haaveitani ennen ja jälkeen esikoisemme syntymän ja nyt hän pääsi valmistuttuaan Kuopiossa määräaikaiseen työhön koronan jäljitykseen, näytteiden otossa avustamiseen ja rokotusten kirjaukseen. Ylpeä äiti jakaa onneaan siis tänne verkkoon.

Minun Mariani ottaa huomioon toiset ihmiset ja osoittaa rakkautta kaikille. Toivon sydämestäni kaikille Marioille voimia ja rohkeutta tehdä elämää suojelevia ratkaisuja. Tiedän, että joskus melkein kaadumme paineiden alla, silloin turvautukaamme toisiimme ja Jumalaan. Minun Jumalani lähetti Jeesuksen kaikkien syntien lunastajaksi. Hän ei tuomitse ketään, vaan ojentaa avonaisen sylinsä epätoivoon joutuneillekin, meille Marioille, mutta myös Marteille. Minun Jumalani armo ulottuu kuolemankin yli, tarjoten ylimaallista iloa enkelten kuoron laulaessa Hallelujaa.

Tiina Rantanen
Työtön työnhakija, pappi ilman virkaa
Lauritsalassa sijaistanut perhetyötä

Marianpäivästä marianpäivään

Vuosi sitten Marian ilmestyspäivä oli ensimmäinen sunnuntai, kun jumalanpalvelusta vietettiin suljetuin ovin. Olin saarnavuorossa. Suora yhteys seurakuntalaisiin saatiin toteutumaan nettiradion kautta. Jumalanpalveluksen jälkeen latasin saarnani myös näille sivuille luettavaksi.

Vuotta viisaampana on mielenkiintoista lukea silloisia ajatuksiani. Yllätyn, kuinka osuvia ne olivat – ja ovat edelleen. Huoli tuntemattomasta tulevaisuudesta on suuri. Vuosi sitten ei todellakaan tiedetty, mitä edessä on. Enkä ainakaan minä rehellisesti sanoen odottanut tällaista vuotta enkä sitä, että vuodenkin päästä olemme edelleen tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Emme tienneet silloin emmekä tiedä vieläkään.

Vuosi sitten saarnasin Marian elämän poikkeustilasta. Hänen kohdallaan se tarkoitti uusia velvollisuuksia ja tuskaa: lähtöä pakolaiseksi Egyptiin, monenlaista huolta pojastaan Jeesuksesta ja lopulta suostumista oman pojan ristinkuolemaan. Meidän vuotemme on lyhyt aika verrattuna Marian poikkeustilaan. Tärkeät asiat, vastuut ja muutokset vievät paljon aikaa. 

Jumalan lupaus kantoi Mariaa ja se kantaa meitä. Tähän ajatukseen palaan tänäkin Marian ilmestyspäivänä. ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia”, kirjoittaa apostoli Paavali korinttilaisille (2. Kor. 4:8). Meiltä on vaadittu kärsivällisyyttä, sopeutumista ja uudenlaisia tapoja. Samalla on täytynyt suostua jatkuvaan epätietoisuuteen. Kaiken keskellä saamme toivoa ja luottaa tulevaisuuteen. Jumalan lupaus kantaa meitä, ja meidän on kannettava toisiamme. 

Laura Hienonen
Lappeenrannan seurakunta

Tyhjässä kirkossa

Ensimmäinen kesätyöni oli tiekirkko-oppaan tehtävä Nastolan seurakunnassa. Työpäivä kesti kahdeksan tuntia ja työsuhde oli muistaakseni kahden viikon mittainen. Tyhjässä kirkossa istuminen oli seitsemäntoistavuotiaalle erikoinen kokemus. Ensimmäiset päivät aika mateli ja roikuin ikkunalla tähyillen, jospa edes joku tulisi käymään. Joka päivä kävijöitä oli, mutta kävijöiden väleissä saattoi kulua monta pitkää tuntia. Mitä useamman päivän vietin tyhjässä kirkossa, sitä paremmin aloin viihtyä. Loppupäivinä aloin jopa toivoa, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Oli suunnaton etuoikeus saada hoilottaa, loikoilla ja rukoilla suuressa, kauniissa kirkossa vain Jumalan kasvojen edessä. Minun oma, henkilökohtainen rukoushuoneeni.

Saman etuoikeuden piirissä olen tälläkin hetkellä. Kirkkojen ovet ovat suurimmaksi osaksi kiinni seurakuntalaisilta. Me työntekijät saamme olla kirkossa kukin omien tehtäviemme merkeissä. Saamme olla paikan päällä viettämässä jumalanpalveluksia, joihin seurakunta osallistuu etänä. Tämä etuoikeus ei kuitenkaan tuo iloa vaan haikeutta. Tyhjiin penkkeihin on vuoden aikana tottunut, mutta mielessä vahvistuu ajatus: kirkko ilman seurakuntalaisia on lopulta vain rakennus.

Leipäsunnuntain tekstit kertovat Jeesuksesta, joka on elämän leipä. Ehtoollisen lahja yhdistää kristityt sekä Jeesukseen että toinen toisiinsa. Kristittyjen yhteyden tunteminen vaatii tällä hetkellä pinnistelyä. Mielessä soi yksi lempivirsistäni, ”Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa” (959), joka saa nykyhetkestä outoja mielleyhtymiä. Saapua – no nyt ei messuun voi saapua, paitsi jälkiehtoolliselle jos on ilmoittautunut ennakkoon. Yhteiseen pöytään – kuusi kerrallaan turvavälein. Jakaa murrettu leipä, Kristuksen ruumis – hygieenisesti ja pitkällä kädellä.

Nämä mielleyhtymät kumpuavat ennen kaikkea turhautumisesta ja väsymyksestä. Mutta sitten silmiin osuu virren säkeistön päättävät sanat: Läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä. Jaksammeko luottaa siihen, kaiken väsymyksen keskelläkin, että Kristus on meissä? Vaikkemme saisi polvistua yhdessä ehtoolliselle, niin Jumalan valtakunta on läsnä siellä missä olemmekin. Vaikka nettiyhteys kirkosta pätkisi, niin Pyhän Hengen yhteys ei pätki. Kaipaan hurjasti sitä päivää, kun voimme taas vapain mielin polvistua alttarille, kyynärpää vieruskaverin kyynärpäätä hipoen ja ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren. Siihen asti voin vain rukoilla virren 959 sanoin:

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän tuska, eilisen pelko,
huomisen huoli, huomisen huoli –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän ilo, valo ja lämpö,
rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

Reetta Karjalainen
Seurakuntapastori
Lappeenrannan seurakunta

Sankareita?!


Olen viime aikoina miettinyt sankareita ja sankaruutta. Sankareita esiintyy legendoissa, saduissa, lauluissa ja filmeissä, toisinaan myös oikeassa elämässä. Kyselin harjoittelussa kanssani olevilta kämppiksiltä, millaisia sankareita heillä tulee ensimmäiseksi mieleen ja miksi he ovat sankareita. Sankareiksi mainittiin Freddie Mercury, Iron Man, Herkules, Batman, Kari Grandi, Sanna Marin ja sitten J. Karjalaisen Sankarit-laulu alkoi kuulua laulettuna.

Sankareista ensimmäisenä itselleni partiolaisena tulee mieleen partiolaisten suojelupyhimys Pyhä Yrjö. Sankari, joka ratsastaa kertomuksessa paikalle ja pelastaa prinsessan (ja kokonaisen kaupungin) pelottavalta lohikäärmeeltä. Sankari, joka suojelee, pelastaa pahalta ja auttaa pulassa olijoita. Muut mainitut sankarit saivat selitykseksi muun muassa tällaisia perusteluita: hän on lapsuuden Kingi, superpuku ja pelastaa ihmisiä, kaikkien janoisten sankari ja nuorten naisten esikuva. Sankareissa ja esikuvissa on meille voimaa ja mallia, mutta toisaalta he tuntuvat olevan saavuttamattomia.

Sankaruus on toisaalta ihailtua ja toisaalta sellaista, joka kuuluu jollekin toiselle. Itse itsensä tuntee kaikkea muuta kuin sankarin viittaan sopivaksi henkilöksi. Sankarin viitan alle eivät tunnu sopivan kysymykset: olenko oikeanlainen, kelpaanko minä, entä jos en täytä toisten mittaa ja toiveita, entä jos olen ujo tai liian äänekäs, liian laiha tai lihava, tai jos pelkään.

Raamatun sankaritkin tuntuvat olevan rohkeita, isoja ja menestyneitä – vai enkö vain huomaa toisenlaisia sankareita? Toisen paastonajan sunnuntain tekstiä (Luuk. 7:36-50) lukiessani ja saarnaa pohtiessani olen miettinyt, onko tekstissä sittenkin piilotettuna useampikin sankari? Sankari, jonka ihmiset luulevat olevan sankari – fariseus Simon. Sankari, joka ei tunnu kelpaavan sankariksi kenellekään muulle kuin Jeesukselle – syntinen nainen. Ja sitten sankareiden Sankari – Jeesus.

Sini Järvinen
Teologiharjoittelija

 

Armo ja anteeksianto

Psalmista 103

Daavidin psalmi.

”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka. Vanhurskaat ovat Herran teot, hän tuo oikeuden sorretuille. Hän osoitti tiensä Moosekselle ja näytti Israelille suuret tekonsa. Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet. Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua. ”

Nuo runon säkeet saavat uuden sävyn, kun niitä katsoo kirjoittajansa elämän vaiheitten läpi. Tämä runo, psalmi on nimetty Daavidin psalmiksi, ja näin ollen kuningas Daavidia pidetään tämän psalmin kirjoittajana. Tämä sopii hyvin yhteen myös sen kanssa, että Daavidia kuvataan lahjakkaana muusikkona ja runoilijana.

Daavid oli aikansa menestyneimpiä kuninkaita, onnistuen laajentamaan valtakuntaansa rajoja ja vakiinnutettuaan tilannetta hän sai myös nauttia menestyksensä hedelmistä. Aikansa mittareilla arvioiden Daavid sai kaiken mitä suinkin oli mahdollista tavoitella ja mistä unelmoida.

Psalmi kuitenkin piirtää eteemme kuvaa asioista, joita menestyksekkäinkään kuningas ei voi saavuttaa omin ponnistuksin. Sillä saavuttaakseen asemansa Daavid teki tekoja ja valintoja, jotka rikkoivat 10 käskyä vastaan ja olivat ristiriidassa sen sopimuksen kanssa, jonka Jumala oli solminut valitun kansansa kanssa. Ja nämä teot painoivat miehen mieltä. Omatunto ei antanut rauhaa. Onko mahdollista löytää tuossa asemassa rauhaa ja sovintoa oman menneisyyden kanssa? Menneisyyden, joka syyttää, ja jossa itsekin Daavid tuomitsi itsensä? Omat eväät ja vähän muidenkin oli jo syöty. Ratkaisu löytyy hänen ulkopuoleltaan. Tulevaisuutta ja toivoa on yhä, mutta ne ovat Korkeimman kädessä.

Psalmista piirtyy kuva Jumalasta, joka tuntee luotunsa kyvyt ja rajat. Armo kantaa. Daavidille ei mitata hänen omien tekojensa mukaan. Kokemuksen on täytynyt olla järisyttävä. Ikään kuin olisi astunut uudesta ovesta uuteen elämään, jossa sittenkin on toivoa ja tulevaisuutta. Jossa menneet virheet ja pahat teot eivät määritä ihmistä loputtomasti. Armo. Anteeksianto. Näin siis kirjoittaa mies, joka on elänyt nuo sanat todeksi. Voisivatko nuo psalmin sanat välittää edes hitusen sitä Jumalan armoa ja hyvyyttä meidän arkeemme, jota Daavid sai omassa elämässään kokea. Uskon, että kyllä voivat. Että sama Jumalan armo ja anteeksianto on totta myös meidän kohdallamme.

Mika Lehtola
Kirkkoherra
Lappeen seurakunta