Minun Mariani

Olen tutustunut Jeesuksen äitiin 14 vuoden opiskelujen ja 18 vuoden pappina olon aikana hävettävän vähän. Siksi nyt Marian Ilmestyspäivän läheisyydessä aloin pohtia, millainen on minun käsitykseni ja miten voisin tuoda sen nykyaikaan. Innoittajana minulla on YouTube-video, jossa taiteilija maalasi oman käsityksensä Mariasta.

Minun Mariani on 17–19-vuotias lukiolaistyttö, joka pohtii tulevaa elämänpolkuaan ja kaikkia niitä lukemattomia mahdollisuuksia ja toisaalta niitä rajoituksia, joita asuminen Lapissa voi tuoda mukanaan.  Jotta voisi saada maisterin arvon, joutuu muuttamaan kauas ja turha toivoakaan, että voisi opiskella omalla äidinkielellään ja että opiskelukaverit olisivat samoilta seuduilta. Häneltä vaaditaan sopeutumiskykyä ja rohkeutta sekä monenlaista älykkyyttä. Miten kävisi, jos hän nyt huomaisi olevansa raskaana?

Minun Mariani on myös samanikäinen turvapaikanhakija Lappeenrannassa. Hänelle suositeltiin lähihoitajan opintoja, vaikka peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli 9,2 ja hän osoitti selvästi olevansa myös matemaattisesti lahjakas ja itse toivoi pääsevänsä Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopistoon lukemaan ympäristötekniikkaa suomeksi ja englanniksi.

Hän osaa siis vähintään kolmea kieltä sujuvasti ja kahta tyydyttävästi. Hänen vanhempansa toivovat tytöstä vaimoa kotimaassaan asuvalle miehelle, jottei heidän kulttuurinsa näivettyisi länsimaassa liikaa. Marialta vaaditaan kuuliaisuutta ja vaatimattomuutta, mutta mitähän seuraisi, jos hän toteaisi tulleensa raskaaksi?

Minun Jumalani on viisas ja Hän ei vaadi keneltäkään nuorelta naiselta mahdottomia. Vaikka elämän olosuhteet voivatkin olla vaikeita ja haastavia, Hän tahtoo tukea ja rohkaista jokaista löytämään oman kutsumuksensa. Nasaretin Maria joutui itselleen vaativaan tehtävään yllättäen. Enkeli ilmoitti siitä ja Maria myöntyi nöyrästi. Siihen aikaan aviorikoksen tehnyt nainen saattoi pahimmillaan joutua kivitetyksi. Silti Maria asettui vaaraan, koska koki, ettei halunnut kieltäytyä Jumalan ehdotuksesta. Hän luotti Jumalaan ja vaikka myöhemmin joutui pakenemaan henkensä edestä perheineen Egyptiin, hänen luottamuksensa ei horjunut.

Olen Marialle kateellinen. Kunnioitan ja ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan. Itse en siihen olisi yltänyt. Sain mahdollisuuden äitiyteen 27-vuotiaana kesken opintojeni. Pari vuotta kuljin rukousilloissa pyytämässä perheeseemme lasta ja lopulta kaikki onnistui hyvin, vaikka tyttömme syntyi napanuora kahdesti kaulan ympärille kietoutuneena. Sain toteuttaa monia haaveitani ennen ja jälkeen esikoisemme syntymän ja nyt hän pääsi valmistuttuaan Kuopiossa määräaikaiseen työhön koronan jäljitykseen, näytteiden otossa avustamiseen ja rokotusten kirjaukseen. Ylpeä äiti jakaa onneaan siis tänne verkkoon.

Minun Mariani ottaa huomioon toiset ihmiset ja osoittaa rakkautta kaikille. Toivon sydämestäni kaikille Marioille voimia ja rohkeutta tehdä elämää suojelevia ratkaisuja. Tiedän, että joskus melkein kaadumme paineiden alla, silloin turvautukaamme toisiimme ja Jumalaan. Minun Jumalani lähetti Jeesuksen kaikkien syntien lunastajaksi. Hän ei tuomitse ketään, vaan ojentaa avonaisen sylinsä epätoivoon joutuneillekin, meille Marioille, mutta myös Marteille. Minun Jumalani armo ulottuu kuolemankin yli, tarjoten ylimaallista iloa enkelten kuoron laulaessa Hallelujaa.

Tiina Rantanen
Työtön työnhakija, pappi ilman virkaa
Lauritsalassa sijaistanut perhetyötä

Tyhjässä kirkossa

Ensimmäinen kesätyöni oli tiekirkko-oppaan tehtävä Nastolan seurakunnassa. Työpäivä kesti kahdeksan tuntia ja työsuhde oli muistaakseni kahden viikon mittainen. Tyhjässä kirkossa istuminen oli seitsemäntoistavuotiaalle erikoinen kokemus. Ensimmäiset päivät aika mateli ja roikuin ikkunalla tähyillen, jospa edes joku tulisi käymään. Joka päivä kävijöitä oli, mutta kävijöiden väleissä saattoi kulua monta pitkää tuntia. Mitä useamman päivän vietin tyhjässä kirkossa, sitä paremmin aloin viihtyä. Loppupäivinä aloin jopa toivoa, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Oli suunnaton etuoikeus saada hoilottaa, loikoilla ja rukoilla suuressa, kauniissa kirkossa vain Jumalan kasvojen edessä. Minun oma, henkilökohtainen rukoushuoneeni.

Saman etuoikeuden piirissä olen tälläkin hetkellä. Kirkkojen ovet ovat suurimmaksi osaksi kiinni seurakuntalaisilta. Me työntekijät saamme olla kirkossa kukin omien tehtäviemme merkeissä. Saamme olla paikan päällä viettämässä jumalanpalveluksia, joihin seurakunta osallistuu etänä. Tämä etuoikeus ei kuitenkaan tuo iloa vaan haikeutta. Tyhjiin penkkeihin on vuoden aikana tottunut, mutta mielessä vahvistuu ajatus: kirkko ilman seurakuntalaisia on lopulta vain rakennus.

Leipäsunnuntain tekstit kertovat Jeesuksesta, joka on elämän leipä. Ehtoollisen lahja yhdistää kristityt sekä Jeesukseen että toinen toisiinsa. Kristittyjen yhteyden tunteminen vaatii tällä hetkellä pinnistelyä. Mielessä soi yksi lempivirsistäni, ”Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa” (959), joka saa nykyhetkestä outoja mielleyhtymiä. Saapua – no nyt ei messuun voi saapua, paitsi jälkiehtoolliselle jos on ilmoittautunut ennakkoon. Yhteiseen pöytään – kuusi kerrallaan turvavälein. Jakaa murrettu leipä, Kristuksen ruumis – hygieenisesti ja pitkällä kädellä.

Nämä mielleyhtymät kumpuavat ennen kaikkea turhautumisesta ja väsymyksestä. Mutta sitten silmiin osuu virren säkeistön päättävät sanat: Läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä. Jaksammeko luottaa siihen, kaiken väsymyksen keskelläkin, että Kristus on meissä? Vaikkemme saisi polvistua yhdessä ehtoolliselle, niin Jumalan valtakunta on läsnä siellä missä olemmekin. Vaikka nettiyhteys kirkosta pätkisi, niin Pyhän Hengen yhteys ei pätki. Kaipaan hurjasti sitä päivää, kun voimme taas vapain mielin polvistua alttarille, kyynärpää vieruskaverin kyynärpäätä hipoen ja ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren. Siihen asti voin vain rukoilla virren 959 sanoin:

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän tuska, eilisen pelko,
huomisen huoli, huomisen huoli –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän ilo, valo ja lämpö,
rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

Reetta Karjalainen
Seurakuntapastori
Lappeenrannan seurakunta

Sankareita?!


Olen viime aikoina miettinyt sankareita ja sankaruutta. Sankareita esiintyy legendoissa, saduissa, lauluissa ja filmeissä, toisinaan myös oikeassa elämässä. Kyselin harjoittelussa kanssani olevilta kämppiksiltä, millaisia sankareita heillä tulee ensimmäiseksi mieleen ja miksi he ovat sankareita. Sankareiksi mainittiin Freddie Mercury, Iron Man, Herkules, Batman, Kari Grandi, Sanna Marin ja sitten J. Karjalaisen Sankarit-laulu alkoi kuulua laulettuna.

Sankareista ensimmäisenä itselleni partiolaisena tulee mieleen partiolaisten suojelupyhimys Pyhä Yrjö. Sankari, joka ratsastaa kertomuksessa paikalle ja pelastaa prinsessan (ja kokonaisen kaupungin) pelottavalta lohikäärmeeltä. Sankari, joka suojelee, pelastaa pahalta ja auttaa pulassa olijoita. Muut mainitut sankarit saivat selitykseksi muun muassa tällaisia perusteluita: hän on lapsuuden Kingi, superpuku ja pelastaa ihmisiä, kaikkien janoisten sankari ja nuorten naisten esikuva. Sankareissa ja esikuvissa on meille voimaa ja mallia, mutta toisaalta he tuntuvat olevan saavuttamattomia.

Sankaruus on toisaalta ihailtua ja toisaalta sellaista, joka kuuluu jollekin toiselle. Itse itsensä tuntee kaikkea muuta kuin sankarin viittaan sopivaksi henkilöksi. Sankarin viitan alle eivät tunnu sopivan kysymykset: olenko oikeanlainen, kelpaanko minä, entä jos en täytä toisten mittaa ja toiveita, entä jos olen ujo tai liian äänekäs, liian laiha tai lihava, tai jos pelkään.

Raamatun sankaritkin tuntuvat olevan rohkeita, isoja ja menestyneitä – vai enkö vain huomaa toisenlaisia sankareita? Toisen paastonajan sunnuntain tekstiä (Luuk. 7:36-50) lukiessani ja saarnaa pohtiessani olen miettinyt, onko tekstissä sittenkin piilotettuna useampikin sankari? Sankari, jonka ihmiset luulevat olevan sankari – fariseus Simon. Sankari, joka ei tunnu kelpaavan sankariksi kenellekään muulle kuin Jeesukselle – syntinen nainen. Ja sitten sankareiden Sankari – Jeesus.

Sini Järvinen
Teologiharjoittelija

 

Armo ja anteeksianto

Psalmista 103

Daavidin psalmi.

”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka. Vanhurskaat ovat Herran teot, hän tuo oikeuden sorretuille. Hän osoitti tiensä Moosekselle ja näytti Israelille suuret tekonsa. Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet. Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua. ”

Nuo runon säkeet saavat uuden sävyn, kun niitä katsoo kirjoittajansa elämän vaiheitten läpi. Tämä runo, psalmi on nimetty Daavidin psalmiksi, ja näin ollen kuningas Daavidia pidetään tämän psalmin kirjoittajana. Tämä sopii hyvin yhteen myös sen kanssa, että Daavidia kuvataan lahjakkaana muusikkona ja runoilijana.

Daavid oli aikansa menestyneimpiä kuninkaita, onnistuen laajentamaan valtakuntaansa rajoja ja vakiinnutettuaan tilannetta hän sai myös nauttia menestyksensä hedelmistä. Aikansa mittareilla arvioiden Daavid sai kaiken mitä suinkin oli mahdollista tavoitella ja mistä unelmoida.

Psalmi kuitenkin piirtää eteemme kuvaa asioista, joita menestyksekkäinkään kuningas ei voi saavuttaa omin ponnistuksin. Sillä saavuttaakseen asemansa Daavid teki tekoja ja valintoja, jotka rikkoivat 10 käskyä vastaan ja olivat ristiriidassa sen sopimuksen kanssa, jonka Jumala oli solminut valitun kansansa kanssa. Ja nämä teot painoivat miehen mieltä. Omatunto ei antanut rauhaa. Onko mahdollista löytää tuossa asemassa rauhaa ja sovintoa oman menneisyyden kanssa? Menneisyyden, joka syyttää, ja jossa itsekin Daavid tuomitsi itsensä? Omat eväät ja vähän muidenkin oli jo syöty. Ratkaisu löytyy hänen ulkopuoleltaan. Tulevaisuutta ja toivoa on yhä, mutta ne ovat Korkeimman kädessä.

Psalmista piirtyy kuva Jumalasta, joka tuntee luotunsa kyvyt ja rajat. Armo kantaa. Daavidille ei mitata hänen omien tekojensa mukaan. Kokemuksen on täytynyt olla järisyttävä. Ikään kuin olisi astunut uudesta ovesta uuteen elämään, jossa sittenkin on toivoa ja tulevaisuutta. Jossa menneet virheet ja pahat teot eivät määritä ihmistä loputtomasti. Armo. Anteeksianto. Näin siis kirjoittaa mies, joka on elänyt nuo sanat todeksi. Voisivatko nuo psalmin sanat välittää edes hitusen sitä Jumalan armoa ja hyvyyttä meidän arkeemme, jota Daavid sai omassa elämässään kokea. Uskon, että kyllä voivat. Että sama Jumalan armo ja anteeksianto on totta myös meidän kohdallamme.

Mika Lehtola
Kirkkoherra
Lappeen seurakunta

Saarna 1. adventin messussa Sammonlahden kirkossa 29.11.2020

Luuk. 19: 28–40

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
      - Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä!
      Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” 
Emme vaikene, vaan laulamme Hoosiannan, virsi 1.

Saarna
Jerusalemissa oli juhlakulkue. Jeesus ratsasti kansan hurratessa, ilohuutojen keskellä ja avunpyyntöjen kaikuessa juutalaisten suureen kaupunkiin, Jerusalemiin. Nuo edellä mainitsemani asiat voidaan löytää Hoosianna-laulusta, jonka juuri lauloimme; juhlatunnelma, ilo ja siunauksen ja avun pyyntö; sitä kaikkea Hoosianna kuuluttaa - yhä tänäänkin! 

Lappeenrannassa oli eilen juhlallinen kulkue, mutta aivan toisenlainen. Viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin hautajaissaatossa ei metelöity eikä iloittu. Rauhallinen hautajaissaatto toi ilmi surua, kaipausta, kunnioitusta ja kiitollisuutta. 
Te täällä kirkossa lasten kanssa olevat aikuiset voitte vielä kotona kertoa lapsille, mikä merkitys tuolla eilisellä kulkueella oli.
Jerusalemin kulkueessa, Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin, oli varmasti myös lapsia mukana. Totta kai kulkuetta seurattiin myös kadun varrelta, kuten eilistä kulkuetta täällä meillä. Kaiken ikäiset jerusalemilaiset ylistivät Jumalaa ja pyysivät hänen apuaan. 

Suomalaiset pyysivät aikanaan sotilaiden apua ja -sotilaille apua- Jumalalta kansamme vaaran vuosina. Kansa rukoili paljon, ettei tuho kohtaisi maatamme. Tuomas Gerdt kertoi kerran minulle, että kyllä taistelun alla pyydettiin ”Korkeimman” varjelusta, siis Jumalan suojelusta.

Minulla on täällä erilaisia kiviä. Jokaisella on oma merkityksenä minulle. Jokaiseen liittyy joku tarina tai muisto, ne siis kertovat jotain. Yksi on Lapista, jossa olen liikkunut paljon Jumalan luomakunnan mahtavuutta ihastellen. Tämä kivi on ykkönen muotoinen, siksikin se julistaa; Jumala on ensimmäinen ja kaikki. Toinen on jostakin etelän rannalta, uskomattoman sileäksi hioutunut; aika ja luonnon voimat hiovat kovintakin kiveä, miksei siis meitä ihmisiä? Kolmas on oikeastaan vähän muuta kuin kivi, vaikka kiven sisästä löytynyt; sveitsiläistä vuorikristallia. Se puhuu minulle ikuisuudesta; vuorten sisällä on mahdottoman pitkän ajan kuluessa puristunut esiin jotain käsittämättömän kaunista; vaikka tuota kristallia ei ole edes hiottu, on siinä kirkas kauneus näkyvissä. Ja neljäs on kivi, johon on kiinnitetty risti; pieni taskuristini. Kun pidän sitä housuntaskussa, niin aina sujauttaessani käteni taskuun tunnen siellä ristin, Kristuksen symbolin.

Kaikki eivät tykänneet Jerusalemissa Jeesuksen juhlakulkueesta. Kulkueen tahdottiin vaikenevan. Mutta siihen Jeesus vastasi lausuen kummalliset sanat; ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Nyt tarvitsisin apua omien kivieni kanssa Tulisiko joku äiti tai isä lapsen kanssa hetkeksi tänne eteen? Kuunnellaan, kuuluuko näistä minun kivistäni ääntä!

Ei kuulunut! Tämä on minulle ja meille mahtava viesti; me olemme edelleen Jumalan kansaa ja Jumalan työvälineitä, meidän tehtävämme ja oikeutemme on kuuluttaa Jumalan viestiä maailmalle. Hoosianna, ylistyksen ja avunpyynnön laulu -tai huuto- raikukoon! Jerusalemin kulkueen seuraajat varmasti elivät vahvasti mukana huudoissaan. Siksi mekin nousemme nyt ylistämään Jumalaa liikuttavan uskontunnustuksen myötä.

Juha Eklund
Sammonlahden seurakunnan kirkkoherra

Valoa kohti

Lähestymme adventin aikaa. Ensi sunnuntaina saamme jälleen kuulla tutun evankeliumitekstin, jossa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin aasilla ja häntä kunnioitetaan kuninkaana Hoosianna-huudoin. Ensimmäisestä adventista alkaa matka kohti suurta juhlaa. Valon määrä lisääntyy, mitä lähemmäksi valon lähdettä, Jeesusta, tulemme.

Johanneksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa lukee: ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen”. 

Adventin aika kutsuu meitä matkalle tietäjien tavoin, jotka lähtivät ottamaan selvää, miksi taivaalle oli syttynyt erikoinen tähti. He olivat tietoisia juutalaisten kirjoituksista ja niitten ennustuksista ja halusivat ottaa selvää, olisiko vihdoin syntynyt juutalaisten odottama suuri hallitsija.
He seurasivat tähteä ja lähestyivät Jerusalemia. Ehkä Herodeksen suuri palatsi sai heidät irrottamaan katseensa tähdestä ja poikkeamaan palatsin ovella. Luultavasti he olettivat kuninkaan syntyneen palatsissa, missä muuallakaan.

Mutta vastasyntynyt ei ollut siellä. Sen sijaan he saivat kuulla, mitä profeettojen kirjassa sanottiin: ”Sinä, Juudan Betlehem, et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista, sillä sinusta lähtee hallitsija, joka on kaitseva kansaani Israelia”. Näin Jumalan Sana ohjasi heidät takaisin oikeaan suuntaan, oikealle tielle. 
Palatsista lähdettyään he näkivät jälleen tähden, joka oli kulkenut heidän edellään. Kun tähti vihdoin tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden ja heidät valtasi suuri ilo.
He menivät taloon sisälle ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he heittäytyivät maahan ja kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, mirhaa ja suitsuketta.

Pitkälle matkalle lähtiessään tietäjät eivät arvanneet, mitä heillä oli edessään. He lähtivät etsimään vastasyntynyttä kuningasta, mutta saivatkin tulla kumartamaan jotain paljon suurempaa. He saivat kohdata Vapahtajan, joka valaisi heidän sydämensä ymmärtämään kirjoitukset ja Jumalan lupaukset.

Piispamme kirjoitti joku vuosi sitten blogissaan: "Kynttilän liekki ei valaise pitkälle, mutta pimeässä se voi olla elintärkeä. Elämän vaikeissa ja pimeissä hetkissä apuna voi olla pienikin valo, joka nousee uskosta Jeesukseen. Hän sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'"

Rukous

Rakas Jeesus, Vapahtajamme. Sinun seimesi ääreen tulivat idän tietäjät lahjoineen, sillä Jumalan tähti johdatti heitä. Myös me tulemme valosi kutsumina – tulemme pimeästä, tyhjin käsin ja köyhinä.
Ojennamme kätemme sinua kohti ja pyydämme: sytytä sisimpäämme taivaasta tuomasi valo. Kosketa meitä ja lähetä meidät maailmaan jakamaan rakkautesi lahjoja. Sinulle olkoon ylistys ikuisesti. Amen.

Heidi Jantunen
Lähetyskasvatussihteeri
Lappeen ja Lauritsalan seurakunta