Aikalisä

Otsikon nimistä kirjaa olen lukenut tässä viime aikoina. Kyseessä on lähinnä naisille suunnattu hömppäromaani, sillä juuri muunlaista kirjallisuutta en kykene tällä hetkellä sulattamaan. Kirja itsessään onkin ikään kuin ”aikalisä” kaikkeen ympärillä vellovaan: poikkeusaikaan, tieto- ja uutistulvaan, muuttuviin tilanteisiin... Aikalisä tarjoaa hetken pysähtymisen ja irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Auttaa jaksamaan paremmin taas hetken päästä jatkuvaa arkea.

Omaan arkeeni korona-poikkeusolot ovat tuoneet paljon lisäkuormitusta niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työnkin saralla. Kolme lastani ovat käyneet kotona etäkoulua siinä missä itse työskentelen saman keittiöpöydän äärellä omalta tietokoneeltani käsin. Perheen fyysisiä kontakteja muihin ihmisiin on karsittu ja rajoitettu rankalla kädellä. Seurakuntien varhaiskasvatuksessa puolestaan iltapäiväkerhot ovat jatkuneet pienryhmätoimintana muiden kerhojen siirryttyä sosiaaliseen mediaan. On opittu koko ajan uusia taitoja ja tehty asioita uudella tavalla, osa lastenohjaajista on siirtynyt muihin töihin seurakunnassa tukemaan perheitä toisenlaisella tavalla. Kaikki nämä muutokset ovat varmasti kuormittaneet omia työtovereitani, lastenohjaajia, aivan kuten keitä tahansa kerholaistenkin vanhempia. Lämmin kiitos teille kaikille, että olemme saaneet jakaa poikkeusoloissakin arkea yhdessä. Kiitos siitä, että olet ollut juuri Sinä ja että olet jaksanut tähän asti, vaikka helppoa se ei aina ole (ollut). Omaan arkeeni minä olen joutunut pyytämään apua. Olethan Sinäkin muistanut ja uskaltanut tehdä niin?

Kaiken arjen tuoman kuormituksen keskellä ihailen heitä (ja olen hieman kateellinenkin heille), jotka osaavat nähdä ja ovat osanneet ottaa poikkeusajat hyvänä aikalisänä, hyvänä pysähtymisenä elämän matkan keskellä. Heitä, jotka ovat osanneet kuoriutua liiallisten paineiden alta, osanneet olla ottamatta liikaa kuormaa pikkulasten ja koululaisten arjen ohjaamisesta. Osanneet keskittyä hyvään ja löytää ehkä uudenlaisiakin arkitoimia: luontoretkiä, aamukävelyitä, sohvalla lojumisen jalon taidon. Miten te sen teette?!?

Kun kuitenkin otan aikalisän ja mietin hetken, löydän myös omasta arjestani muutaman helmen, kaksi tämän hetken tärkeintä: koti ja hengellisyys. Olen keskittynyt vappuaattona tapahtuneeseen muuttoon ja uuden vuokrakodin laittamiseen. Uusien neliöiden luomiseen itselleni ja lapsilleni sopivaksi tilaksi – Kodiksi. Olen myös pysähtynyt uudella tavalla hengellisten kysymysten ääreen ja löytänyt kaipuun omaan kotikirkkoon: messuun ja ehtoolliselle, laulamaan virsiä toisten kanssa. Arjen keskellä olen ottanut sunnuntaiaamuisin aikalisän kaiken muuttuvan ja epävarman keskellä. Kokenut tarvetta pysähtyä muuttumattoman ja ajattoman Kaikkivaltiuden äärelle, pyhän Jumalan eteen. Tähän mennessä olen ehtinyt löytää aikalisäni keskellä uudenlaisen uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa tässä maailmassa sekä luottamuksen, että taivaan Isä pitää huolta lapsistaan. Hän pitää myös huolta minusta: minusta, joka nyt kuormitun, kamppailen ja kompastelen oman arkeni keskellä. Jos sinäkin pysähdyt ja otat aikalisän, millaisia helmiä löydät?

Jaana Pussinen
Seurakuntien varhaiskasvatuksen vs. johtaja 31.3.2021 asti

”Koska olemme jatkuvasti kehittämässä ja muuttamassa” 

Positiivinen kehittäminen

Useat asiantuntijat tarkoittavat organisaation kehittämisellä kaikkia organisaation tehokkuuden ja terveyden lisäämiseksi uhrattuja panoksia.  Työntekijät otetaan mukaan suunnitteluun, toteuttamiseen ja seurantaan. Hyviä periaatteita ovat mm. toimi tavoitteellisesti, kytke ryhmät suunnitteluun ja kohtele henkilöstöä hyvin.

Edellä mainittu edesauttaa myös sitä, että hiljainen tieto säilyy ja kehittyy. Hiljainen tieto tarkoittaa tässä yhteydessä kokemusperäistä, vaikeasti sanoin esitettävää tietoa, ajatusrakennelmia, näkemyksiä, ammattitaitoa ja osaamista. Kehittämisvauhdin pitää olla oikeassa suhteessa työn määrään ja resursseihin.

Negatiivinen muutos?

Milloin kehittäminen on muutosta? Hyvältä määritelmältä kuulostaa, että aidossa muutoksessa tapahtuu vastuiden uudelleen jakoa ja organisaatiossa on tekijöitä, jotka tukevat muutosta.  Lisäksi muutos koskee useita henkilöitä. Muutoksesta on tullut jatkuvaa ja pysyvää.  Jatkuvaan muutokseen liittyy työn tekemisen kokonaisvaltaisuus ja koko ajan kasvavat ja muuttuvat tarpeet ja tavoitteet. 

Negatiivinen vai positiivinen muutos? Jos kerran kehittäminen koetaan positiivisena, niin miksi muutos koetaan usein negatiivisena? Tämä johtunee useimmiten uhasta ja pelosta mitä muutos mahdollisesti tuo yksittäisille ihmisille. Poistamalla uhat ja pelko muutoskin koettaisiin näin ollen positiivisemmin.

Byrokratian edut ja haitat kehittämisessä ja muutoksessa

Organisaationa tulee toimia kuin kone, mutta ihmisten suhteen kuten talo. Johtamisessa on eriteltävä perinteisellä hyvällä tavalla asioiden ja ihmisten johtaminen. Konemainen organisaatio tuo mukanaan pysyvyyttä ja tavoitteellisuutta – muutoksenkin hallintaa. Talomaisuus ihmisten kesken tuo mukanaan inhimillisyyttä ja ihmisläheisen otteen johtamiseen. 

Konemaisuuden lisäksi organisaatiossa on enemmän kuin tarpeeksi sääntöjä ja määräyksiä, sekä muita ohjeita asioiden hoitamiseksi. Tämä byrokraattinen tapa toimii kuin jarru vauhdin kiihtyessä. Kun kehittäminen tapahtuu pienin askelin ja suuriin muutoksiin varataan aikaa, byrokratia ei estä kehittämistä ja muutoksia. 

Oppeja kriisistämme – nopeita kehittämis- ja muutostarpeita

Korona toi tullessaan valmiuslain, poikkeusolot, epävarmuutta, pikatilanteita, pakon tehdä päätöksiä ja ohjeita nopeammin, haasteita tiedottamiseen ja viestintään, uusia tapoja tehdä työtä, striimaukset, videoinnin, Teamsin, etätyöt, digiloikkaa, työn sisällön uudelleen järjestämistä, tapahtuminen perumisia, rajoituksia. Tässä vai muutama heti mieleen tuleva asia. 

Ensimmäisiä havaintoja ja kokemuksia on nyt kerätty. Niitä kerätään edelleen ja huomioidaan alkaneessa valmiussuunnitelman päivittämisessä. Ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, jos kriisin alussa ei kaikki toiminut. Se olisi ollut ihme. Oppivana organisaationa olemme kuitenkin selvinneet tähän asti hyvin. Kiitos meidän yksittäisten työntekijöiden jokaisen omasta joustamis- ja muutoskyvystä. 

Tavoitteena on, että uusi valmiussuunnitelma on valmis tätä syksynä. Sitä tehdään yhdessä ja siihen perehdytään myös yhdessä. Mietitään yhdessä mitä meidän tulee tehdä, jotta seuraavan kriisin kohdatessamme olisimme valmiimpia. Siis seuraavan eikä vain todennäköisen kriisin. Toimiiko organisaatiomme rakenne kriisissä, onko muutostarpeita? Kyllä on.

Hyviä tapoja myös normiajalle – kehittyneet tavat käyttöön

Hyviä nyt oppimiamme tapoja voidaan ottaa käyttöön kriisin jälkeenkin. Esimerkiksi Teamsin käyttö kokouksissa; yhdessä tekemistä ja yhdessä ideointia ei saa unohtaa, mutta jotkin lyhyet koordinointi- ja rutiinikokoukset onnistuvat hyvin omilta työpisteiltä. Etätyö jossain laajuudessa, sopivissa työvaiheissa; yhdessä muutama päivä viikossa ja etänä muutama? On huomattu, että tietyt työt ovat sujuneet paremmin etätöissä. 

Viestintä on ollut yksi tärkeimmistä asioista kriisin alusta alkaen. Oikea ja nopea tiedon koordinointi ja jakaminen on ollut tärkeää ja on mennyt hyvin. Voisiko olla niin että nykymaailma digiloikkineen vaatisi tätä vahvistusta ja koordinointia normiaikanakin? Kyllä se taitaa olla niin että kannattaisi laittaa pysyvää työpanosta enemmän koordinoituun viestintään koronan jälkeisenä aikanakin.

Organisaatioina työn tekemistä enemmän yhdessä, yhteen hiileen puhaltamista. Ei kilpailua, ei omia sääntöjä, vaan yhdessä laaditut ohjeet kaikille. 

Lopuksi

Organisaation kehittämisen ja muutosten menestyksekäs johtaminen uuvuttamatta ihmisiä vaatii todellista johtamistaitoa ja vahvaa tietämystä – vähintäänkin ”maalaisjärjen” käyttöä. Koronarajoitusten hallittu purkaminen tulee olemaan aivan yhtä haastavaa kuin rajoitteiden asettaminen. Se vaatii edelleen aktiivista yhdessä tekemistä ja johtamista.

Tärkeimmiksi avaintekijöiksi mitkä kannattaa muistaa käytännön johtamisessa - kehittämisessä ja muutoksessa – ovat mielestäni avoin jatkuva tiedottaminen, kaikkien asianosasten mukaan ottaminen ja yksilön inhimillinen huomioiminen. Etene pienin askelin, anna suuriin muutoksiin aikaa ja jätä kaikki turha pois.

Kirjoitus on yli 10 v vanhasta omasta tekstistäni tiivistetty ja muokattu 6.5.2020.

Jussi Korpinen
henkilöstöpäällikkö
Lappeenrannan seurakuntayhtymä

 

Arjen aarteita

 

Yllättävää, kuinka elämä näyttäytyy toisenlaisena kuin viikko pari sitten. Tuskin Suomessa on ketään, jonka elämään annetut ohjeet ja rajoitukset eivät olisi vaikuttaneet tavalla tai toisella. Ihmisten tapaamista ja kokoontumisia rajoitetaan kovalla kädellä, jopa yksiselitteisesti kieltämällä ne. Perinteisesti poikkeusaikoina ihmiset ovat saaneet tukea ja turvaa tulemalla yhteen. Kokoontumisen paikkoja ja muotoja on ollut useita, kirkot yhtenä merkittävänä yhteen kutsumisen ja kokoontumisen paikkoina.

Vanha sananlasku toteaa kauneuden olevan katsojan silmässä. Voisiko olla niin, että se, minkälaisina tulevat viikot ja kuukaudet tulemme muistamaan, riippuu osittain siitä, minkälaisin silmin niitä katsomme ja mitä niissä näemme. Voisimmeko nähdä niiden asioiden lisäksi tai sijaan, jotka meiltä nyt on poistettu, sitä, mitä meillä on. Sellaisia arjen aarteita, jotka normaalin elämänrytmin ja kiireen myötä tahtovat jäädä huomaamatta ja peittyä arjen taustahälyyn. Sen sijaan että murehtisimme sitä mikä meiltä puuttuu, löytäisimme iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä meillä on.

Muuttunut arki vaatinee uudenlaisia selviytymisen taitoja. Valitettavasti harva meistä pystyy muuttamaan vallitsevia olosuhteita. Meillä on kuitenkin tahtomme alla se, miten itse toimimme, miten itse kuulemme, ja miten itse näemme. Voisiko siis arjen pieniä ihmeitä tapahtua, ei sen kauempana kuin oman sydämemme sisällä. Kaiken kriisin keskellä elämme paaston aikaa, hiljentymisen ja pysähtymisen aikaa. Harvoin meitä on näin perusteellisesti pysäytetty. Voisiko siis näihin hetkiin ja elämämme vaiheisiin sisältyä jotain, jonka kautta Jumala voisi meille puhua ja jotain uutta meissä syntyä? Tällaisista aineettomista aarteista Raamattu puhuu, nimeten niitä myös uskoksi, toivoksi ja rakkaudeksi.

Mika Lehtola
Lappeen kirkkoherra

Nurinkurista kehittymistä

Maailma on pullollaan elämänhallintaoppaita. Kuinka ansaita rahaa ja saada vaikutusvaltaa, kuinka menestyä työssä ja elämässä, kuinka saada paremman fyysisen ja henkisen kunnon. Tarjolla on mindfullnessia, joogaa, pilatesta, spinningiä ja ties mitä. Ja jos maraton ei riitä, niin aina voi kokeilla ultramaratonia. On parisuhdeoppaita, itsensä johtamista ja kaikkea muuta. Näin meistä koulitaan parempia ihmisiä. Meille luodaan illuusio, että emme ole vielä tarpeeksi hyviä. Meille on aivan liian pitkään tuputettu ajatusta siitä, että positiivisuus on avain onnellisuuteen, mielenrauhaan ja rikkauteen.

Kaupassa silmiini osui Mark Mansonin kirjoittama kirja, jonka nimeä en tähän seurakunnalliseen tekstiin laita, koska joku voisi siitä loukkaantua. Laitan vain kirjan alaotsikon: Nurinkurinen opas hyvään elämään. Kirja ei ole mikään tieteellinen julkaisu, vaan tieteelliseltä painoarvoltaan samanlainen kuin Idiootit ympärilläni. Monen suosikkikirja se, ilman tieteellistä perustaa.

Joitain ajatuksia Mansonilta haluan teidän kanssanne jakaa.

MM puhuu siitä, että elämäntapaoppaiden mukaan meillä nykyihmisillä on tarve tuntea olevamme erikoistapauksia. Haluamme olla erinomaisia, huippuja tai toisaalta olemme surkimuksia. Minulla on ongelmia, joita ei kellään muulla ole. Niitä ultramaraton henkilöitä haluamme olla niin onnistumisissa kuin epäonnistumisissa. Ja koska olen erikoistapaus, tarvitsen erikoiskohtelua. Näinkö me myös työmaalla ajattelemme?

Olen erinomainen, te muut olette surkimuksia – ansaitsen siis erikoiskohtelua.

Olen surkimus, te muut olette erinomaisia – ansaitsen siis erikoiskohtelua.

Mutta todellisuudessa vain pari prosenttia maailman ihmisistä, jos sitäkään, on erikoistapauksia. Minä ja suuri osa meistä on tavallisia ja hyvä niin.

Toinen asia, jonka haluan Mansonilta jakaa. Kirjassaan hän puhuu parisuhteesta ja sen rooleista, mutta sanoo roolien osuvan usein kohdalle muissakin ihmissuhteissa ja kyllä nuo roolit löytyvät myös työyhteisöistä.

Kun on nurinkurisesta oppaasta kyse, niin Manson puhuu vahingollisen ihmissuhteen vastinparista. Ne ovat vahingollisen parisuhteen vastinpari yin ja yang – uhri ja pelastaja. Uhri juoksee ympäriinsä sytyttämässä tulipaloja ja pelastaja juoksee niitä sammuttamaan. Kummankin motiivina on se, että se saa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Uhrin osan omaksunut törmää yhä uusiin ongelmiin. Ei siksi, että uusia ongelmia todella ilmenisi, vaan koska ongelmien avulla hän saa kaipaamaansa huomiota. Pelastaja ratkoo ongelmia ratkomasta päästyään. Ei siksi, että hän pitäisi ongelmia merkityksellisinä, vaan siksi että uskoo ansaitsevansa toisen huomion ja kiintymyksen ratkoessaan toisen ongelmia. Jos uhri todella rakastaisi pelastajaa (esimerkki on parisuhteesta), hän sanoisi: ”Hei, tämä on minun ongelmani (”tulipaloni”) eikä sinun tarvitse hoitaa sitä puolestani. Riittää kun olet tukenani.” Ja vastaavasi pelastaja lupaa olla tukena, kun toinen ratkoo omia ongelmiaan. Ei ratkoa niitä.

Jotenkin tuntuu, että nämä roolimallit ovat totta myös työelämässämme. On meillä työelämässäkin uhreja ja pelastajia. Mutta kullakin meistä on omat ongelmansa ratkottavana. Ja on hyvä muistaa, että ongelman ratkaiseminen on se asia, joka saa meidät kokemaan onnistumista niin yksityis- kuin työelämässä. Ongelman ratkaisu on onnistumisen kokemus. Ongelman ratkaisu saa meidät onnellisiksi – ei välttämättä ultramaraton.

En niin taitavasti Mansonin ajatuksista osannut kertoa kuin hän kirjassaan kertoo. Mutta jos mielenkiinto heräsi edes hiukan, niin googlettamalla Mark Manson löydät hänen kirjansa. Varoituksen sanana sanon, että joissakin kirjojen otsikoissa on f-sana. Kun lisäät hakukenttään alaotsikon nurinkurinen opas hyvään elämään, löydät suomenkielisen kirjan nimen. Mielenkiintoisia lukuhetkiä itsensä kehittämisestä kiinnostuneille.

Hannu Haikonen
kirkkoherra, Lappeenrannan seurakunta

Loppu tulee, oletko valmis

Jokainen on nähnyt sarjakuvissa tai elokuvissa nukkavierun hahmon, joka kantaa kylttiä. Kyltissä lukee ”Loppu tulee – oletko valmis”. Nuo hahmot ovat herättäneet meissä lähinnä hilpeyttä ja ajatusta siitä, että kyseessä täytyy olla hieman latvastaan laho tyyppi. Kaikki hoksottimet eivät voi olla aivan kohdallaan.

Jo useita vuosia sitten huomattavien tiedemiesten joukko kokoontui Berkeleyn yliopistolla keskustelemaan, mitkä asiat eniten vaikuttavat ilmastonmuutokseen. Seminaari sai yllättävän käänteen, kun huomattiin, että oli ajauduttu tutkimaan maailmanloppuja. Näytti siltä, että maailmanloppujen kehitys noudatteli aina samaa kaavaa. Vielä suurempi yllätys oli, kun huomattiin, että nykyinen ilmastonmuutos noudattelee samaa kaavaa. Systeemiteoreetikot laskivat laskemasta päästyään, ja lopputulos oli varsinainen pommi koko porukalle. Laskelmien mukaan maailmanloppu tulee vuonna 2040! Silloin nimittäin nykymenon mukaan koko biosfääri menettää nykyisen tasapainotilansa. Luonto siis keikahtaa täysin uuteen asemaan, missä elämisen mahdollisuudet tällä planeetalla muodostuvat huomattavan huonoiksi. Yksiselitteinen syy tälle kehitykselle on ollut ihmisen toiminta.

No, eihän tässä meille kristityille ole mitään uutta. Me olemme aina tienneet, että ihmisen toiminta tulee ajamaan meidät tuhon tielle ja loppu tulee. Hieman tarkennettuna tämän tulee aiheuttamaan Jumalansa hyljännyt ja Hänestä erossa elävä ihminen. Nykypäivän materialisteilla ei vaan ole muuta tarkoitusta elämässään kuin kuluttaa. Kulutus taas on se asia, mikä aiheuttaa hiilidioksiidipäästöjä ja sitä myöten maailmanlopun. Tällä hetkellä maailman hiilidioksiidipäästöt taitavat olla 70 miljardia tonnia vuodessa ja kasvavat koko ajan.

Voimmehan me ihmiset naureskella vakavillekin asioille, mutta me olemme ne, jotka myös maksavat laskun. Jotkut asiantuntujat ovat sitä mieltä, että vielä ei ole liian myöhäistä. Tässä tilanteessa tällainen hieman vaatimattomampi, kristillinen elämäntapa saattaisi olla paikallaan. On vain niin, että kun Kristus asuu uskon kautta sydämessä, niin ei tarvita turhaa tavaraa eikä muutakaan rimeluuria elämän täytteeksi. Elämässä on jo kaikki tarpeellinen.

Pentti Berg
Kirkkoherra
Lauritsalan seurakunta

Aikavaras

Viitisen vuotta sitten Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöpäivä pidettiin Lappeenranta-salissa. Silloinen henkilöstöpäällikkö oli hankkinut kaksi työelämän valmentajaa pitämään koulutusta työajan hallinnasta. Yksi asia, joka on tuosta koulutuksesta jäänyt mieleeni, on aikavarkaat. Aikavarkaat ovat niitä, jotka tulevat sovittuun palaveriin myöhässä. Viisi ihmistä odottaa, että palaveri alkaisi, kun yksi ei ole tullut paikalle. Aikavarkaita ovat ne, jotka vastaavat puhelimeen viisi minuuttia ennen palaverin alkua ja sitten muut odottavat, kunnes puhelu loppuu. Aikavarkaat ovat niitä, jotka tulevat toisten palaveriin kysymään jotain asiaa ja palaveri keskeytyy. Aikavarkaita ovat ne, jotka tulevat ovenpieleen kyselemään ja työnteko keskeytyy. Löydänpä itseni noihin kaikkiin syyllistyneenä.

Helsingin Sanomissa (10.11.2019) aivotutkija Tapani Riekki kertoo, miksi työpaikalla on niin vaikeaa keskittyä. Tuossa artikkelissa hän kertoo tutkimuksesta, jossa havaittiin, että neljänkymmenen tunnin työviikkoon jäi keskimäärin 12,5 tuntia, kun vähennettiin epäonnistuneet kokoukset, toissijaiset työtehtävät, keskeytykset ja huonot työtavat.

Voimme siis ajatella, että aikavarkaita eivät siis ole vain toiset työntekijät, vaan niitä voivat olla epäonnistuneet kokoukset. Siis kokoukset, joissa asioita ei ole saatu eteenpäin, vaan aikaa on käytetty turhan puhumiseen. Aikavarkaita ovat toissijaiset työtehtävät. Siis asiat, jotka meidän pitää tehdä, mutta ne eivät ole ydinosaamistamme eivätkä tavoitteidemme mukaisia. Aikavarkaita ovat myös huonot työtavat. Siis ne asiat, jotka hidastavat työntekoamme.

Vielä alkuvuodesta Lappeenrannan seurakunnan työtekijöitä oli kolmessa eri rakennuksessa. Tavoitteena oli saada työntekijät yhteen, jotta yhteisöllisyys ja sitoutuminen työyhteisöön kasvaisivat. Itse unelmoin silloin maisemakonttorista, jossa koko työyhteisö olisi samassa tilassa. Tällöin toisten työntekijöiden näkeminen olisi taattua. Tietäsi, missä toinen työntekijä menee, missä hän on. Nyt kun Lappeenrannan seurakunnan työntekijät ovat olleet ”uusissa tiloissa” kesäkuusta alkaen, iloitsen, ettei tuohon visiooni avokonttorista vastattu. Nytkin kun tätä kirjoitan, on ollut hyvä, että saan työhuoneeni oven kiinni, eikä minkäänlainen aikavaras pääse hidastamaan kirjoittamistani. Enkä itse varasta aikaa kirjoittamiselta ryhtymällä keskusteluun toisten kanssa.

Kirkon työntekijöinä me olemme työajattomia. Meitä ei rajoita 40 tunnin viikkotyöaika. Joillakin tuo viikkotyöaika on suurempi, toivottavasti kenelläkään se ei ole tuo 12,5 tuntia. Jos aktiivityöaikamme lähenee tuota 40:tä tuntia, niin silloin työmme kehittäminen ja sen vaatima luovuus kärsii. Kalentereissamme tulisi olla väljyyttä, jotta aivomme saisivat tarvittavaa lepoa ja palautumista aktiivityöstä. Työtä tulisi rytmittää niin, ettemme vain ryntäisi työtehtävästä toiseen. Ja työn tekemisen tulisi olla läsnäolevaa niin, että olemme läsnä siinä, mitä olemme tekemässä. Jos taas aktiivityöaika on 12,5 tuntia, saavutammeko me silloin ne tavoitteet, joita työllemme on asetettu?

Hannu Haikonen, kirkkoherra

Mainitsemani artikkeli löytyy osoitteesta https://blog.rescuetime.com/225-million-hours-productivity/ 

Tuo ”aikavarkaus” oli vain yksi juonne artikkelissa. Mielenkiintoinen artikkeli kaikkineen.

Kirkon blogeja

Seuraa Suomen ev. lut. kirkon muita blogeja täällä.

kirkossa kuulutettu blogi