Sydämeeni joulun teen

Joulu on kristikunnan toiseksi suurin juhla. Pääsiäinen on tietysti se kaikkein suurin juhla – vaikka joulu taitaa kyllä olla juhlituin. Joulun odotukseen tuntuu kuuluvan kaksi puolta: toisaalta mahdoton kiire, toisaalta rauhan kaipuu.

Viime sunnuntai oli jo neljäs adventtisunnuntai. Joulu on jo ovella. Joulukiireet täyttävät kalenterin. Eivätkö valmisteluun liittyvät kiireet kerro siitä, että lähestyvä juhla on tärkeä ja sitä halutaan viettää asianmukaisesti? 

Yksinäiselle tai jouluna töissä olevalle jouluvalmistelut tosin voivat olla myös melkoinen ahdistuksen aiheuttaja. Kaikki tietävät varmasti, miten helposti juhlan viettäminen voi muuttua juhlan suorittamiseksi. Monet meistä joutuvat tinkimään ihanteistaan ja odotuksistaan joulunakin.

Tänä vuonna joulua vietetään monella tavoin poikkeuksellisissa oloissa. Maailmanlaajuisen pandemian vuoksi joulua suositellaan vietettäväksi vain niiden kaikkein lähimpien ihmisten kanssa ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvien ihmisten tulee olla erityisen varovaisia. Moni siis saattaa kokea jouluna myös sellaista yksinäisyyttä, jota joulun viettoon ei ole aikaisemmin kuulunut. Monella voivat myös rahat olla tiukalla töiden loppumisten tai lomautusten vuoksi.

Kaikkien huolien keskellä joulun odotukseen liittyy myös rauhan kaipuu. Tuo rauha on tarjolla Kristuksessa, jonka syntymäjuhlaa saamme lähipäivinä viettää. Valo, rauha ja tulevaisuuden toivo ovat Kristuksessa tarjolla meille, olimmepa köyhiä tai rikkaita. Koskaan emme tosin tiedä, miten Kristus saa muotonsa. Voitko jouluna kohdata hänet apua pyytävän tai tarjoavan lähimmäisen muotoisena? 

Kauniin joululaulun sanat kuuluvat: ”Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.” Joulun päähenkilö syntyi kerran ja syntyy tänäkin vuonna sitä varten, että sinä löytäisit hänet.

Tero Kalpio
Kirkkoherra

Joulu lähestyy, olemmeko valmiina...?

Seurakuntien varhaiskasvatuksessa jouluun laskeutuminen on alkanut. Ensimmäiset jouluaskarteluillat on pidetty, jouluisia muskarivideoita on kuvattu ja valtava työmäärä on tehty esim. Sammonlahden seurakuntakeskuksen ja Lauritsalan seurakuntakodin ja kirkon ikkunoihin avautuvien joulukalentereiden eteen.

Varhaiskasvatuksen kerhoissa eletään (toivottavasti koronastakin huolimatta) alkavana adventtiaikana tuttuja ja turvallisia perinteitä: adventtikynttilöitä sytyttäen, itsenäisyyspäivää juhlistaen, kertoen jouluevankeliumi, laulaen jouluisia lauluja... Erityisen poikkeuksellisena vuotena on tärkeää, että lasten kanssa ylläpidetään tuttuja rytmejä ja pidetään kiinni tutuista tavoista, jotka luovat lapseen turvallisuuden tunnetta ja luottamusta huomiseen päivään. Jos joulun perinteet eivät tänä vuonna pääsisikään toteutumaan kerhoon osallistumisen kautta, vanhempien vastuu perinteistä ja joulunsanoman siirtämisestä lapsilleen kasvaa entisestään.
Perinteiden tueksi varhaiskasvatuksen henkilöstö julkaiseekin myös tänä vuonna somekanavilla oman joulukalenterin, josta voi napata vinkkejä ja ajatuksia joulun viettoon. Varhaiskasvatuksen löydät Instagramista sekä Facebookista hakusanoilla ”lprsrkvarhaiskasvatus” ja ”Lappeenrannan seurakuntien varhaiskasvatus”.

Myös meillä aikuisilla on tapana laskeutua jouluun puuhaamalla tuttuja ja turvallisia perinteitä: lahjojen hankinta, kodin siivous ja koristelu, kauneimmat joululaulut, ruokien valmistelu, pikkujoulut. Näistä perinteistä on hyvä myös aikuisena pitää kiinni, sillä myös me aikuiset tarvitsemme sitä ulkoista ja sisäistä turvaa ja tuttuutta, jota rutiinit parhaimmillaan voivat antaa. Aikuisina emme ole kuitenkaan niin riippuvaisia perinteiden turvasta kuin lapset. Joten ehkäpä kuluvana vuonna saamme elämäämme myös uutta iloa ja uutuudenviehätystä, kun mietimme, kuinka vaikkapa pikkujoulut tänä vuonna toteutetaan koronaohjeistuksia noudattaen. Yhdessä voi olla pienemmällä porukalla tai etänä, toteutustapoja löytyy varmasti kekseliäästä mielestä monia – ja mikä parasta, samalla voimme osoittaa aitoa jouluista välittämistä toisesta ihmisestä huolehtimalla pandemiaohjeista!

Meillä jokaisella ja jokaisella perheellä on olemassa omat voimavaramme, joten joka vuosi on syytä myös muistutella itseämme siitä, että joulu tulee joka tapauksessa – myös silloin, kun emme jaksa pitää perinteistä kiinni.  Joulu tulee myös tänä vuonna, vaikkemme saisi esimerkiksi kokoontua aattoiltana yhteen samalla tutulla joukolla kuin vuotta aiemmin. Mutta olemmeko valmistautuneet jo tähän mahdollisuuteen sekä perinteen ja sen mahdollisesti aiheuttamaan henkiseen kuormitukseen? Ajatukseen tottuminen vie varmasti hetken aikaa, joten pitäisikö tuo ajatustyö aloittaa jo nyt, kun meillä on vielä aikaa valmistautua erilaisiin vaihtoehtoihin ja aikaa sopeutua ajatukseen? Meidät ihmiset on luotu elämään yhteydessä toinen toisiimme ja jouluna, jos milloin, yhteyksiä usein eletään todeksi. Minkälaiset toimenpiteet tai ajatukset voisivat tuoda meille lohtua tilanteessa, jos jouluna jotain arvokasta jää puuttumaan perinteistämme? Mikä ajatus saa meidät iloitsemaan joulusta? Sillä joulu, jos mikä, on ilon ja valon juhla: syntyyhän Vapahtaja jälleen keskellemme!

Jouluevankeliumin kertomus tuo meille itsessään lohtua erikoiseen vuoteen ja mahdolliseen erilaiseen joulunviettoon. Joosef ja Maria olivat poikkeuksellisesti verollepanoa varten matkalla vieraalla seudulla, ilman lähipiiriään, ilman tuttua ympäristöä. Siellä vieraiden talojen ja vieraiden ihmisten keskellä he kuitenkin löysivät ystävällisyyttä ja itselleen paikan, johon pysähtyä hetkeksi. Siellä kaukana kaikesta totutusta he kokivat joulun ihmeen ja muodostivat uusia yhteyksiä – paitsi perheeseensä syntyneeseen lapseen, myös tätä katsomaan tulleisiin ihmisiin. Ja viime kädessä pyhällä perheellä oli toinen toisensa, lähekkäin, se riitti. Jouluevankeliumin lohtu meille on: mitä tahansa hyvää voi tapahtua ja olla meille olemassa missä tahansa, milloin tahansa. Meidän tulee vain osata nähdä tuo hyvä, pienikin hyvä, mikä meille poikkeuksellisissakin tilanteissa annetaan. Jouluevankeliumin lohtu meille on: erikoisissa tilanteissa, perinteiden muuttuessa tai jopa särkyessä, meillä on joka päivä uusi mahdollisuus olla lähellä lähimpiämme, mutta myös luoda yhteys Jeesukseen, seimeen syntyvään Jumalan Poikaan.

Siunausta alkavaan adventtiaikaan,

Jaana Pussinen
Seurakuntien varhaiskasvatuksen vs. johtaja

Länsimaisen elämäntavan tarkastelua

Jo kauan aikaa ovat maailmaamme leimanneet ristiriidat lännen ja muun maailman välillä. Itse me pidämme itseämme täällä lännessä kehittyneempinä ja fiksumpina kuin muut maailmamme asukkaat. Ehkä ajatuksena on ollut jotain sellaista, että kunhan nuo muutkin kehittyvät, niin oppivat ymmärtämään asioita kuin me, ja olemaan sitä myöten samaa mieltä kanssamme. Onko asia kuitenkaan aivan näin yksipiippuinen?

Me länsimaiset liberaalit ja usein ateistit ihmiset pidämme oikeutettuna ajatella, että kehittyneimpinä ihmisinä maapallollamme meillä on viimeinen tieto ja ymmärrys kaikesta. Tällä ajatuksella olemme legitimoineet monet muutokset perinteiseen elämäntyyliimme. Elämme kovin korkean aineellisen elintason aikaa, ja tämä tosiasia näkyy myös moraalissamme, joka laskee kuin lehmän häntä koko ajan. Elämämme keskeinen asia näyttää olevan kuluttaminen. Mitäpä muutakaan materialistin elämä voisi pitää sisällään? Vatsastamme on tullut jumalamme. Syömme itsemme hengiltä samaan aikaan kun monin paikoin maailmassa ihmiset kuolevat nälkään. 

Länsimaihin ei enää luoteta samaan tapaan kuin ennen. Kristinuskon läpitunkemat länsimaat olivat aiemmin luotettavuuden perikuvia. Tämä kuva on nyt romahtanut monesta syystä. Meidän totuutemme eivät ole niitä totuuksia, joita yleisesti pidetään totuuksina. Tästä johtuen länsimaat ovat joutuneet yleisesti vihatuiksi eri puolilla maailmaa. Me ihmettelemme, miksi terroristit hyökkäilevat juuri täällä lännessä. Miksi joudumme pitämän puoliamme eri puolilla maailmaa? Mikä siinä on, että ihmiset Afganistanissa, Kiinassa, Venjällä tai Brasiliassa eivät ymmärrä meidän olevan hyviksiä? Ehkä juuri siksi, että me emme enää taida olla hyviksiä. Olemme jo kauan eläneet omassa kuplassamme välittämättä muista. Olemme pitäneet omia puoliamme. Tämä on onnistunut siksi, että meillä on ollut suurimmat ja voimakkaimmat ylikansalliset yritykset. Meillä on ollut rahaa pitää yllä suuria ja kehittyneitä asevoimia. Me olemme halunneet kaiken meille. Olemme sitä paitsi yrittäneet parhaamme mukaan levittää elämäntapaamme muuallekin. Yllätys on ollut melkoinen, kun toiset eivät ole sitä huolineetkaan. Ovat ruojat panneet hanttiin minkä osanneet. 

Kulutuskeskeinen elämä on ainoa mitä materialistille jää. On siis vain rahaa ja tavaraa. Meillä kun tiede on kuulemma todennut, että ei ole muuta kuin materiaa. Ympäri maailman ihmiset kuitenkin ymmärtävät, että on muutakin kuin materia. Siitä hyvinä esimerkkeinä ovat monet perinteistään kiinni pitävät maat ja kulttuurit. Ystävällisyyttä tapaa enemmän muualla kuin täällä lännessä. Huolehtimista tapaa muualla. Muualla ihmiset elävät ehkä monien haasteiden kanssa, mutta elämän tarkoituksen suhteen heillä ei ole ongelmia kuten meillä täällä. Kristinuskon siirtyminen pois lännestä näkyy monella tavoin. Lännen elinvoima katoaa kovaa vauhtia. Ongelmamme kasvavat. Teemme vääriä päätöksiä- omasta päästämme. Tämä kaikki näkyy itsekkyyden kasvamisena, siinä ettei meihin enää maailmalla luoteta- ja elämämme menettää koko ajan tarkoitustaan. Emme enää itsekään tiedä miksi elämme ja mitä elämällämme tekisimme. Niin kauan kuin pidämme kiinni erittäin huonosta materialistisesta paradigmastamme suunta taitaa pysyä samana.

Pentti Berg, khra
Lauritsala

Kaikkien saavutettavissa?

EU-direktiivi ja kansallinen lainsäädäntömme vaatii, että julkisten toimijoiden verkkopalvelut tulisi olla saavutettavia 23.9.2020. Mutta olemmeko me?

Verkkopalvelujen – tai digitaalisten palvelujen - saavutettavuus voi kuulostaa sanahelinältä, mutta käytännössä sillä tarkoitetaan informaation esittämistä digitaalisissa palveluissa siten, että se on kaikkien käyttäjien saatavilla heidän mahdollisesta toimintaesteestään huolimatta. Ei mikään huono periaate ja voisi koskea ketä tahansa toimijaa. Meitä julkisina toimijoina laki velvoittaa sen tekemään. Kyse on siis oikeudenmukaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta.
 
Tämän vuoksi onkin laadittu EU-direktiivi, jonka tarkoituksena on torjua digitaalisten palvelujen eriarvoisuutta. Direktiivi on tuotu kansalliseen lainsäädäntöömme 1.4.2019, ja tämä laki velvoittaa julkista sektoria toteuttamaan sivustonsa ja mobiilisovelluksensa saavutettavina siirtymäajan kuluessa. Meidän kohdallamme siirtymäaika päättyi 23.9.2020.
 
Seurakuntien verkkopalvelut kehittyvät

Seurakuntien perusajatus on, että palvelut tulee olla mahdollisimman hyvin saatavilla kaikille, niin jäsenistöllemme kuin muille seurakuntien toiminnasta kiinnostuneille tai niihin osallistuville jäsenyyteen katsomatta. Haluamme olla se ”matalan kynnyksen” talo, johon kaikkien olisi helppo tulla ja löytää. Tämä vaatii toimia sekä fyysisissä toimintapaikoissa kuin virtuaalisissa kohtaamisissa verkossa.

Keväällä koronaepidemia sulki suurimman osan perinteisistä toimintamalleista. Kerhot, leirit ym. tapaamisiin nojautuva toiminta jäivät tauolle. Seurakuntina olimme juuri ottaneet käyttöön O365-alustan ja käyttöönotto oli vasta sisäänajovaiheessa, perehdytyksiä vasta suunniteltiin. Kuten hyvin monesti historiassa, pakko oli paras opettaja. Teams-kokoukset polkaistiin pystyyn lennosta ja pienien alkukankeuksien jälkeen dokumenttien jakaminen, yhteinen työstäminen tiimeissä ja verkkokokoukset luonnistuivat etätyön ohella mainiosti.

Korona loi myös seurakuntien työntekijöille painetta luoda uusia kontaktitapoja ja sisällöntuotantotapoja. Vaikka Lappeenrannassa seurakunnilla ja työmuodoilla olikin laajalti käytössä monet sosiaalisen median kanavat, niiden käyttö lisääntyi ja monet työntekijöistä tekivät uuden aluevaltauksen videoiden tekemisessä. Harppaus osoitti meidän jokaisen luovuusreservin sekä kyvyn oppia uutta.

Vaikka kasvokkaisia kohtaamisia ja lähipalveluja on pystytty tällä hetkellä pitämään, ei se sulje pois digitaalisten sisältöjen tuottamisen jatkamista. Keväällä hyväksi havaitut keinot olisi hyvä pitää elossa ja kehittää niitä edelleen – resurssien puitteissa toki.

Saavutettavuuden huomioiminen verkkopalveluissa, joihin verkkosivujen lisäksi luetaan myös sosiaalisen median kanavat ja niissä julkaistut sisällöt, on tärkeää ja ydintyötä. On tärkeää sisältöä luodessaan miettiä, kenen kaikkien haluan tästä pääsevän jyvälle? Lisäksi on hyvä muistaa, että toimintaesteitä on monenlaisia ja huomioida ne kaikki suunnittelussa.'

Saavutettavinta mahdollista

Kaiken huomioiminen on haasteellista ja ideaaliin ei varmasti päästä, vaikka haluttaisiinkin. Ja joskus se ei ole järkevääkään, on mietittävä se kuuluisa kustannus-hyöty -suhde. Mikä sisältö on tärkeää olla saavutettava millekin ryhmälle? Käymmekö kaikki vanhat tiedostot ja sisällöt läpi, vai keskitymmekö uusia sisältöjä luotaessa tekemään niistä mahdollisimman saavutettavia? Yritämmekö tehdä kaiken itse, vai pystyisimmekö hyödyntämään erilaisia palveluntarjoajia? Mitkä ovat resurssit tavoitteisiin nähden ja päinvastoin?

Tärkeintä mielestäni on yrittää parhaansa ja kehittää omaa toimintaa jatkuvasti. Sitä itse yritän viestintäpäällikkönä tehdä. Sekä kannustaa ja sparrata henkilöstöä kohti yhä kattavampia ja saavutettavampia verkkosisältöjä – joiden merkitystä korona-aika on korostanut entisestään.
 
”Kukaan ei ole seppä syntyessään” sanoo sananlasku. Vaikka deadline meni jo, työ on vielä kesken. Paljon olemme tehneet ja yrittäneet, mutta valmista ei vielä ole, eikä tulekaan. Työ jatkuu.
 
Tässä pyydänkin nyt teidän kaikkien apua: Mikäli huomaatte verkkopalveluissamme tai sosiaalisen median kanavissamme saavutettavuusongelmia, ilmoitathan siitä meille? Korjaamme puutteita sitä mukaa kun niitä huomaamme tai saamme vinkkejä.

Tee kanssamme saavutettavia verkkosisältöjä ja -palveluita! Tahdomme ja pyrimme huomioimaan kaikkia tasapuolisesti ja -arvoisesti – ja esteettömästi.

www.lappeenrannanseurakunnat.fi
www.facebook.com/lappeenrannanseurakunnat
twitter: @lprseurakunnat
instagram: @lprseurakunnat

Anna palautetta verkkolomakkeellamme > 

Eija Fabritius
viestintäpäällikkö

Onko meillä enää totuutta?

Kysymys totuudesta on meille tänä päivänä varsin ongelmallinen. Monet tiedemiehet eivät tunnusta totuutta. Asiat vain ovat jotenkin. Insinöörille asia on totta, kun se toimii. Taloudessa asia on totta, tai jotenkin oikealla tolalla, kunhan se tuottaa profittia. Me emme enää oikeastaan edes puhu totuudesta, puhumattakaan että etsisimme jotain sellaista.

Maailmankatsomuksemme muutokset alkavat toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto ryhtyy suunnattomin ponnistuksin vaikuttamaan läntiseen mielipiteeseen. Uskollisia kommunisteja löytyy kaikkialta ja he tahtovat tehdä kaikkensa maailmanvallankumouksen eteen. Usein he organisoituvat pieniksi soluiksi. Ponnistuksien tulos näkyy selvimmin vuoden 1968 tapahtumissa. Opiskelijat lähtevät kaduille osoittamaan mieltään vallitsevia oloja kohtaan. Vietnamin sota toimi sytykkeenä. Pelko kuolla sodassa oli huomattava motivaattori ainakin jenkkiopiskelijoilla. Näin Neuvostoateismi levisi länteen nimenomaan yliopistojen kautta. Jo Lenin oli huomannut, että opiskelijat ja tiedemiehet ovat helpoimmin saatavissa asian levittämiseksi. Hän useinkin vetosi heidän turhamaisuuteensa.

Aatteet haalistuivat ja hävisivät, mutta jotain jäi – materialismi. Lännessä hävisivät vähitellen henkiset ja hengelliset arvot, ja ihmiset keskittyivät rahaan ja tavaraan. Entisen yhdessä elämisen tilalle tuli henkilökohtaisen mielihyvän maksimointi. Kaiken tavaran ja kokemuksien keskellä ihmiset tulivat vakuuttuneiksi, että meidänhän täytyy olla onnellisia. Ja juuri onnellisuus oli se asia, jota tavoiteltiin – nyt siis yksipuolisesti rahan avulla. Ongelmaksi muodostui jo kauan sitten eksistentiaalinen tyhjyyden tunne. Elämä oli kadottanut mielekkyytensä. Kaikki oli menettänyt merkityksensä. Millään ei ollut enää mitään väliä. Tämä kehityskulku on varsin helppo nähdä vaikkapa vain rock and rollin lyriikassa 1960-luvun lopulta lähtien. Kokonaan eri asia on se, että maapallo ei kestänyt suunnatonta kulutusta, ja nyt olemme keskellä ilmastonmuutosta, joka voi johtaa kohti katastrofaalisia elinoloja. Siperian ja Pohjois-Kanadan ikiroudan sulaminen voi johtaa 100 mrd tonnin hiilidioksidin vapautumiseen ja siihen vielä metaanit päälle.

Ihmiselle täytyy olla absoluuttinen totuus. Sen me tarvitsemme voidaksemme elää. Jeesus toteaa, että Hän on tie, totuus ja elämä. Totuus ei ole asia, vaan se on Hän, Jeesus Nasaretilainen. Jostain syystä juuri puhe Jeesuksesta on tänä päivänä oikeastaan pahinta mitä voi olla. Se tuntuu naiivilta. Jeesustelussa ei ole mitään positiivista. Siitä on tehty säälittävää pelleilyä. Saattaisiko syynä olla se, että kysymys Jeesuksesta totuutena ei ole ollenkaan meille sopiva totuus. Me ihmiset pyrimme hankkimaan itsellemme sopivat ja mukavat totuudet. Jeesus ei ole sellainen. Raamattu sanoo kaikenlaisista totuuksien levittäjistä, että heidän hedelmistään te heidät tunnette. Ateismin ja materialismin totuuksien hedelmät ovat meillä selvillä. Tarvitsemme huomattavasti parempia totuuksia. Vain paluu henkisiin ja hengellisiin arvoihin voi antaa meille mielekkyyden elämiseen. Kulutuksen varaan emme voi enää laskea. Meillä on totuus, joka tekee meidät vapaiksi.

Pentti Berg, kirkkoherra
Lauritsalan seurakunta

Näytä hyvää esimerkkiä

Mietin kulunutta kevättä ja kesää kaikkine iloineen sekä suruineen. Iloitsen yhdessä tekemisestä ja vastuun kantamisesta lähimmäisen auttamiseksi. Suren sitä kiukun määrää ja sijaisloukkaantumista, josta on tullut maassamme jokaisen yksinoikeus. Toisen kunnioitus ei ole enää arvo, johon pyritään vaikeuksienkin keskellä. Usein huhu voittaa keskustelun, sopimisen ja anteeksi pyytämisen. Yhdessä me kuitenkin pystymme jatkamaan vaikeuksien jälkeen eteenpäin.

 Kaikkia näitä miettiessäni käteeni osui vanha kerhonohjaajien opas ja muistin tarinan tulen voimasta:

”Maastossa oli paksu rautatanko. Se piti saada poikki kahdeksi kappaleeksi. Raudan luo tuli terävä kirves ja alkoi hakata rautaa poikki. Rautaan tuli syviä, rumia jälkiä ja kirves meni pilalle, mutta rauta ei katkennut. Kirveen toivottoman yrityksen jälkeen tuli tangon luo saha. Se alkoi sahata rautaa, kipinät sinkoilivat, saha tylstyi, mutta rauta ei katkennut. Viimein tuli paikalle pieni tulenliekki. Kirves ja saha nauroivat sille sanoen: "Mitä sinä voit tuolle rautatangolle, kun emme mekään mitään voineet." Tulen liekki kietoutui raudan ympärille ja alkoi lämmittää sitä liekillään. Vähitellen rauta lämpeni ja alkoi hehkua punaisena. Hetken kuluttua se katkesi. Sen, mitä kirves ja saha eivät väkivallalla saaneet aikaan, teki tuli lämmöllään.”

Millä tavalla sinä kohtelet lähelläsi olevia ihmisiä? Minkälaisia ovat sinun kielenkäyttösi, ilmeesi ja tekosi? Tuli sai lämmöllä aikaan hyvin paljon. Myös me voimme omalla esimerkillämme, kielenkäytöllämme ja käyttäytymisellämme saada aikaan hyvin paljon. Usein on niin, että kovat sanat ja teot tuovat vain lisää kovuutta ja kostonhalua. Vain hyvällä voidaan saada aikaan muutos. Tätä opettelen minäkin.

"Tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat. Ja niin kuin tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää te heille." (Lk. 6:27-28,31)

Hyvää ja armollista kesää kaikille!

Ari Tuomikoski
Erityisdiakonia / Päihde- ja kriminaalityö

Koronakesän mietteitä

Olen viettänyt kesää kuten papit yleensäkin; käyttämällä osan vuosilomastani, pitämällä viikon rippikoulua, siunaamalla vainajia hautaan ja viettämällä yhteistä jumalanpalvelusta. Niin, ja tietysti kirkkoherrana ”paperitöissä”, jotka tosin tehdään pääosin tietokoneella.

”Koronakesän” aikana muutama asia on korostunut. Alkukesästä mietimme tarkkaan, kuinka jumalanpalvelukset, toimitukset ja muu seurakunnan toiminta hoidetaan. Mielestäni löysimme Lappeenrannassa hyvät toimintalinjat, joita seurakuntakohtaisesti on pantu täytäntöön.

Suurinta pohdintaa aiheuttivat jumalanpalveluksen ja siinä ehtoollisen vieton toteuttaminen sekä rippikoulut. Julkisyhteisönä meidän on – edelleenkin – toimittava voimassa olevien yhteiskunnallisten ja kirkon yhteisten ohjeiden mukaan. Seurakuntalaisten ja työntekijöiden turvallisuus ja koronaviruksen leviämisen estäminen ovat asioita, joiden pohjalta toimimme.

Jumalanpalveluksissa huolehdimme käsi- ja yskimishygieniasta, pidämme edelleen turvavälejä ja osallistumme ehtoollisele erityisjärjestelyin. Näin silti, vaikka juuri nyt elämme Etelä-Karjalassa ja koko Suomessakin rauhallisessa pandemiatilanteessa.

Rippikouluissa päädyimme siihen, ettemme Lappeenrannassa järjestä yön yli -leirejä, vaan pidämme rippikoulua ilman yöpymisiä muutoin mahdollisimman leirinomaisesti. Nytkin tätä kirjoittaessani kaikuvat Sammonlahden seurakuntakeskuksessa rippikoulun touhukkaat äänet…

Henkilökohtaisesti kesä on ollut hyvin perhekeskeinen. Lomanvietto ja vapaapäivät ovat keskittyneet mökille, jossa olemme olleet yhdessä lasten ja lastenlasten kanssa. On ollut sellainen olo, ettei ole ollut mitään tarvetta haikailla muiden (peruuntuneidenkin) tapahtumien perään.

Näin siis sekä työssä että vapaa-ajassa korona-viruksen aiheuttamat poikkeusolot ovat johtaneet – osin huomaamattakin – merkillisen vahvaan keskittymiseen oleellisimpaan! Työssä kirkollisten toimitusten ja jumalanpalveluksen sekä ehtoollisen keskeisyys ovat korostaneet sitä, mistä me kristityt saamme elämän voiman ja rohkeuden; Jumalan sanasta ja Kristuksen läsnäolon todellisuudesta. Vapaa-aikana on puolestaan ollut hienoa saada olla eri tavoin yhdessä perheen, kaikkein läheisimpien kanssa.

Kun näitä ajattelen, pidän asiain tilaa ilman muuta hyvänä. Suuri uhka, pelottavakin, on siis johtanut (tältä osin) myönteiseen!

Voimia ja elämänrohkeutta sekä iloa sinulle!

Juha Eklund
Sammonlahden srk:n kirkkoherra
Lääninrovasti

Aikalisä

Otsikon nimistä kirjaa olen lukenut tässä viime aikoina. Kyseessä on lähinnä naisille suunnattu hömppäromaani, sillä juuri muunlaista kirjallisuutta en kykene tällä hetkellä sulattamaan. Kirja itsessään onkin ikään kuin ”aikalisä” kaikkeen ympärillä vellovaan: poikkeusaikaan, tieto- ja uutistulvaan, muuttuviin tilanteisiin... Aikalisä tarjoaa hetken pysähtymisen ja irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Auttaa jaksamaan paremmin taas hetken päästä jatkuvaa arkea.

Omaan arkeeni korona-poikkeusolot ovat tuoneet paljon lisäkuormitusta niin henkilökohtaisessa elämässä kuin työnkin saralla. Kolme lastani ovat käyneet kotona etäkoulua siinä missä itse työskentelen saman keittiöpöydän äärellä omalta tietokoneeltani käsin. Perheen fyysisiä kontakteja muihin ihmisiin on karsittu ja rajoitettu rankalla kädellä. Seurakuntien varhaiskasvatuksessa puolestaan iltapäiväkerhot ovat jatkuneet pienryhmätoimintana muiden kerhojen siirryttyä sosiaaliseen mediaan. On opittu koko ajan uusia taitoja ja tehty asioita uudella tavalla, osa lastenohjaajista on siirtynyt muihin töihin seurakunnassa tukemaan perheitä toisenlaisella tavalla. Kaikki nämä muutokset ovat varmasti kuormittaneet omia työtovereitani, lastenohjaajia, aivan kuten keitä tahansa kerholaistenkin vanhempia. Lämmin kiitos teille kaikille, että olemme saaneet jakaa poikkeusoloissakin arkea yhdessä. Kiitos siitä, että olet ollut juuri Sinä ja että olet jaksanut tähän asti, vaikka helppoa se ei aina ole (ollut). Omaan arkeeni minä olen joutunut pyytämään apua. Olethan Sinäkin muistanut ja uskaltanut tehdä niin?

Kaiken arjen tuoman kuormituksen keskellä ihailen heitä (ja olen hieman kateellinenkin heille), jotka osaavat nähdä ja ovat osanneet ottaa poikkeusajat hyvänä aikalisänä, hyvänä pysähtymisenä elämän matkan keskellä. Heitä, jotka ovat osanneet kuoriutua liiallisten paineiden alta, osanneet olla ottamatta liikaa kuormaa pikkulasten ja koululaisten arjen ohjaamisesta. Osanneet keskittyä hyvään ja löytää ehkä uudenlaisiakin arkitoimia: luontoretkiä, aamukävelyitä, sohvalla lojumisen jalon taidon. Miten te sen teette?!?

Kun kuitenkin otan aikalisän ja mietin hetken, löydän myös omasta arjestani muutaman helmen, kaksi tämän hetken tärkeintä: koti ja hengellisyys. Olen keskittynyt vappuaattona tapahtuneeseen muuttoon ja uuden vuokrakodin laittamiseen. Uusien neliöiden luomiseen itselleni ja lapsilleni sopivaksi tilaksi – Kodiksi. Olen myös pysähtynyt uudella tavalla hengellisten kysymysten ääreen ja löytänyt kaipuun omaan kotikirkkoon: messuun ja ehtoolliselle, laulamaan virsiä toisten kanssa. Arjen keskellä olen ottanut sunnuntaiaamuisin aikalisän kaiken muuttuvan ja epävarman keskellä. Kokenut tarvetta pysähtyä muuttumattoman ja ajattoman Kaikkivaltiuden äärelle, pyhän Jumalan eteen. Tähän mennessä olen ehtinyt löytää aikalisäni keskellä uudenlaisen uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa tässä maailmassa sekä luottamuksen, että taivaan Isä pitää huolta lapsistaan. Hän pitää myös huolta minusta: minusta, joka nyt kuormitun, kamppailen ja kompastelen oman arkeni keskellä. Jos sinäkin pysähdyt ja otat aikalisän, millaisia helmiä löydät?

Jaana Pussinen
Seurakuntien varhaiskasvatuksen vs. johtaja 31.3.2021 asti

Kirkon blogeja

Seuraa Suomen ev. lut. kirkon muita blogeja täällä.

kirkossa kuulutettu blogi