Oliko Juri Gagarinilla puhdas sydän?


Maailman ensimmäisestä avaruuslennosta tuli eilen kuluneeksi 60 vuotta. Juri Gagarin lensi 12.4.1961 Vostok 1 -aluksellaan kerran maailman ympäri. Hänestä tuli kerralla kuuluisuus. Hänen hymyilynsä ja iloisuutensa toivat Neuvostoliitolle vain entistä enemmän propagandahyötyä. Neuvostoliitto ei enää laskenut Gagarinia uudelleen avaruuteen. Häntä kuljetettiin ympäri maailmaa kertomassa Neuvostoliiton saavutuksista. Tällä tavoin Neuvostoliitto halusi viime kädessä viestittää maailmalle, että heidän kommunistinen järjestelmänsä oli etevämpi kuin lännen kapitalistinen järjestelmä.

Tarkastellessamme avaruuskilvan historiaa joudumme menemään hieman ajassa taaksepäin. 2. maailmansodan lopulla Neuvostoliitto länsivaltojen kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti sai valloittaa Berliinin. Valloituksensa myötä se vei suuren joukon saksalaisia tiedemiehiä maahansa. Eräiden laskujen mukaan Neuvostoliitto olisi vienyt 2200 tiedemiestä maahansa, ja länsimaista lähinnä Yhdysvallat 1600. Näiden tiedemiesten merkitys avaruusteknologian kehityksessä oli suuri.

Gagarinin saavutus oli kylmän sodan avaruuskilvassa suuri voitto Neuvostoliitolle ja kova isku Yhdysvalloille. Tästä arvovaltatappiosta Yhdysvallat sisuuntui ja vei ihmisen kuuhun vuonna 1969. Tämän jälkeen kilpajuoksu avaruudessa rauhoittui, kunnes se on jälleen nostamassa päätään. Nyt avaruudessa tapahtuu enemmän kuin koskaan aiemmin. Se on saanut uusia piirteitä Kiinan noustua suureksi peluriksi tässä kilpailussa.

Neuvostoliitto yritti kaikin tavoin osoittaa olevansa parempi ja etevämpi yhteiskunta kuin lännen demokratiat. Kaikki yhteiskunnan osa-alueet valjastettiin tähän propagandatarkoitukseen. Esimerkiksi urheilijat eivät vain voittaneet kilpailuja, vaan he voitoillaan osoittivat yhteiskuntajärjestyksensä olevan länttä paremman. Tämä kilpailu lopulta romahdutti taloudellisesti heikon Neuvostoliiton. Ateistinen neuvostojärjestelmä taitaa olla historian sivu ainoa supervalta, joka on romahtanut sisältä käsin, omaan mahdottomuuteensa.

Gagarinin avaruuslennon piti ennen kaikkea osoittaa, kuinka ateistinen yhteiskuntajärjestelmä on parempi kuin lännen vielä tuolloin varsin kristilliset demokratiat. Kristilliset kirkot joutuivat tuolloin Neuvostoliitossa toimimaan ns. maan alla. Maanalaisen seurakunnan piirissä kerrottiin avaruuslennon jälkeen kertomusta, jolla ymmärsin olevan todellisuuspohjan. Opettaja oli koulussa kertonut Juri Gagarinin avaruuslennosta suurena neuvostovaltion saavutuksena. Samassa yhteydessä hän oli maininnut, ettei Gagarin ollut nähnyt avaruudessa mitään Jumalaa. Pieni tyttö oli tuolloin nostanut kätensä. Opettaja kysyi, mitä asiaa tytöllä oli. Tyttö kysyi, että oliko Juri Gagarinilla puhdas sydän? Opettaja ihmetteli tytön kysymystä ja tiedusteli, mitä tyttö oikein tarkoitti. Silloin tyttö oli vastannut: ”Raamatussa sanotaan, että vain puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan kirkkauden”.

Pentti Berg
Kirkkoherra
Lauritsalan seurakunta

Yksikin on tärkeä


Vietimme juuri Kynttilänpäivän messua, jossa luimme edellisen vuoden aikana kastettujen nimet. Lista oli häkellyttävän lyhyt. Sammonlahden seurakunnassa kastettiin vuonna 2020 vain 33 lasta. Edellisen viiden vuoden luvut ovat 53:n ja 77:n välissä. Lappeenrannan seurakuntayhtymän viiden seurakunnan yhteenlaskettu kastettujen lukumäärä on romahtanut vuoden 2015 508:sta kastetusta viime vuoden 289:ään. 

Yksikin on tärkeä, todella tärkeä. Kastettujen kohdalla ei tietenkään kyse ole vain joukon suuruudesta, vaan jokaisesta yksilöstä, joka kasteessa tulee Kristuksen seuraajaksi, saa Jumalan lapsen osan ja joka liitetään kristillisen seurakunnan jäseneksi. Jokainen kastettu on nimeltä, persoonana Jumalan lapseksi kutsuttu, ja siten paitsi läheistensä silmissä myös Jumalan edessä korvaamattoman arvokas.

Seurakuntiemme tulevaisuuden kannalta myös yhteenlasketut luvut ovat kuitenkin hyvinkin tärkeitä. Seurakuntiemme jäsenmäärä pieneni kastettujen ja kuolleiden erotuksena 409:llä. Kirkkoon liittyneiden ja siitä eronneiden kohdalla miinus oli 443. Muuttovoittoa seurakunnissa oli kuitenkin yhteensä 358 ihmisen verran. Lopulliseksi seurakuntiemme jäsenmäärän miinukseksi muodostui 521, eli aika tarkkaan yksi prosentti.

Kastettujen pieni määrä johtuu erityisesti jo vuosia laskeneesta syntyneiden määrästä. Toiseksi on aiempaa enemmän perheitä, joissa lapsen syntyessä kumpikaan vanhemmista ei kuulu kirkkoon ja silloin kaste pääsääntöisesti jää tekemättä. Kolmas kirkon tulevaisuuden näkökulmasta huolestuttava asia on se, että kirkosta eroavissa on paljon nuoria aikuisia. Heidän kohdallaan miinusmerkkiset vaikutukset kasvavat tulevaisuudessa lasten jäädessä kastamatta, nuorten rippikoulun jäädessä käymättä, kirkollisen vihkimisen syrjäytyessä ja kristillisen tietouden ja perinteen ohentuessa perheen todellisuudessa.

Tällä kehityskululla on suuri – radikaalin suuri – vaikutus kirkon työn tulevaisuuteen täällä Lappeenrannassa. Kun väki vähenee, se näkyy toiminnassa; vähemmän lapsia ja nuoria kerhoissa, retkillä ja rippikoulussa. Väen väheneminen alkaa muutaman vuoden kuluttua tuntua yhä enemmän myös seurakuntien varoissa. Kun olisi nuorten aikuisten vuoro kantaa taloudellista vastuuta kirkon työstä, ovat hartiat aiempaa huomattavasti kapeammat. 

Emme vielä ole tässä tilanteessa, mutta uusi todellisuus odottaa nurkan takana. Siksi olisi suurta viisautta ja vastuullista valmistautua tulevaan nyt, kun vielä voimme itse vaikuttaa asioihin. Epämieluisan todellisuuden kohtaaminen näyttää kuitenkin olevan hyvin vaikeaa, toki jossain määrin ymmärrettävää, mutta erityisesti vastuunkantajien osalta silmien ummistaminen ja menneeseen pakenemin on surullista.   

Yksikin on tärkeä, myös tulevaisuudessa, ja siksi meidän tulee pitää huolta siitä, että kirkon työ Lappeenrannassa voi viiden, kymmenen, jopa kolmenkymmenenkin vuoden päästä toteutua mahdollisimman hyvällä tavalla. Yksikin on tärkeä, koska Jumalan hyvä tahto ja Jeesuksen kutsu rakkauden vastaanottamiseen ovat voimassa tänään, huomenna ja aina Jeesuksen uuteen tulemiseen saakka. Jumalan rakkauden välittämisen iloisessa ja elämänrohkeassa työssä saamme olla mukana; yhdenkin tähden!

Juha Eklund
Sammonlahden seurakunnan kirkkoherra
Lääninrovasti

Vuosipäivä

Tuli juuri kuluneeksi vuosi siitä, kun Suomessa todettiin ensimmäinen koronatartunta. Kaksi ihmistä oli testattu aiemmin, mutta heillä ei ollut tautia. Kolmannella henkilöllä tauti todettiin Lapin keskussairaalassa. Siitä sitten alkoi pandemian leviäminen lintukotoomme. Kevään elimme poikkeuslain alla ja monenlaista rajoitusta ja suositusta tuli rajoittamaan tekemisiämme.

Kevään kuluessa meitä tsempattiin jaksamaan niin presidentin, pääministerin, piispan ja monen muun suulla. Ja otimme nuo tsemppiviestit vastaan. Yhteishenki kasvoi – kyllä me tästä selviämme – yhdessä suositusten mukaan eläen. Kesä oli hiukan kevyempää tartuntalukujen kuin rajoitusten suhteen. Lieneekö syynä se, että ihmiset eivät loma-aikaan menneet testattaviksi vai oliko tauti latenssivaiheessa. Syksyn aikana tartuntamäärät kasvoivat. Ihmiset ovat matkustelleet. Säännöt ja rajoitukset eivät ole olleet niin selkeitä ja selkeästi turnausväsymystä on havaittavissa.

Nyt kun korona-aikaa on kestänyt tasan vuosi, niin en ole enää kuullut tsemppipuhetta hallitukselta, ennemmin uhkailuja ja kiristystä. Ei presidenttikään ole enää tsempannut meitä. Piispa sentään on kiinnostunut. Hänelle menee kuukausittain tilannekatsaus kustakin seurakunnasta. Ja kyllä hän ohjeistaa ja ehkä myös kannustaa kestävyyteen.

Itse olen kuullut yhä enemmän kannanottoja, kritiikkiä, arvostelua. ”Koronan taakse mennään”, kun ei haluta toimia seurakunnassa. ”Miksi sitä tai miksi tätä”, kysytään.  Onko pakko, jos ei halua, joku vielä keksii kysyä.Seurakuntana meidän tulee noudattaa AVI:n ja Eksoten ohjeistuksia. Emme voi toimia omin päin. Rajoitukset ja suositukset eivät ole sen takia, että toimintaa haluttaisiin vaikeuttaa. Ne ovat sen takia, että jo vuoden ajan olemme olleet tekemisissä tappavan vaarallisen viruksen kanssa.

Tsemppipuheen puute ja turnausväsymys johtuvat, ainakin osittain, siitä, että emme tiedä, kuinka kauan tämä virus on seuranamme. Milloin tämä pandemia loppuu? Rokotusten käynnistyminen toi valoa tunnelin päähän, että kesään mennessä helpottaa. Nyt rokotusten toimitukset ovat hidastuneet, rokotustahti hidastunut ja valonpilkahdus on siirtynyt vuoden loppuun. Kesään mennessä on saatu rokotettua ehkä vain 40 % väestöstä.

Ohjeistukset ja rajoitukset muuttuvat nopeastikin. Siksi on haasteellista toimia, kun emme tiedä, millaisilla ohjeilla ensi viikolla mennään. Tässä tilanteessa kaipaan sitä, että me muistamme taudin vaarallisuuden. Mutta muistamme myös, että taudista huolimatta meillä on tärkeä tehtävä omassa työssämme. Teet työtä, jolla on merkitystä. Voimia ja siunausta tekemiseesi.

Hannu Haikonen
Kirkkoherra
Lappeenrannan seurakunta

Sydämeeni joulun teen

Joulu on kristikunnan toiseksi suurin juhla. Pääsiäinen on tietysti se kaikkein suurin juhla – vaikka joulu taitaa kyllä olla juhlituin. Joulun odotukseen tuntuu kuuluvan kaksi puolta: toisaalta mahdoton kiire, toisaalta rauhan kaipuu.

Viime sunnuntai oli jo neljäs adventtisunnuntai. Joulu on jo ovella. Joulukiireet täyttävät kalenterin. Eivätkö valmisteluun liittyvät kiireet kerro siitä, että lähestyvä juhla on tärkeä ja sitä halutaan viettää asianmukaisesti? 

Yksinäiselle tai jouluna töissä olevalle jouluvalmistelut tosin voivat olla myös melkoinen ahdistuksen aiheuttaja. Kaikki tietävät varmasti, miten helposti juhlan viettäminen voi muuttua juhlan suorittamiseksi. Monet meistä joutuvat tinkimään ihanteistaan ja odotuksistaan joulunakin.

Tänä vuonna joulua vietetään monella tavoin poikkeuksellisissa oloissa. Maailmanlaajuisen pandemian vuoksi joulua suositellaan vietettäväksi vain niiden kaikkein lähimpien ihmisten kanssa ja erityisesti riskiryhmiin kuuluvien ihmisten tulee olla erityisen varovaisia. Moni siis saattaa kokea jouluna myös sellaista yksinäisyyttä, jota joulun viettoon ei ole aikaisemmin kuulunut. Monella voivat myös rahat olla tiukalla töiden loppumisten tai lomautusten vuoksi.

Kaikkien huolien keskellä joulun odotukseen liittyy myös rauhan kaipuu. Tuo rauha on tarjolla Kristuksessa, jonka syntymäjuhlaa saamme lähipäivinä viettää. Valo, rauha ja tulevaisuuden toivo ovat Kristuksessa tarjolla meille, olimmepa köyhiä tai rikkaita. Koskaan emme tosin tiedä, miten Kristus saa muotonsa. Voitko jouluna kohdata hänet apua pyytävän tai tarjoavan lähimmäisen muotoisena? 

Kauniin joululaulun sanat kuuluvat: ”Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.” Joulun päähenkilö syntyi kerran ja syntyy tänäkin vuonna sitä varten, että sinä löytäisit hänet.

Tero Kalpio
Kirkkoherra

Joulu lähestyy, olemmeko valmiina...?

Seurakuntien varhaiskasvatuksessa jouluun laskeutuminen on alkanut. Ensimmäiset jouluaskarteluillat on pidetty, jouluisia muskarivideoita on kuvattu ja valtava työmäärä on tehty esim. Sammonlahden seurakuntakeskuksen ja Lauritsalan seurakuntakodin ja kirkon ikkunoihin avautuvien joulukalentereiden eteen.

Varhaiskasvatuksen kerhoissa eletään (toivottavasti koronastakin huolimatta) alkavana adventtiaikana tuttuja ja turvallisia perinteitä: adventtikynttilöitä sytyttäen, itsenäisyyspäivää juhlistaen, kertoen jouluevankeliumi, laulaen jouluisia lauluja... Erityisen poikkeuksellisena vuotena on tärkeää, että lasten kanssa ylläpidetään tuttuja rytmejä ja pidetään kiinni tutuista tavoista, jotka luovat lapseen turvallisuuden tunnetta ja luottamusta huomiseen päivään. Jos joulun perinteet eivät tänä vuonna pääsisikään toteutumaan kerhoon osallistumisen kautta, vanhempien vastuu perinteistä ja joulunsanoman siirtämisestä lapsilleen kasvaa entisestään.
Perinteiden tueksi varhaiskasvatuksen henkilöstö julkaiseekin myös tänä vuonna somekanavilla oman joulukalenterin, josta voi napata vinkkejä ja ajatuksia joulun viettoon. Varhaiskasvatuksen löydät Instagramista sekä Facebookista hakusanoilla ”lprsrkvarhaiskasvatus” ja ”Lappeenrannan seurakuntien varhaiskasvatus”.

Myös meillä aikuisilla on tapana laskeutua jouluun puuhaamalla tuttuja ja turvallisia perinteitä: lahjojen hankinta, kodin siivous ja koristelu, kauneimmat joululaulut, ruokien valmistelu, pikkujoulut. Näistä perinteistä on hyvä myös aikuisena pitää kiinni, sillä myös me aikuiset tarvitsemme sitä ulkoista ja sisäistä turvaa ja tuttuutta, jota rutiinit parhaimmillaan voivat antaa. Aikuisina emme ole kuitenkaan niin riippuvaisia perinteiden turvasta kuin lapset. Joten ehkäpä kuluvana vuonna saamme elämäämme myös uutta iloa ja uutuudenviehätystä, kun mietimme, kuinka vaikkapa pikkujoulut tänä vuonna toteutetaan koronaohjeistuksia noudattaen. Yhdessä voi olla pienemmällä porukalla tai etänä, toteutustapoja löytyy varmasti kekseliäästä mielestä monia – ja mikä parasta, samalla voimme osoittaa aitoa jouluista välittämistä toisesta ihmisestä huolehtimalla pandemiaohjeista!

Meillä jokaisella ja jokaisella perheellä on olemassa omat voimavaramme, joten joka vuosi on syytä myös muistutella itseämme siitä, että joulu tulee joka tapauksessa – myös silloin, kun emme jaksa pitää perinteistä kiinni.  Joulu tulee myös tänä vuonna, vaikkemme saisi esimerkiksi kokoontua aattoiltana yhteen samalla tutulla joukolla kuin vuotta aiemmin. Mutta olemmeko valmistautuneet jo tähän mahdollisuuteen sekä perinteen ja sen mahdollisesti aiheuttamaan henkiseen kuormitukseen? Ajatukseen tottuminen vie varmasti hetken aikaa, joten pitäisikö tuo ajatustyö aloittaa jo nyt, kun meillä on vielä aikaa valmistautua erilaisiin vaihtoehtoihin ja aikaa sopeutua ajatukseen? Meidät ihmiset on luotu elämään yhteydessä toinen toisiimme ja jouluna, jos milloin, yhteyksiä usein eletään todeksi. Minkälaiset toimenpiteet tai ajatukset voisivat tuoda meille lohtua tilanteessa, jos jouluna jotain arvokasta jää puuttumaan perinteistämme? Mikä ajatus saa meidät iloitsemaan joulusta? Sillä joulu, jos mikä, on ilon ja valon juhla: syntyyhän Vapahtaja jälleen keskellemme!

Jouluevankeliumin kertomus tuo meille itsessään lohtua erikoiseen vuoteen ja mahdolliseen erilaiseen joulunviettoon. Joosef ja Maria olivat poikkeuksellisesti verollepanoa varten matkalla vieraalla seudulla, ilman lähipiiriään, ilman tuttua ympäristöä. Siellä vieraiden talojen ja vieraiden ihmisten keskellä he kuitenkin löysivät ystävällisyyttä ja itselleen paikan, johon pysähtyä hetkeksi. Siellä kaukana kaikesta totutusta he kokivat joulun ihmeen ja muodostivat uusia yhteyksiä – paitsi perheeseensä syntyneeseen lapseen, myös tätä katsomaan tulleisiin ihmisiin. Ja viime kädessä pyhällä perheellä oli toinen toisensa, lähekkäin, se riitti. Jouluevankeliumin lohtu meille on: mitä tahansa hyvää voi tapahtua ja olla meille olemassa missä tahansa, milloin tahansa. Meidän tulee vain osata nähdä tuo hyvä, pienikin hyvä, mikä meille poikkeuksellisissakin tilanteissa annetaan. Jouluevankeliumin lohtu meille on: erikoisissa tilanteissa, perinteiden muuttuessa tai jopa särkyessä, meillä on joka päivä uusi mahdollisuus olla lähellä lähimpiämme, mutta myös luoda yhteys Jeesukseen, seimeen syntyvään Jumalan Poikaan.

Siunausta alkavaan adventtiaikaan,

Jaana Pussinen
Seurakuntien varhaiskasvatuksen vs. johtaja

Kirkon blogeja

Seuraa Suomen ev. lut. kirkon muita blogeja täällä.

kirkossa kuulutettu blogi