Rippikoulun käynyt ja rokotettu

Viime viikkoina on keskusteltu vilkkaasti koronarokotuksista niin perhepiirissä, työpaikoilla kuin julkisuudessakin. Suomalaisista 64 prosenttia ottaisi koronarokotteen, jos se tulee saataville ja sitä suositellaan, 20 prosenttia ei ottaisi rokotetta ja 16 prosenttia ei osaa sanoa, miten toimisi.

Keskustelu on tuonut esille jälleen myös rokote-epäröinnin ja -vastaisuuden. Yleisin syy kielteisiin asenteisiin on huoli rokotteiden turvallisuudesta. Muita syitä ovat muun muassa yksilöiden itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen tai salaliittoteorioihin liittyvät erilaiset uskomukset sekä yksinkertaisesti tiedon puute. 

Rokotteita on aina vastustettu myös uskonnollisista syistä. Tämä tulee esille ajankohtaisessa koronarokotekeskustelussa.

Esimerkiksi Ylen MOT-ohjelmassa ja sosiaalisessa mediassa on esitetty Raamatun tulkintoja rokotteessa olevista mikrosiruista ja myrkyistä. Rokote on nähty Ilmestyskirjan mainitsemana pedon merkkinä. Kristinuskon nimissä väitetään koronarokotteessa pistettävän ihmisiin lääkemyrkkyä, jolla eksytetään kaikkia kansoja. 

Koronarokotusten vastustaminen kristinuskoon tai Raamattuun vedoten on epätervettä uskonnollisuutta ja virheellistä raamatuntulkintaa. Kristityn tehtävä on suojella elämää. Vastuullisuuteen kuuluu huolen kantaminen lähimmäisen terveydestä, jota rokotuksen ottaminen auttaa. Samalla tulee edistäneeksi omaa turvallisuuttaan ja hyvinvointiaan.

Raamattu opettaa raittiiseen kristillisyyteen. Lähimmäisenrakkaus ja siitä ammentava eettinen toiminta rohkaisee keskinäiseen huolenpitoon ja etenkin kaikkein heikoimmassa asemassa olevista huolehtimiseen ja maailmanlaajaan vastuuseen.

Jumala on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen. Ihmisen kutsumus on käyttää niitä elämän hyväksi. Niiden hedelmiin kuuluvat myös nykyaikainen lääketiede ja farmasia, joiden saavutuksia ovat rokotteet.  

Maastamme on onnistuttu hävittämään monia vaarallisia tartuntatauteja. Suomessa on yleisesti ottaen hyvä luottamus rokotteita ja rokottamista kohtaan. Jotta se säilyisi korkealla, myös kriittisyys rokotteita kohtaan on kuultava. Ihmisten huolia tai kysymyksiä ei pidä vähätellä. Niitä pitää kuunnella, niihin pitää vastata ja jakaa oikeaa tietoa.

Monen suomalaisen henkilöpapereissa luki viime vuosisadan alkupuolella: ”Rippikoulun käynyt ja rokotettu”. Se tarkoitti, että asianomainen oli saanut suojan isorokkoa vastaan, osasi lukea ja tunsi kristinuskon perusasiat. Ne tukivat kunnon kansalaisuutta, jossa ei ollut vain vapauksia vaan myös vastuuta.

Rokotuksen avulla isorokko saatiin hävitettyä maailmasta. Kristityn vastuuta koronaviruspandemian taltuttamisessa osoittaa viranomaisten ohjeiden noudattaminen ja rokotteen ottaminen, kunhan sen aika on.

Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Suututtaako?


”Jos et ole vihainen, et ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota”. Tämä tuntematonta alkuperää oleva lainaus on mietityttänyt minua viime aikoina. En ole luonteeltani erityisen vihainen ihminen, mutta pitäisikö olla? Kun katson maailman tilaa, kaikkea sen epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, niin pitäisikö minun suuttua? Pitäisikö minun suorastaan raivostua? Entä saako kristitty olla vihainen?

Onhan perin luonnollista, että välillä suututtaa. Onhan se ärsyttävää, kun joskus ei mikään meinaa onnistua. On raivostuttavaa, kun ihmisillä on tyhmiä mielipiteitä. Kuitenkin Raamatussa useaan kohtaan sanotaan, että vihaaminen on aika tyhmää ja että viisas on hidas vihastumaan.

Toisaalta suuttuihan Jeesuskin kohdatessaan vääryyttä. Nähdessään ihmisten porsastelun Jerusalemin temppelissä Jeesukselta meni kuppi nurin ja sen seurauksena meni nurin myös rahanvaihtajien pöydät. Tulisiko meidän kuitenkin seurata Jeesuksen esimerkkiä ja epäoikeudenmukaisuuden edessä päästää sisäinen eläin irti?

En tiedä, onko suuttuminen, riehuminen ja paikkojen remonttiin laittaminen välttämätöntä, mutta reaktioita vääryyden tulisi saada meissä aikaan. Melko laimeita olemme uskossamme, jos toisen ihmisen hätä ei tunnu missään. Toisen hädän ohittaminen on myös Jeesuksen ohitse kulkemista.

Toisaalta Jeesus kieltää meitä myös vastaamasta pahaan pahalla. Vaikka me oikeutetustikin vihastuisimme, emme voi vastata vihassa. Vihan valtaa ja väkivallan tekoja ei murrata lisäämällä vihaa, vaan lisäämällä rakkautta.

Vaikka me vihastuisimme, emme saa vihata. Kristinuskolla on vuosien saatossa perusteltu järjestelmällistä toisten ihmisryhmien vihaa, mikä on mielestäni pahimmanlaatuista harhaoppia, johon olemme uskovina syyllistyneet. ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa” kertoi meille Paavali. Jos näin on ja olemme yhtä Kristuksessa, niin loogisena johtopäätöksenä on, että toistemme vihaaminen on myös Jeesuksen vihaamista.

Ehkä lopulta vastaus alkuperäiseen kysymykseen on ”kyllä”: Jeesuksen esimerkin mukaisesti kristittykin voi suuttua. Kuitenkin, jos Jumala vihaa syntiä ja rakastaa syntistä, niin samoin on meidänkin suunnattava suuttumuksemme kaikkea vääryyttä, mutta ei ihmistä kohtaan. Uskoisin suuttumuksen olevan oikeutettua silloin, kun se saa aikaan rakkauden tekoja, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin. Kylläpä minua ottaakin päähän, miten ikäihmisillä on vaikeaa; menenpä siis raivoissani lahjoittamaan yhteisvastuukeräykseen!

Risto Herranen, seurakuntapastori
Lauritsalan seurakunta

Sumussa suunnistaminen

”Elämä on nykyisin kuin sumussa suunnistamista, niin epävarmaksi kaikki on mennyt.” Keskustelukumppanini kuvasi osuvasti syksyn alkua jatkuvien koronauutisten tulvassa. Keskustelun jälkeen luin veneilylehdestä mielenkiintoisen artikkelin sumussa suunnistamisesta. Sen neuvot sopivat hyvin elämänohjeiksi epävarmuuden aikana. Löysin neljä hyvää vinkkiä.

Ensinnä: säilytä malttisi. Kun vesillä horisontti häviää kaiken peittävään sumuun, ei pidä hätääntyä. Se on pahin virhe, jonka voi tehdä. Järjen ja toimintakyvyn kadotessa alkaa sählääminen. Silloin pienikin ongelma voi kasvaa suureksi katastrofiksi. Kun ympäriltä maailma katoaa, alkaa mielikuvitus tehdä tepposiaan. Pysy kuitenkin rauhallisena. Kyllä tästä vielä selvitään.

Toiseksi: luota kompassiin. Kiintopisteiden katoaminen johtaa suuntavaiston hämääntymiseen. Isolla selällä alkaa helposti kiertää ympyrää, vaikka kuvittelee veneen kulkevan suoraan. Luota siis enemmän kompassiin kuin omaan suuntavaistoosi.
Elämän sumussa tarvitsemme itsemme ulkopuolelta tulevaa suunnannäyttäjää. Kristityille Raamattu ja sen tiivistelmä Katekismus ovat kompasseja, jotka ovat vuosisatoja viitoittaneet tietä eteenpäin.

Kolmanneksi: ankkuroidu tarvittaessa. Kun näkyväisyys on sumun takia heikko, vauhtia on syytä vähentää reilusti. Oikein tiheässä sumussa on viisainta keskeyttää matkanteko ja pysähtyä reitin sivuun. Ankkuri kannattaa pitää aina laskuvalmiina sumussa ajettaessa. Raamatussa ankkuri on toivon vertauskuva. Ilman toivoa ihmisen on vaikea nähdä elämänsä merkitystä ja uskoa siihen, että elämä jatkuu. Älä tuki niitä elämän ja voiman lähteitä, joita kristinuskosta avautuu. Pienikin toivon kipinä riittää, sillä se perustuu Jumalan lupaukseen, ei ihmisen toiveeseen.

Neljänneksi: pidä ääntä. Sumussa aluksen tulee antaa säännöllisin välein äänimerkki sumun hälvenemiseen asti. Äänimerkki kertoo, minkälaisesta kohteesta on kyse ja suunnasta, missä alus sijaitsee. Äänimerkin tarkoituksena on siis varmistaa sekä oman että muiden liikkujien turvallisuus. Älä jää yksin elämän sumussa. Pidä ääntä, etsiydy muiden joukkoon. Ihmisen hyvä toteutuu yhteydessä toisiin ihmisiin. Yhdessä jaksamme eteenpäin. Epävarmuuden sietäminen on meille vaikeaa, mutta on mahdollista oppia elämään sellaistenkin asioiden kanssa, joita ei pysty kontrolloimaan ja joista ei voi saada varmuutta. 

Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Kasvukipuja

Kevään ja kesän aikana usein keskustellaan nuorista. Nuorista, jotka häiritsevät muita kokoontumisillaan, mopoilullaan ja äänekkyydellään väärään aikaan. Kesä on myös rippikoulujen aikaa ja moni tapaa oman sukulaisnuorensa. Sen lapsen, joka on kasvanut yht’ äkkiä nuoreksi ja suunnittelee jo tulevaisuuttaan.

Nuoria on monenlaisia ja me erityisnuorisotyössä tavataan heitä erilaisissa yhteyksissä, niin kadulla kuin rippikouluissakin. Tapaamme nuoria, jotka ovat ujoja, hiljaisia, ahdistuvia ja joita sosiaaliset tilanteet pelottavat. Toisaalta tapaamme nuoria, jotka ovat äänekkäitä, ovat mielellään esillä ja ottavat tilan ja huomion itseensä. Tapaamme myös ne nuoret, jotka uhoavat, kehuskelevat tekemillään ”urotöillä” ja ketkä eivät pelkää mitään eikä ketään ja ketkä ei tarvitse varsinkaan meitä aikuisia mihinkään. Tapaamme myös niitä nuoria, joilla kaikki asiat tuntuvat olevan tasapainossa, mutta keskustellessa esiin nousee monenlaisia kipuiluja.

Nämä kaikki kasvamisen ”lieveilmiöt” kuuluvat nuoruuteen ja itsenäistymiseen. Kasvamiseen vaikuttaa moni asia, kuten nuoren oma persoona, kotien arvopohja ja tuki tai niiden puute, perheen taloudellinen tilanne, kaverit tai niiden puute, koulu ja koulun aikuiset sekä mahdolliset muut aikuiskontaktit. Asioita, mistä kukaan nuori ei myönnä ottavan vaikutteita, mutta mistä jokainen aikuinen tietää vaikutteita tulevan, kun jälkeenpäin miettii omaa nuoruuttaan. Meidän aikuisten on siis hyvä muistaa, että jokainen kohtaaminen nuoren kanssa voi olla merkityksellinen.

Olipa kasvuun vaikuttavat tekijät mitkä tahansa, jokainen nuori tekee omia valintoja. Valintoja selvitäkseen opettajan tai kavereiden silmissä, selvitäkseen arjesta ja tulevasta, selvitäkseen kiireisestä aikatauluista tai tylsyydestä. Kuten meillä aikuisillakin, myös nuoren selviytyminen voi näyttäytyä ulospäin monin eri tavoin. Olenkin kohdatessa miettinyt, mikä nuoressa on aitoa ja mikä on suojakuorta, joka auttaa selviytymään vaan tilanteesta, kasvoja menettämättä.

Nuoruus ei välttämättä ole helppo kasvuvaihe, vaan se voi tuntua niin nuoresta kuin nuoren läheisistäkin vaikealta elämänvaiheelta. Meidän seurakunnan nuorisotyöntekijöiden tehtävänä onkin valaa nuoriin ja vanhempiin uskoa, että tästäkin selvitään. Emme ole tilanteessa yksin. Meidän tehtävämme on rohkaista, kuten Raamatussa Jumala rohkaisi Joosuaa vaikean tehtävän edessä sanoen:

”Muista, että olen sanonut sinulle: Ole rohkea ja luja, älä pelkää, äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.” (Joosua 1:9)

Paula Seppänen
Erityisnuorisotyönohjaaja

Sinua kannetaan

 

Yksi varhaisimmista lapsuuden muistoistani liittyy mummolaan, isäni kotiin. Mummolassa oli vanha hirsinen pihasauna. Talvella isä kantoi minut pyyhkeeseen käärittynä saunasta tupaan. Muistiini on syöpynyt kuva, kuinka lämmin höyry nousee pimeässä illassa, kun isä kantaa minua. Isän sylissä oli turvallista olla.

Kantaminen kuvaa hyvin kristillisen uskon ydintä. Jumala on taivaallinen Isä, joka kantaa meitä ihmisiä samalla tavalla kuin äiti tai isä lastaan. Raamatussa on tästä lupaus: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret.” (5. Moos. 33:27a.).

Aina emme tunne Jumalan läsnäoloa. Joskus kyselemme, missä Jumala oikein on. Toisinaan on vaikea ymmärtää Jumalaa ja hänen tahtoaan. Vielä vaikeampaa on suostua siihen. Varsinkin elämän kriiseissä, sairauden ja kuoleman keskellä uskomme joutuu koetukselle.

Viime kuukaudet olemme eläneet poikkeusaikaa. Näkymätön virus on aiheuttanut maailmanlaajuisen kriisin. Käsitys oman elämän hallinnasta on rikkoutunut. Totuttu elämän arki on muuttunut eristäytymisen ja välttelyn rutiiniksi. Pahinta on epävarmuus, jonka kestoa kukaan ei tiedä.

Koronavirusepidemia on muuttanut myös seurakuntien elämää. Kirkon perustehtävä on kaikissa oloissa julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimia kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Erityisen tärkeää tämä on poikkeusoloissa. Sillä on merkitystä ihmisten henkisen jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta.

Saan viikoittain raportit hiippakunnan seurakunnista. Niistä on välittynyt kuva siitä, että alun hämmennyksen ja kaaoksen jälkeen löytyi uusi tapa hoitaa kirkon tehtävää. Jumalanpalvelukset välitetään verkossa, diakonian apu on löytänyt uudet kanavat, lapsi- ja nuorisotyö on hyödyntänyt digiosaamistaan, perheneuvonta on tarjonnut apua äkillisiin parisuhdeongelmiin, sairaalasielunhoito ja kirkon keskusteluapu on auttanut hädän keskellä.

Huolenani on ollut, miten apua tarvitsevat löytävät tarvitsemansa tuen ja miten taataan, ettei kukaan jää yksin. Seurakunnista on pidetty yhteyttä erityisesti riskiryhmiin kuuluviin tai osallistuttu muiden toimijoiden kanssa yhteistyössä soittorinkeihin.

Seurakunta elää ennen kaikkea jäsenissään. Erityisen ilahduttavaa on ollut yhteisvastuun ja vapaaehtoisen vastuunkantamisen kasvu ja lähimmäisenrakkauden aalto, jonka poikkeusolot ovat saaneet aikaan. Toivottavasti se jää koronakriisin pysyväksi vaikutukseksi. Silloin toteutuu Raamatun kehotus: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2).

Kesän alkaessa rajoituksia puretaan hallitusti ja asteittain. Seurakunnissa se merkitsee osin palaamista normaaliin elämään, joskin rajoitetusti ja turvallisuutta korostaen. Monia hyväksi havaittuja käytäntöjä toivottavasti jää pysyväksi, kuten esimerkiksi jumalanpalvelusten välittäminen etäyhteyksin.

Koronavirus ei kesän tullen katoa maastamme eikä pandemia lakkaa maailmasta. Joudumme elämään sen kanssa vielä pitkään. Epävarmuuden, huolten ja pelkojen keskellä jaksamisessa toivo on keskeistä. Siksi kuva kantamisesta on tullut minulle yhä tärkeämmäksi.

Vastoinkäymisissä meistä tuntuu, että Jumala on kaukana. Onneksi olennaista ei ole meidän uskomme määrä, vaan uskomme kohde: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala.”

Joskus ei yksinkertaisesti jaksa edes ajatella tai muistaa Luojaa. Aivan erityisesti silloin on voimassa lupaus: ”sinua kantavat ikuiset käsivarret”.

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Maaliviivan yli

1. Kor. 9: 24-27

"Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.

Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun."

Urheilu on meille tavallisille ihmisille tapa pysyä jonkinlaisessa kunnossa ja hieman siinä samalla kokea liikkumisen iloa. Ammattiurheilijoille urheilu on sellainen asia, jonka ehdoille kaikki muu elämä on rakennettu. Heidän elämänsä vaatii lujaa itsekuria, jatkuvaa harjoittelua ja itsensä kehittämistä. He eivät juokse päämäärättömästi tai huido ilmaan, vaan keskittyvät olennaiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Tavoite kehittyä ja tulla paremmaksi ovat jatkuvasti läsnä. Urheilija ei todennäköisesti omasta mielestään tule koskaan valmiiksi.

Kristitty ei myöskään ole koskaan sillä tavalla valmis, että hän voisi unohtaa ympärillä olevan maailman ja ihmiset. Usko ei tule kenenkään kohdalla koskaan valmiiksi ja täydelliseksi. Sitä täytyy jatkuvasti vaalia, siinä voi kasvaa ja kehittyä, ja ilman harjoitusta se voi kuihtua pois.

Urheiluun ja kristittynä elämiseen kuuluu tietynlainen kilvoittelu ja itsensä kehittäminen. Kristittynä tavoitteena on kehittyä ihmisenä, kyetä huomioimaan muut paremmin, kasvaa uskossa sillä tavalla, että se näkyy meidän elämässämme ja ennen kaikkea suhtautumisessamme toisiin ihmisiin.

Urheilijat kilpailevat toisiaan vastaan ja suurin tavoite on tietysti aina voittaa. Urheilumaailma on siinä mielessä hieman armottoman oloinen, sillä usein vain voittajat ja kenties mitalisijoille päässeet jäävät elämään historiaan. Hyvä suoritus ja itsensä ylittäminen ovat hyviä asioita, mutta suuren yleisön mieleen ne eivät välttämättä jää.

Kristityt eivät kilpaile toisiaan vastaan saavuttaakseen voittoseppeleen. Jokaiselle maaliin päässeelle on luvattu ikuinen voittopalkinto: elämä Jumalan yhteydessä ja uusi kohtaaminen läheistemme kanssa. Tämän palkinnon saaminen ei edellytä kenenkään toisen kukistamista. Sen palkinnon saa onnistuneen pitkän valmistautumisen jälkeen.

Kristitty elää tietoisena siinä, että vain oma suoritus ei koskaan tule riittämään maalin pääsyyn. Ihminen tarvitsee maaliin pääsyyn rakkautta, anteeksiantoa ja armoa. Jeesus on jo juossut osan matkasta ja tehnyt osan suorituksesta, jotta häntä seuraava voisi selvitä loppuun saakka.

Esimerkiksi yleisurheilija kilpailee yksin, mutta tukijoukkona on myös muita ihmisiä. Kristitty ei käy omaa kamppailuaan yksin, vaan tukena on jotain ihmistä suurempaa. Jumalan ja ihmisen välinen side on niin vahva, että sitä ei katkaise se, jos ihminen ei onnistu jokaisella kerralla ja jokaisena hetkenä. Jumala kaikkein suurimman rakkauden ilmentymänä ei unohda ihmistä.

Pasi Riepponen
seurakuntapastori
Sammonlahden seurakunta

Lapsi koronan keskellä

Leikkikaverit, vanhemmat, uutiset ja jopa ohikulkijat puhuvat koronasta. Lapsi kuulee, näkee ja aistii huolen, ehkä myös pelon puhujien sanoissa ja kasvoissa. Lapsi ymmärtää asioita ikätasonsa mukaisesti. Moni asia jää mielikuvien ja mielikuvituksen varaan.

Uutisista tulee lisää rajoituksia. Tuntuu, että kohta kaikki on kiellettyä ja arki on täysin muuttunut. Lapselle tärkeät isovanhemmat ja leikkikaverit jäävät arjesta pois tai ainakin heitä voi tavata harvemmin. Elämä pyörii kotona, missä ehkä vanhemmat yrittävät tehdä töitä ja lapset suorittaa oppivelvollisuuttaan, pienimmät leikkien.

Kaikki ei ole aina pullantuoksuista ja lautapelien pelaamista iloisesti koko perheen voimin. Taloudelliset huolet, mielenterveys- ja päihdeongelmat voivat näkyä koronauutisten lisäksi kotona. Positiivisesti ajatellen perheillä on kerrankin enemmän yhteistä aikaa.

Pienokaisen on tärkeä tulla kuulluksi ja nähdyksi, sitähän me kaikki loppujen lopuksi kaipaamme. Se ei tarkoita vain kuuntelemista, vaan että oikeasti kuulee mitä lapsi sanoo ja tarkoittaa, ehkä kysyy. Jotta lapsi voisi tulla myös nähdyksi, on tärkeä jättää edes hetkeksi suorittaminen pois. Katsoa lasta ja antaa hänen huomata, että turvallinen aikuinen on juuri häntä varten.

Turvaa, sitä me kaikki tarvitsemme. Lasta helpottaa kun aikuinen sanoo, että meillä ei ole hätää ja minä pidän sinusta huolta. Lapsen ei tarvitse kantaa huoliaan yksin. Näin myös Jumala lupaa Sanassaan pitää meistä jokaisesta hyvää huolta. Hänen kämmenellään saamme levätä ja luottaa tulevaisuuteen.

Olemme joutuneet sulkemaan päivä- ja perhekerhot, vauva- ja taaperokerhot, kirkkomuskarit sekä muun toiminnan. Silti seurakunnat ja niiden varhaiskasvatus ei ole mennyt kiinni. Haluamme olla tukemassa ja palvelemassa perheitä myös tämän haastavan ajan keskellä.

Emme ole unohtaneet kerholaisiamme. Otamme henkilökohtaisesti yhteyttä vanhempiin puhelimitse tai WhatsAppin kautta, Instan puuhakalenteristamme löydät vinkkejä ja iloa arkeen. Tulossa on myös mahdollisuuksia hiljentyä kerhohartauden äärellä, päiväkerholaisille jaetaan pääsiäisaskarteluihin tarvikkeita (sopien ja tuoden postilaatikkoon tai oven ulkopuolelle). Lisäksi meille voi soittaa, kun joku asia mietityttää, ilahduttaa tai huolestuttaa. Haluamme olla perheiden rinnalla.

Tämä pieni sydän tässä, nämä pienet kädet tässä, sinua on kiittämässä. Kun Sä meille kaiken annat, meistä aina huolta kannat.

Laura Toivanen
Varhaiskasvatuksen ohjaaja

Materialismi – aikamme suurin haaste

 


Eläkkeelle jäänyttä kosmologi Enqvistiä haastateltiin televisiossa. Hän sanoi olevansa materialisti. No, eihän tämä mikään yllätys liene. Mies on tehnyt materialistista tiedettä ikänsä. Mitä muuta hänestä olisi voinut tulla. Hän on oppinut ratkomaan asioita materialismin näkökulmasta. Ehkä hänelle on muodostunut käsitys, että materialismi ratkaisee, tai on jo ratkaissut, kaikki suuret kysymyksemme.

Materialismista tulee tieteen metodologian keskus filosofien Kant ja Wittgenstein työn tuloksena. He näkivät tärkeänä, että tieteessä voidaan saavuttaa eksakteja tuloksia. He eivät kuitenkaan ajatelleet, että koko olevainen olisi vain materialismia. Kant sai äidiltään varsin luterilaisen kasvatuksen. Wittgenstein oli syntyjään juutalainen, mutta hänestä tuli kristitty ja hän tahtoi ”oikean” papin antamaan viimeisen voitelun itselleen.  

Ajatukset koko olevaisen puhtaasti materialistisesta luonteesta tulevat meille Neuvostoliitosta. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto huomasi saaneensa ”jackpotin”. Se huomasi yhtäkkiä saaneensa itselleen koko itäisen Keski-Euroopan. Näin ajatukset maailmanvallankumouksesta saivat aivan uutta pontta. Maailmansodan jälkeisenä aikana Neuvostoliitto käytti suunnattomasti voimavaroja ateistisen materialismin levittämiseksi länteen. Ajatukset saivatkin vastakaikua, ja 1960-luvun myötä nimenomaan yliopistoissa laajasti omaksuttiin nämä ajatukset. Monet yliopisto-opiskelijat läksivät rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Näiden ajatusten keskeisenä tavoitteena oli heikentää länttä ja levittää kommunistista maailmanvallankumousta. Niiden sisältö ei suinkaan ollut se, mitä se oli silloisissa kommunistisissa maissa. Yliopisto-opiskelijat omaksuivat helposti uudet ajatukset vapaudesta, kansainvälisestä solidaarisuudesta ja rauhasta, jota Neuvostoliitto ilmaisi ajavansa. Ajatuksilla itse asiassa ajettiin kansainvälisen hegemonian saavuttamista.

Neuvostokommunismi kuoli omaan mahdottomuuteensa. Kuitenkin ajatukset kaiken selittävästä materialismista jäivät elämään. Viimeiset vuosikymmenet olemme kasvattaneet materialisteja koululaitoksessamme. Materialismista on tullut keskeinen ja miltei ainoa selittäjä yhteiskunnassamme. Henkiset ja hengelliset asiat ovat jääneet sivuun. Tänä päivänä me emme enää edes ymmärrä niistä juuri mitään. Käsitys niistä on pyyhkiytynyt pois keskuspäätteiltämme. Suhteudumme niihin oikeastaan varsin huvittuneella mielenlaadulla. Niillä kuitenkin rakennettiin LÄNSI.

Lännessä olemme perinteisesti ymmärtäneet jotain Jumalasta. Usko Jumalaan on ainakin jossain määrin näkynyt rakkaudellisena suhteutumisena toisiin. Elämä on saanut suuren arvon, koska Jumala on sen luonut. Elämämme arvot ovat liittyneet kohtuullisuuteen ja toisista huolehtimiseen. Materialismi sen sijaan rakentuu rahalle ja tavaralle. Ne ovat ainoat todelliset elämään kuuluvat asiat. Olemme hamunneet itsellemme rahaa ja tavaraa viimeisten vuosikymmenien ajan innolla, joka on työntänyt tieltään kaiken muun. Emme ehkä tulleet ajatelleiksi, että maapallomme ei kestäisikään tällaista elämäntyyliä. Materialismi aiheutti ilmastonmuutoksen! Eivät tiedemiehetkään omissa kammioissaan työn tohinassa tainneet tulla ajatelleiksi, että materialismi sopii kaiken selittäjäksi varsin huonosti, ja sen seuraukset saattavat olla katastrofaaliset.

Pentti Berg
kirkkoherra, Lauritsalan seurakunta

Kirkon perheneuvontaa 75 vuotta Suomessa... ja 50 vuotta Lappeenrannassa


Lappeenrannat ev.lut. seurakunnat ovat tarjonneet keskusteluapua parisuhteen haasteisiin jo viiden vuosikymmenen ajan. Valtakunnallisesti kirkon perheneuvonta oli alkanut jo 25 vuotta aiemmin, kun sodanjälkeisessä Suomessa avioerot alkoivat voimakkaasti lisääntyä. Pastori Matti Joensuu (1915–2003) oli laatinut Aamulehteen 19.11.1944 ilmoituksen, joka julkaistiin keskellä lakimiesten tarjouksia avioerojen hoitamisista.

Perheneuvonnalla oli heti kysyntää. Aluksi monet papit toimivat perheneuvojina oman työnsä ohessa. Kysynnän yhä vain kasvaessa piispainkokous esitti vuonna 1949, että tuomiokapitulien tulee huolehtia siitä, että hiippakuntiin perustetaan perheasiain neuvottelukeskusten verkosto. Keskuksia alkoi ilmestyä aluksi suurimpiin kaupunkeihin, ja tänä päivänä niitä on 41, työntekijöitä noin 200, joista perheneuvojia yli 170. Etelä-Karjalassa on kaksi keskusta, Lappeenrannassa ja Imatralla.

Vaikka kirkon perheneuvonta käynnistyi Tampereella, Etelä-Karjala voi suullisen perimätiedon mukaan ottaa kunniaa tästä vähän itselleenkin. Sodan loppuvaiheissa pastori Matti Joensuu oli haavoittuneena Joutsenon Rauhan sotasairaalassa, jossa huonekavereina olivat lääkäri ja tuomari. Kortinpeluun lomassa miehet keskustelivat, miten perheet ja parisuhteet olivat joutuneet tiukille sotavuosien seurauksena. Heille syntyi ajatus avioparien kokonaisvaltaisesta auttamisesta papin, lääkärin ja tuomarin yhteistyöllä. Tämä kolmijako säilyi pitkään kirkon perheneuvonnan ytimessä siten, että perheneuvojat saivat asiakkaittensa tilanteisiin psykiatrista ja lainopillista konsultointiapua.

Perheneuvonta Lappeenrannassa

Esite vuodelta 1969 ja vuodelta 2019.Lappeenrannassa perheneuvonnan aktiivisena alkuunpanijana toimi kaupungin sosiaalijohtaja Jaakko Tuomi, joka henkilökohtaisesti kävi kutsumassa pastori Matti J. Kurosen Konnunsuon vankilapapin tehtävistä perheasiain neuvottelukeskuksen johtajaksi ja perheneuvojaksi. Lappeenrannan perheasiain neuvottelukeskus oli alkuun kaupungin ja seurakuntien yhteisen johtokunnan hallinnoima, ja toiminta aloitettiin 1.9.1969 kasvatusneuvolan tiloissa. Yhden miehen yritys laajeni jo samana vuonna osa-aikaisella vastaanottosihteerillä. Nuorisoneuvontaa hoitamaan perustettiin vuonna 1971 toinen virka, joka myöhemmin muutettiin perheneuvojan viraksi. Kolmas perheneuvoja saatiin vuonna 1984, josta alkaen keskusta hoidettiin vastaanottosihteerin ja kolmen perheneuvojan voimin. Tällä hetkellä keskuksessa on kolme perheneuvojaa ja mahdollisuus käyttää ulkopuolista psykoterapeuttia asiakasvirran ruuhkauduttua. Päivystys hoidetaan yhteistyössä Imatran perheasiain neuvottelukeskuksen kanssa.

Mitä perheneuvonta on tänä päivänä

Perheneuvonta on säilyttänyt perustehtävänsä vuosikymmenien saatossa. Työntekijät ovat koulutettuja ihmissuhdeammattilaisia, jotka tarjoavat keskusteluapua erityisesti parisuhteeseen, perheeseen, vanhemmuuteen tai eroon liittyen pareille, perheille ja yksilöille. Perheneuvontapalvelut ovat asiakkaalle ilmaisia ja luottamuksellisia. Palautteen perusteella asiakkaat ovat erittäin tyytyväisiä saamiinsa palveluihin. Vuonna 2018 palveluja käytti 18 486 asiakasta (Lappeenrannassa 509), ja valtaosa heistä oli 30-49-vuotiaita, avo- tai avioliitossa olevia, joiden perheessä oli yksi tai useampia lapsia. Suurimpia tulon syitä ovat vuorovaikutusongelmat ja erokysymykset. Lappeenrannassa perheneuvojat toimivat neuvontatyön lisäksi erosovittelijoina, erilaisten ryhmien ohjaajina, työnohjaajina sekä koulutustehtävissä. Yhteistyö muiden lasten, nuorten ja perheiden parissa työskentelevien kanssa on myös osa tehtävänkuvaa.

Perheneuvonnan tulevaisuus

Perheneuvonnan kysyntä kasvaa jatkuvasti, mikä osoittaa, että perheet hakevat apua aiempaa herkemmin. Perheneuvonta tavoittaa ruuhkavuosissaan eläviä perheellisiä, joiden haasteet eivät ole ainakaan pienenemään päin. Miten voisimme kirkkona olla tukemassa parisuhdetta ja perhettä entistä enemmän ja monipuolisemmin, ja myös ennaltaehkäisevästi? Miten voisimme kohdentaa resursseja työhön, jolla selvästi on kysyntää? Helsingin seurakuntayhtymässä on tehty mielenkiintoinen ratkaisu, siellä on palattu juurille: papistoa ja diakoniatyöntekijöitä koulutetaan perheneuvontatyöhön, että yhä useampi pari ja perhe saisi apua ja tukea silloin kun he sitä kaikkein eniten tarvitsevat. Millainen olisi lappeenrantalainen ja etelä-karjalalainen vastaus tähän haasteeseen? Muun muassa tähän kysymykseen etsitään vastauksia parhaillaan, kun seurakuntien tulevaisuutta pohditaan niin toiminnalliset kuin taloudellisetkin näkökohdat huomioiden.

Pirkko Varis
johtava perheneuvoja, psykoterapeutti
Lappeenrannan seurakuntayhtymä

Pirkko Varis kertoo lisää perheneuvonnasta podcast-haastattelussa.