ELÄMÄN SAIN SOIMAAN...

Olen kuullut sanottavan, että musiikki on sielun terapiaa. Se pitää varmastikin paikkansa.
Jokaisella meillä lienee sellaisia kappaleita tai esiintyjiä, joita soitamme tietyssä
mielentilassa. Tietyn tyylinen musiikki tekee iloiseksi, jokin toinen melankoliseksi. Musiikki
herättää meissä paljon muistoja ja voi siirtää ajatuksemme täysin toiseen aikaan ja
paikkaan.

Musiikin on tutkittu vaikuttavan primitiivisimpiin osiin aivoista, se menee puhekyvyn ja
osaamisen taakse. Vauvat reagoivat musiikkiin jo kohdussa. Vanhemmat rauhoittavat
lapsiaan laulaen ja musiikin aikainen harrastaminen parantaa lapsen kykyä oppia ja
opiskella. Aikuisille musiikki voi olla viihdettä, tapa ilmaista itseään, hoitaa sielua...
Muistisairaiden ihmisten hoidossa on huomattu, että musiikki herättää tunteita ja reaktioita,
sellaisillakin ihmisillä joiden puhekyky ja osaaminen on jo tyystin poissa.
Tiedän tämän omasta elämästäni. Varamummoni, joka on ollut tärkeä osa elämääni jo
vauvaiästä lähtien sairastaa vaskulaarista dementiaa. Hän ei tunnista minua enää, puhekyky
on melkolailla täysin mennyt ja liikuntakyky myös.

Kävin hänen luonaan ja tapojeni mukaisesti juttelin ensin niitä näitä ja otin sitten tutun virren,
jota aloin laulamaan. Kyseessä on lasten virsi maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Ensimmäisistä sanoista lähtien lauloi mummoni mukana sanasta sanaan virren oikein. Virren
päätteeksi otin Isä Meidänrukouksen, joka myös kumpusi hänestä haparoimatta oikein.
Onhan hän tehnyt koko elämäntyönsä seurakunnan palveluksessa. Siellä ne ovat edelleen
kiinteästi jossain syvällä aivojen sopukoissa.

Mutta se musiikki. Mikä ihana voima se on. Pysäyttävää, virkistävää, ilostuttavaa, onnen
tunteita tuovaa… musiikki hoitaa ja tuo voimaa, se elävöittää ja auttaa jaksamaan. Musiikki
on sielun terapiaa… Se on saatavilla meille kaikille ja se on ilmaista.

Kysyin eräässä työtilanteessa nuorilta, että jos he joutuisivat luopumaan näkökyvystä tai
kuulostaan, kummasta he luopuisivat? Oman pitkän pohdinnan jälkeen minä vastasin
näkökyvyn. Voisin elää ilman kykyä nähdä, mutta jos joutuisin luopumaan musiikista, sen
kuuntelemisesta ja laulamisesta, osa minusta kuolisi kuulon mukana. Toivottavasti en
tällaisen valinnan eteen koskaan joudu ja saan pitää molemmat kuuloni ja näkökyvyn, mutta
pohdinta herätti minut ymmärtämään musiikin tärkeyden minun elämässäni sielussani.

...MUSIIKIN VAIN VOIMAAN, LUOTTAESSAIN, SAIN TIEN LÖYTÄÄ

Scenes form my Soul - Ajatuksia elämästä/Aiemmat blogit

SOMEA VAI ELÄMÄÄ?

“Paina taas kaasu pohjaan
anna elämän mennä
huuda sun äänihuulet
rikki ja poikki
olen onnellinen mitä sä luulit…”
Anna Järvinen ja Olavi Uusivirta, Nuori ja Kaunis

Olemme sellaisella sosiaalisen median aikakaudella, että jotakin ei ole olemassa, jos sitä ei julkaista Facebookissa tai Instagramissa. Ihmisten kyvystä havainnoida todellisen elämän tilanteita on tullut jotenkin rajoittunutta. Jos elämäntilanteessa tapahtuu joku muutos, tuleeko siitä tehdä ensimmäisenä tilapäivitys tai elämäntapahtuma? Eikö joskus olisi hienoa antaa ihmisten huomata asioita ajallaan?

Eräs ystäväni odottaa vauvaa ja on ihan viimeisillään. Moni on saanut tietää asiasta ihan äskettäin. He eivät ole soitelleet läpi kaikkia tuttujaan tai tehneet tilapäivityksiä Facebookiin. Mitä he ovat jääneet vaille? Satoja onnittelu kommentteja ja peukkuja? Mutta mitä he ovat hyötyneet? Ihmisten ihmetyksen ja ilon, kun kohdatessaan he ovat nähneet vauvamassun, todellisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen riemun.

Ehkäpä tähän sopii vanha sanonta: se kel onni on se onnen kätkeköön. Kaikkea ei tarvitse jakaa Facebookiin tai Instagramiin. Kaikesta ei tarvitse tehdä julkista peukkujen ja kommenttien tai huomion haun vuoksi.
Minusta on ihanaa nähdä ihmisten aidot reaktiot: onnen kyyneleet, isot halaukset ja spontaanit huudahdukset. On ilahduttavaa tietää, ettei yksityinen onnen hetki ole vain yksi uusi päivitys aikajanalla vaan tuo ihmetystä ja iloa juuri siinä hetkessä. Ja ei, tämä ei ole tapani kertoa vauvauutista. Meillä ei odoteta vauvoja. Mutta voihan se olla, että on syytä muihin yksityisiin onnen hetkiin.

ME SUPERMUREHTIJAT?

Viime viikonlopun saarna-aiheena oli Jumalan huolenpito. ”Olkaa kuin taivaan linnut” kehotettiin tekstissä.  Vaan kuinka olla murehtimatta? Äitini tunnustaa olevansa supermurehtija, hän murehtii menneet, tulevat, turhat ja tarpeelliset asiat. Olen sanonut hänelle usein, että elämässä on niin paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Miksi murehtia sellaista? Mitä me siitä hyödymme?

Mutta osaanko itsekään olla murehtimatta? Hiipiikö mieleeni välillä sellaisia asioita, joihin en itse millään tavalla voi vaikuttaa, mutta silti mietin niiitä? Täytyy tunnustaa, että kyllä näin on. Se on kai meidän ihmisten perusominaisuus. Emme osaa olla murehtimatta.

Eri asia onkin se, miten annamme murehtimisen vaikuttaa omaan elämäämme. Rupeammeko tekemään valintoja siten, että välttelemme epäonnistumista, suruja ja murheita, koska pelkäämme? Emmekö silloin jätä osan elämästämme elämättä? Opimmeko tällaisia tapoja jo äidin maidosta? Imemme ympäristöstämme tapoja ja tottumuksia. Opimmeko myös murehtimaan?

Minuun ei ole kuitenkaan tarttunut niin voimallista murehtimisen tapaa kuin äitiini. Osaan nauttia elämästäni murehtimatta ja ottaa riskejä, jotta voin onnistua, ilman että murehtisin epäonnistumisia. Jatkuvan murehtimisen ja riskien ottamattomuuden vastapuolella voi olla ja on herkästi katkeroituminen. Silloin voi käydä niin, että pelon vuoksi on jäänyt elämättä, kokematta ja onnistumatta.

”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?  Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”(Matt 6:27,34)

POKEMON GO

Pelaatko Pokemon Go:ta? Minä en pelannut, kunnes mieheni pojat tulivat meille kahdeksi viikoksi ja selvisi, ettei heidän puhelimeensa kyseistä sovellusta saa. Niinhän minä sitten huomasin anovien katseiden alla sanovani, että ladataan se minun puhelimeeni.  Voin suositella jokaiselle vanhemmalle samaa temppua, jos ei sovellusta lasten puhelimiin saa. Ai, miksi?

No ensinnäkin siitä syystä, että olen viimeisen kahden viikon aikana saanut lapset liikkumaan vapaaehtoisesti kymmeniä kilometrejä. Pelissä saa pokemonin munia, joiden avautuminen vaatii tietyn määrän käveltyjä kilometrejä.  Meidän paras muna vaati 10km kävelyn, jotta sen sai auki ja auki käveltäviä munia voi olla yhtä aikaa jopa yhdeksän. Miettikääpä, kuinka paljon lapsille ja nuorille tulee hyödyllistä liikuntaa? Ja aikuisillekin, jos puhelin on omasi.

Toisekseen takapenkiltä ei koskaan kuulu, Tylsää! Milloin olemme perillä? Lapset pönöttävät puhelin kädessä ja huutelevat milloin minkäkin pokemonin nimeä, joita on lähettyvillä. Tosin automatka paikasta A paikkaan B saattaa sisältää monen monta pysähdystä, kun takapenkiltä kuuluu, että tuolla olisi pokestoppi tai auki oleva lure. Pakkohan sinne on pysähtyä. Tosin ei myöskään tarvitse miettiä sitä tarvitseeko lapsia ottaa mukaan kauppaan tai pitkästyvätkö he autossa. Ainakin meidän pojat hyppäävät kaupan pihassa ulos ja kiertävät lähiseutuja nappaamassa pokemoneja.

Kolmanneksi saatat oppia puhumaan lasta/nuorta. Mieheni totesi kolmantena iltana, ettei ymmärrä puoliakaan siitä mitä lapset puhuvat, mutta sinä tunnut ymmärtävän kaiken. Mieleni teki sanoa, että se johtunee siitä, että teen tätä työkseni. Puhun nuorta, mutta tosiasia on se, että pelisanastoa oppii vain kysymällä tai itse pelaamalla.

Viimeiseksi olen päässyt pelin kautta lähemmäs poikia ja heidän maailmaansa, koska kysellessäni pokemoneista tulee samalla juteltua muistakin peleistä ja mitä he kavereiden kanssa tekevät. Linjat ovat niin sanotusti auki, kun minä aikuisena olen kiinnostunut lapsien tekemisestä ja siinä mukana.

Pojat lähtivät äskettäin takaisin äidilleen ja nyt tuo peli on minun hoidettavanani kunnes he tulevat meille seuraavan kerran. Pojat neuvoivat vielä lähtiessään miten evolvataan tai upgadetaan pokemoneja, kuinka monta munaa minun pitää kävellä auki ja mistä saa candyja. Saleille ei kuulemma meidän pokemoneilla kannata mennä koska niillä on liian vähän CP:tä, mutta sitä saa kasvatettua kun laittaa ylimääräiset samanlaiset proffalle. Lupasin laittaa kuvaviestejä, jos saan uusia pokemoneja, niin he voivat kertoa, mitä niille pitää tehdä.  Pitäähän edistymistä seurata, eivätkä pojat ole ihan varmoja osaanko minä ilman heitä.

Olen melko varma, etten osaa ja joudun olemaan heihin paljon yhteydessä. Eikä sekään ole ollenkaan huono asia.

Taidankin lähteä tästä kävelemään, josko löytäisin sieniä... Ja saisin samalla auki muutaman munan. :) 

JOS TÄMÄ PÄIVÄ OLISI VIIMEISESI...

Eräässä Nickelbackin laulussa lauletaan näin:
"If today was your last day
And tomorrow was too late
Could you say goodbye to yesterday?
Would you live each moment like your last? Leave old pictures in the past
Donate every dime you have?"

Mitä sinä tekisit, jos tietäisit eläväsi viimeistä päivää? Kertoisitko rakastavasi lähimpiäsi? Lähettäisitkö viestejä ystäville, joista et ole aikoihin kuullut? Kuuntelisitko lempibändiäsi? Tekisit asioita, joista nautit? Söisitkö lempijäätelöäsi niin paljon, että olisi paha olo? Mitä sinä tekisit?

Eräs kaverini kuoli äskettäin. Äkisti ja ennalta arvaamatta onnettomuudessa vaikka hänellä piti olla edessään vielä kymmeniä vuosia. Olen miettinyt paljon viimeistä keskusteluamme, jonka aiheena oli rakkaus ja lähimmät, tärkeimmät ihmiset.  He olivat puolisonsa kanssa olleet yhdessä pitkään ja heillä oli tapana sopia riidat ja pienetkin sanomiset ennen nukkumaan menoa, vihaisena ei saa käydä nukkumaan. Vaikka riideltäisiin niin silti rakastetaan, sanoivat he yhdestä suusta. Samassa keskustelussa pohdimme myös sitä, miten toisten ystävien kanssa yhteyden pitäminen herkästi unohtuu pitkäksikin aikaa vaikka toinen saattaa olla mielessä usein ja toisten kanssa yhteys syystä tai toisesta katkeaa ja heitä ikävöi silti. Toiset ihmiset pysyvät elämässä mukana kaikissa tyrskyissä, kun toiset ovat siellä vain hetken aikaa.

Kun tieto hänen pois menostaan saavutti minut, olen miettinyt tätä viimeistä, muutaman viikon takaista keskusteluamme paljon.

Mitä minä tekisin, jos tietäisin eläväni viimeistä päivää? Kertoisin ja näyttäisin puolisolleni että rakastan, lähettäisin viestejä ystävilleni ja soittaisin perheelleni. Ehkä söisin lempiruokiani ja tekisin jotain mitä rakastan.

Silti päällimmäisenä mieleeni jää ajatus: muistakaa kertoa, että rakastatte. Välittäkää lähimmistänne ja kertokaa se toisillenne. Jos joku ihminen käy mielessäsi, laita hänelle viesti, älä odota huomiseen. Joskus huominen on myöhäinen.

HUG ME MC

Suomalaiset miehet eivät halaile. Kättely on ihan jees. Selkäänkin voi taputtaa, jos on tarve näyttää vähän enemmän tunnetta. Mutta halaus? Vaimoa, kyllä ja lapsia tietysti, mutta mies miestä? Ei. Se ei nyt vaan ole luontevaa. Siitähän voi jopa syntyä vääriä käsityksiä.

Paitsi jos kuulut moottoripyöräkerhoon. Silloin halaaminen on jees. Se kuuluu kuvioon ja on yleisesti hyväksytty tapa tervehtiä toisia kerholaisia. Minusta se on aivan ihastuttavaa. Seurustelen moottoripyöräkerhoon kuuluvan miehen kanssa. Ei hän ei ole rikollinen, vaan ihan tavallinen suomalainen työssä käyvä mies. Kyllä hänellä on parta ja tatuointeja ja hän käyttää kerhonsa liivejä. Ja on kuitenkin kunnollinen ja tavallinen mies.

Ja hän halaa. Ei pelkästään minua, vaan muitakin. Myös miehiä, kerhoveljiään. Minusta on ilahduttavaa nähdä, että kerta toisensa jälkeen kerhon miehet halaavat toisiaan tervehtiessään ja lähtiessään. Se on täysin luontevaa. Ja niin mahtavaa. Meillä, maassa, jossa miesten keskinäistä halailua (etenkin selvinpäin, joskus päihtyneenä voi lipsahtaa), pidetään jotenkin sopimattomana tai vähintäänkin arveluttavana.

Me unohdamme usein kuinka valtavan suuri vaikutus halauksella on.  Halauksen on tutkittu parantavan vastustuskykyä ja vahvistaa immuunijärjestelmää, vähentää stressiä ja ahdistusta, vapauttaa elimistössä dopamiinia, joka on positiivisten tunteiden lähde ja osoittaa tietysti saajalleen paljon tunteita ilman sanoja.

On myös sangen ristiriitaista, että näitä halaavia ja toisensa kohtaamisesta iloitsevia miehiä pidetään kaikkia rikollisina. Mielikuva moottoripyöräkerholaisista syntyy median luoman mielikuvan mukaan, jossa prosenttijengit riehuvat ja TV-sarjoissa, joissa tapetaan pienimmästäkin syystä.  Kuitenkin suurin osa motoristeista on aivan tavallisia ihmisiä, jotka jakavat yhteisöllisesti ilon harrastuksestaan ja elämäntavastaan.

Muistinko mainita, että minäkin ajan moottoripyörää? Minulla on tatuointeja ja lävistyksiä. Ja olen silti kristitty ja työskentelen seurakunnassa. Joskus ulkoisesti pelottavimmat ihmiset ovat sisältä kilteimpiä.

- Soul

MITEN TEHDÄ MAAILMASTA PAREMPI PAIKKA?

Perjantaina autoni seisoi eräällä julkisella parkkipaikalla kolme tuntia. Se oli aamulla ollut lämmityksessä ja ajettu lämpimäksi työmatkalla. Kun hyppäsin autooni, ei moottorista kuulunut inahdustakaan.  Kova pakkanen oli tehnyt tehtävänsä eikä autoni hyvistä yrityksistäni huolimatta suostunut käynnistymään. Nousin ulos autosta ja samaan aikaan viereeni ajoi minulle tuntematon mies. Huokasin hänelle, ettei autoni käynnisty, johon hän totesi, minulla on käynnistyskaapelit. Saamme kyllä autosi käyntiin kunhan ensin käyn sovitussa tapaamisessa, etten myöhästy sieltä. Kiittelin häntä ja sanoin, että ei minulla tässä enää mikään kiire ole, mene rauhassa. Mies kävi laittamassa rahaa parkkiautomaattiin ja tuodessaan lappua auton ikkunaan, totesi, että kyllä ne häntä odottavat, käynnistetään sinun autosi ensin. Useamman yrityksen jälkeen autoni käynnistyikin ja mies pääsi menoillensa, minun vuolaiden kiitosten saattelemana.

Tämä perjantainen kohtaaminen tuntemattoman hyväntekijän kanssa sai minut ajattelemaan hyvän tekemistä toista ihmistä kohtaan. Meitä kristittyjä kehotetaan tekemään hyviä tekoja. Ne eivät ole armon vastine, armon saamme lahjaksi joka ikisenä päivänä. Mutta Jumalan hyvyys meissä kehottaa ja velvoittaa meitä hyviin tekoihin toisiamme kohtaan. Martti Luther aikoinaan tähdensi, etteivät hyvät teot tee kristittyä vaan kristitty tekee hyviä tekoja. Kukaan ei tule oikeaksi kristityksi vain tekemällä ulkonaisesti hyvältä näyttäviä tekoja. Ihmisen sisimmän tila on ratkaiseva.

Minä pyrin siihen, että voin auttaa apua tarvitsevaa, ilman, että ajattelen saavani siitä jotakin itselleni. Parhaan mielen itselleen saa silloin, kun huomaa tehneensä toiselle jotain hyvää, ilman vastapalveluksen tarvetta. Ne voivat olla hyvinkin pieniä asioita: auttaa ovia auki kaupassa, kantaa kauppakassit tai joskus vain pelkkä kysymys: tarvitsetko apua, onko kaikki hyvin, voi olla päivän ratkaiseva ja pelastava kysymys. Toivoisin, että jokainen voisi pysähtyä miettimään pieniä hyvyyden tekoja. Asioita, joilla voi tukea, auttaa tai helpottaa kanssaihmisten elämää. Mitä voisin tehdä, jotta tämä maailma voisi olla vähän parempi paikka elää?

Miten tehdä maailmasta parempi paikka?  Yksi satunnainen hyvyyden teko kerrallaan.

- Soul

+++

VALOT PIMEYKSIEN REUNOILLA

Olen kuunnellut viime aikoina Apulannan kappaletta Valot pimeyksien reunoilla. Se on soinut autossani toistolla ja jotkut ovat saattaneet repiä hiuksiaan kun auto pomppii musiikin jytkeestä ja laulustani siihen päälle. Jokin tuossa kappaleessa puhuttelee minua juuri nyt.

”Valot pimeyksien reunoilla ovat toisinaan himmeitä ja harvassa…” Olemme siirtyneet vuoden pimeimmän ajankohdan ohi. Minuutti minuutilta päivät pitenevät ja himmeänä ja harvassa oleva valo kasvaa vähitellen. Kuljemme kevättä kohti ja melankolisuus mielessä vähenee sitä mukaa kun auringon valo tunkeutuu harmaista ikkunoista sisään ja koskettaa sydämiämme.

Loppiaisen aikana miettii myös toisenlaista valoa. Loppiaisen vaihtoehtoisessa saarnatekstissä Jeesus puhuu maailman valona olemisesta. Hän lupaa olla meille jokaiselle elämän valo, joka ei himmene, mene piiloon tai häviä, vaikka mitä tekisimme. Hän valaisee syvimmänkin synkkyyden ja pimeyden ja valot pimeyksien reunoilla kirkastuvat Jeesuksen valon myötä.

”Valot pimeyksien reunoilla, ovat harvassa, mutta olemassa.”

- Soul

++++

ILOA JOULUKORTEISTA

Olet ehkä kuullut sen radiomainoksen. Sen jossa puhutaan yksinäisyydestä. Jossa puhuminen ahdistaa ja puhujalle nauretaan. Sen, joka aiheuttaa ainakin minussa tyhjyyden ja huolen tunteen. Voiko joku olla niin yksin, ettei ole ketään kenelle puhua? Ettei kukaan kuule tai kuuntele?

Joulun alla mietin, mitä tekisimme retkipäivissämme. Mikä olisi sellaista, joka toisi iloa muille ja tukisi samalla syrjäytymisen ehkäisyä, ehkä edes jollakin pienellä tavalla. Keksin, että tekisimme retkipäivissä joulukortteja, jotka jaettaisiin joulujuhlassa, johon osallistuisi 400 ihmistä. Ainakin jokainen saisi yhden kortin.

Mielessäni kyllä kävi, että voiko tilanne oikeasti olla sellainen? Ettei saa edes yhtä joulukorttia. En ole koskaan joutunut kokemaan sellaista yksinäisyyttä. Tiedän sitä olevan, mutta voin sanoa kuuluvani niihin hyväosaisiin, jolla on ympärillään välittäviä ihmisitä, rakastavia ystäviä ja perhe. Tiedän tietenkin, ettei kaikilla niin ole…. mutta edes yksi joulukortti?

Nuoremme innostuivat korttien tekemisestä ja niitä saatiin tehtyä retkipäivissä yhteensä 483 kappaletta. Huikea määrä ja minä käsi kipeänä niitä kaunokirjoitin. Vaan vau, mikä onnistumisen kokemus. Nuoret, joille innostuminen asioista ei välttämättä ole aina itsestään selvää, tekivät kortteja suurella hartaudella ja ilolla. Ihmettelivät mennessään, voiko tilanne oikeasti olla sellainen, ettei saa yhtään korttia? Että menee joulujuhlaan, jossa saa tavata ihmisiä, kun niitä ei ole kotona? Ettei ole seuraa jouluna?

Toimitin kortit joulunalusviikolla diakonielle, jotka hoitivat ne eteenpäin jouluaaton joulujuhlaan. Uskon niiden tuoneen iloa joulujuhlaan osallistuneille.

Ja vastauksena omaan kysymykseeni siitä, voiko jonkun tilanne olla oikeasti sellainen, ettei saa edes yhtä joulukorttia: kyllä voi. Äitini sai puhelun eräältä ihmiseltä, johon oli tutustunut sairaalassa ollessaan. Tuo ihminen aloitti puhelun sanomalla, että pelastit jouluni, sinun joulukorttisi oli ainoa, jonka tänä vuonna sain. Joskus ilo ja auttaminen voi olla todella pienistä teoista kiinni.

- Soul

RAUHA TEILLE!

Suomen sivistyssanakirjan mukaan sana rauha tarkoittaa mm. sodan vastakohtaa, normaalia sovinnon tilaa ja häiriintymättömyyttä. Lisäksi rauha tarkoittaa sisäistä levollisuutta, tasapainoa, tyyneyttä ja rauhallisuutta. Hengellinen merkitys on Jumalan antama sisäinen levollisuus, rauha Jumalalta.

Viime sunnuntai oli ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen. Päivän raamatuntekstit kertovat siitä, että ylös noussut Jeesus ilmestyi epäileville opetuslapsilleen ja vakuutti heidät ylösnousemuksestaan. Ilo valtasi opetuslapset, kun he kohtasivat Jeesuksen elävänä. Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh. 20: 26)

Maailma on rauhaton, monissa paikoissa soditaan ja ihmisiltä puuttuu häiriintymättömyys ja sisäinen levollisuus. Kuitenkin Jeesus toivottaa meille jokaiselle rauhaa, hän tarjoaa meille sisäistä levollisuutta ja Jumalan antamaa rauhaa. Miten me saisimme sen näkymään omassa elämässämme? Miten saisimme ymmärrykseemme sen, että Jeesuksen antaman rauhan turvin, meillä on elämässämme sisäinen levollisuus ja hyvä olo? Että maailman kurjasta tilanteesta huolimatta, saamme olla ja elää rauhassa? Saamme luottaa Jumalan tuomaan rauhaan meidän elämässämme.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh 14:27)

- Soul