Kuunteleeko minua kukaan?  

Tällä viikolla istuttiin uuden työntekijän kanssa nuorten Google Meet -tapaamisessa. Tuskinpa kenellekään tuli yllätyksenä, ettei etätapaaminen kiinnostunut enää ketään. Se, että olemme läsnä virtuaalisesti, on jotenkin puutteellista. Tarvitsemme läsnäoloa, kokemusta siitä, että joku todella kuuntelee.

Joskus rukouksessa tulee samalainen kysymys: ”Kuunteleeko minua kukaan?” Raamatussa kerrotaan siitä, että Jumala toteuttaa suunnitelmansa ja lupauksensa ajallaan. Hän ei jätä meitä roikkumaan tyhjien lupausten varaan. Jos hän on jotain luvannut, hän pitää siitä kiinni. Me saatamme hätääntyä, kun hän ei vastaa silloin kuin me haluaisimme. Jumala ei ennakoi, hän toimii oman aikataulunsa mukaan. Kun rukoilemme, hän kuuntelee kyllä. Meiltä vaaditaan vaan kestävyyttä kaikissa toimissa. Hän ei ole meistä kaukana, vaan kulkee vierellämme koko ajan. Hän antaa apunsa oikealla ajalla.

Älä katso inhimillisiin voimavaroihisi, vaan luota hänen lupaukseensa. Hän ei olisi antanut sitä, ellei aikoisi sitä toteuttaa. Jumala on luvannut: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut!”

Kaiken keskellä meidän ei tarvitse olla toivottomia, meille on luvattu tulevaisuus ja toivo.

Markus Rantanen
Nuorisotyönohjaaja
Lauritsalan seurakunta

Jeesus, lampaiden portti

Saarna Sammonlahden kirkossa 18.4.2021.

Jeesus sanoi:
"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä."

Jeesus esitti heille tämän vertauksen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän puheellaan tarkoitti. Siksi Jeesus jatkoi: "Totisesti, totisesti: minä olen lampaiden portti. Ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja, eivätkä lampaat ole kuunnelleet heitä. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." (Joh. 10:1-10)
Neulominen lisääntyi pandemia vuoden aikana jopa buumiksi asti. Joitakin villalankoja ei pystytty toimittamaan kysyntää vastaavaksi. Esimerkiksi norjalaisvillapaitoihin tarvittavia lankoja on ollut jopa mahdotonta saada haluamissaan väreissä.

Itse olen neulonut lapsesta asti. Se on tapani tehdä lähetystyötäkin. Neulon niin babyalpakka-silkki vauvalangasta nuttuja, että aikuisten pitsihattuja lähetyskauppa Ikkunassa myytäväksi. Tänä keväänä hurahdin neulomaan kirjoneulesukkia – ohuista villalangoista. Saksalaisia lankoja onnistuin saamaan verkkokaupan kautta. Suomessa lampaiden kasvattaminen villalankoja varten on kuulemma nykyään kannattamatonta. Pääsiäisenä uutisoitiin myös, ettei Suomesta saa riittävästi karitsanlihaa vaan sitä tuodaan Uudesta Seelannista asti.

Asuin lapsuuteni Sammonlahden ainoan maalaistalon, Hovin talon naapurissa. Heillä oli lampaita. Kävin usein lampaita katsomassa ja syöttämässä kuivuneita leivän kannikoita. Ja miten ihmeellistä oli huomata, miten lampaat tunsivat hovin perheväen aivan eri lailla kuin minut naapurintytön. Sain lampaat kyllä luokseni houkuttelemalla leivän palasella. Kysyin Ulla-papin kautta hänen rippikouluryhmäläisiltä, millaisia mielikuvia heillä  on lampaista. Lampaat kuvailtiin isoiksi, pehmeiksi, pörröisiksi ja valkoisiksi, niistä saa villaa. Ne pitävät kivaa ääntä ja ovat tosi kilttejä. Ne ovat viattomia eläimiä ja muutenkin ihania. Lampaita on sekä mustia, että valkoisia.

Jeesuksen aikana lampaat kuuluivat arkipäivään. Jokainen tiesi, mikä on paimen ja millainen paimenen rooli. Mietimme rippikoululaisten kanssa myös paimenen roolia. Rippikoululaisten mielikuvissa paimenella on keppi kädessään. Paimenet ovat huolehtivia, rauhallisia ja he pitävät karjasta huolen. Niistä tulee kyllä Raamattu mieleen. He katsovat, että kaikilla on kaikki hyvin - ovat joukon johtajia. Meidän vanhempien mielikuviin kuulunee pyhäkoulutaulu, jossa Jeesus on kuvattuna paimenena. Jokaisesta pyhäkoulukerrasta sai yhden lammastarran laumaansa lisättäväksi. Itsekin sain tällaisen taulun Uus-Lavolan pyhäkoulusta.

Ehkä meille kuva Jeesuksesta paimenena on vähän liiankin tuttu, niin tuttu että sen sanoma menee helposti ohi. Ja tyydymme vain kiiltokuvatunnelmaiseen Jeesus-paimeneen.

Jeesus sanoi olevansa myös lampaiden portti että lampaiden paimen. Jeesuksen ajan ihmisille puhe paimenesta oli elävää. Se oli tuttua niin jokapäiväisestä elämästä kuin pyhistä kirjoituksista. Joka päivä he näkivät paimenten liikkuvan laumoineen laitumilla ja juottopaikoilla, olivat ehkä itsekin paimenia. Ja jokainen heistä epäilemättä tunsi psalmin 23: ”Herra on minun paimeneni.”  Sammonlahden kirkon nimikkopsalmin.

Kun Jeesus vertaa itseään paimeneen, hän ei tarkoita vuosikymmenten takaista suomalaista lehmäpaimenta. Hän ei tarkoita myöskään elokuvista tuttua amerikkalaista cowboyta. Jeesus puhuu vertauksessa itämaisesta lammaspaimenesta. 

Palestiinassa paimentava mies ei kulkenut hätistellen laumansa perässä, vaan johti laumaa kulkien sen edellä, toki tarpeen vaatiessa myös sivulla tai takanakin. Pikku poikia ei lähetetty paimeneen vaan siihen tarvittiin vahvoja miehiä. Paimenen oli pystyttävä puolustamaan laumaa sitä uhkaavilta vaaroilta, pedoilta, varkailta ja vihollisilta. Paimentaminen oli karua ja kovaa työtä, joka vaati rohkeutta, lujuutta ja voimaa. Tämä kaikki oli hyvin tuttua Jeesuksen kuulijoille.

Paimenet eivät silti olleet arvostettuja. He kuuluivat joukkoon, josta käytetään nimeä ”syntiset.” Heidän asemaansa kuvaa se, etteivät he voineet toimia edes oikeudessa todistajina. Samaan porukkaan kuuluivat myös aasinkuljettajat ja verojen kerääjät. Paimenet olivat syntisiä erityisesti siksi, että he paimentaessaan laumojaan vuorilla tulivat kulkeneeksi monien epäpyhien paikkojen kautta. Näin he saastuivat kelpaamattomiksi jumalanpalvelusvieraiksi. Heistä tuli syntisiä, joiden kanssa oikealla juutalaisella opettajat eivät saaneet olla tekemisissä. Tämä ei silti estänyt Jeesusta vertaamasta itseään paimeneen. Hänkin kulki syntisten keskuudessa.

Mitä Jeesuksen vertaus paimenesta puhuu meille, joille paimen on vain kuva menneisyydestä ja kadonnut ammatti? Evankeliumitekstistä (Joh. 10:1-10) välittyy vahva turvallisuuden tunto. ”Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä.” 

Tässä on suuri lupaus. Jeesus tuntee oman laumansa. Meidät on jo lapsuudessa pyhässä kasteessa liitetty tähän hyvän paimenen laumaan. Jeesus tuntee meidät nimeltä. Siksi tärkeintä elämässä on pysyä Jeesuksen laumassa. Jos kuulut tähän laumaan, niin saat olla siitä iloinen ja kiitollinen. Se on parasta, mitä sinulla voi olla. Mutta jos olet kadonnut lammas, joka on lähtenyt omille teilleen ja sanonut hyvästit Jeesukselle, niin muista, että Jeesus etsii sinua. Hän etsii kadonnutta kunnes löytää sen takaisin. 

Vertaus kadonneesta lampaasta ja etsivästä paimenesta paljastaa tämän: ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää?” (Luuk. 15:4) Jeesuksessa toteutuu se, mitä Vanhan testamentin profetiassa sanotaan: ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa” (Hes. 34:16) Tällainen on hyvä paimen, Jeesus Kristus.

Miten kuva laumaansa kaitsevasta paimenesta sopii nykyaikaan? Aikamme ihminen ei juuri välitä paimennettava olemisesta. Hän tahtoo olla täysi-ikäinen, riippumaton, itsenäinen. Hän haluaa pysyä vapaana, omana herranaan eikä alistuvana lampaana. Äkkiseltään näyttäkin siltä, että paimen joutaa sinne, minne se on maassamme ammattinakin siirtynyt: historian romukoppaan.

Kuitenkin ajatus itsenäisestä, täysi-ikäisestä ihmisestä on näköharhaa. Se joka irtisanoutuu kaikista paimenista, pettää vain itsensä. Paimenista me olemme pääsemättömissä. Aina on joku paimen houkuttelemassa meitä oman aatteensa tai elämäntapansa laitumelle. Olemmeko esimerkiksi tajunneet, miten meitä muokkaavat nykyajan sähköpaimen: televisio ja Internet sekä koko media? Entä mainonta ja markkinointi tai yleinen mielipide? Omaperäisinkin yksityisajattelija on ollut jonkun paimenen johdateltavana. 

Kypsyyttä on tiedostaa paimenensa ja viisautta on valita hyvä paimen. Hyvän paimenen ääni ei vaienna ajattelua eikä johda älylliseen epärehellisyyteen. Päinvastoin se antaa meille kyvyn suunnistaa oikein tämän maailman monien äänien joukossa ja arvojen sekamelskassa. Hyvän paimenen laumassa on turvallista olla.

Asun Taimenpolulla, monesti ihmiset kuulevat sen Paimenpoluksi ehkä ammatistani johtuen. Pappiahan pidetään paimenena. Silti itsekin ja sinä kuulumme hyvän paimenen laumaan, kristilliseen kirkkoon. Oikea paimen kohtaa jokaisen lampaan yksilönä, hän ei unohda laumastaan ketään. Mutta samalla hän johtaa yksilön laumaan, yhteisöön. Paimen haluaa hoitaa ja ruokkia lampaitaan seurakunnassa. Tässä mielessä lammas laumaeläimenä on kristityn esikuva, sillä yhteys seurakuntaan on Jumalaan uskovan elinehto. 

Toiseksi Jeesus sanoo evankeliumitekstissä olevansa lammastarhan portti. Portista nuoret miettivät laajemminkin, että ne ovat lakeja, jotka turvaavat elämää ja  koronarajoituksetkin nähtiin portteina, joita ehkä kohta toivottavasti avataan.

Raamatun aikana lampaat vietiin yöksi usein aitaukseen, johon koottiin useiden paimenien laumat. Yksi paimenista asettui oviaukkoon vartioon. Hänen ohitseen ei mikään eikä kukaan päässyt huomaamatta tai ilman lupaa. Paimen oli kuin ovi. Jeesus tarkoittaa, että pelastukseen on vain yksi tie ja portti, Jeesus itse. Hänen kauttaan, hänen sovitustekonsa kautta ihminen pelastuu ja pääsee taivaaseen. Ilman Jeesusta joutuisimme itse vastaamaan pahuudestamme. Sitä emme kestäisi. Turvautuminen Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on ainoa mahdollisuutemme.

Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Me olemme niitä lampaita, joiden syntien puolesta Jeesus on kuollut. Kukaan muu ei olisi siihen pystynyt eikä edes halunnut kuin Jeesus. Mutta Jeesus sen teki ja siksi meillä on mahdollisuus pelastukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Siksi hän on portti iankaikkiseen elämään. Tässä näkyy hänen uhrautuva rakkautensa.

Hyvä paimenemme on antanut henkensä meidän puolestamme. Hän on siksi arpinen paimen. Hän ei ole paennut vaaraa, ei petoja, ei vihaa, ei kuolemaa. Siksi hän kantaa käsissään, jaloissaan ja kyljessään arpia. Ne todistavat, että hän on hyvä paimen. Ne ovat merkkinä hänen rakkaudestaan. Hän lupaa: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." Tämän paimenen seurassa on turvallista olla, kun saa jättää itsensä elämässä ja kuolemassa hänen käsiinsä.

Maarit Hirvi
Kappalainen
Sammonlahden seurakunta

 

Minun Mariani

Olen tutustunut Jeesuksen äitiin 14 vuoden opiskelujen ja 18 vuoden pappina olon aikana hävettävän vähän. Siksi nyt Marian Ilmestyspäivän läheisyydessä aloin pohtia, millainen on minun käsitykseni ja miten voisin tuoda sen nykyaikaan. Innoittajana minulla on YouTube-video, jossa taiteilija maalasi oman käsityksensä Mariasta.

Minun Mariani on 17–19-vuotias lukiolaistyttö, joka pohtii tulevaa elämänpolkuaan ja kaikkia niitä lukemattomia mahdollisuuksia ja toisaalta niitä rajoituksia, joita asuminen Lapissa voi tuoda mukanaan.  Jotta voisi saada maisterin arvon, joutuu muuttamaan kauas ja turha toivoakaan, että voisi opiskella omalla äidinkielellään ja että opiskelukaverit olisivat samoilta seuduilta. Häneltä vaaditaan sopeutumiskykyä ja rohkeutta sekä monenlaista älykkyyttä. Miten kävisi, jos hän nyt huomaisi olevansa raskaana?

Minun Mariani on myös samanikäinen turvapaikanhakija Lappeenrannassa. Hänelle suositeltiin lähihoitajan opintoja, vaikka peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli 9,2 ja hän osoitti selvästi olevansa myös matemaattisesti lahjakas ja itse toivoi pääsevänsä Lappeenrannan-Lahden teknillisen yliopistoon lukemaan ympäristötekniikkaa suomeksi ja englanniksi.

Hän osaa siis vähintään kolmea kieltä sujuvasti ja kahta tyydyttävästi. Hänen vanhempansa toivovat tytöstä vaimoa kotimaassaan asuvalle miehelle, jottei heidän kulttuurinsa näivettyisi länsimaassa liikaa. Marialta vaaditaan kuuliaisuutta ja vaatimattomuutta, mutta mitähän seuraisi, jos hän toteaisi tulleensa raskaaksi?

Minun Jumalani on viisas ja Hän ei vaadi keneltäkään nuorelta naiselta mahdottomia. Vaikka elämän olosuhteet voivatkin olla vaikeita ja haastavia, Hän tahtoo tukea ja rohkaista jokaista löytämään oman kutsumuksensa. Nasaretin Maria joutui itselleen vaativaan tehtävään yllättäen. Enkeli ilmoitti siitä ja Maria myöntyi nöyrästi. Siihen aikaan aviorikoksen tehnyt nainen saattoi pahimmillaan joutua kivitetyksi. Silti Maria asettui vaaraan, koska koki, ettei halunnut kieltäytyä Jumalan ehdotuksesta. Hän luotti Jumalaan ja vaikka myöhemmin joutui pakenemaan henkensä edestä perheineen Egyptiin, hänen luottamuksensa ei horjunut.

Olen Marialle kateellinen. Kunnioitan ja ihailen häntä ja hänen rohkeuttaan. Itse en siihen olisi yltänyt. Sain mahdollisuuden äitiyteen 27-vuotiaana kesken opintojeni. Pari vuotta kuljin rukousilloissa pyytämässä perheeseemme lasta ja lopulta kaikki onnistui hyvin, vaikka tyttömme syntyi napanuora kahdesti kaulan ympärille kietoutuneena. Sain toteuttaa monia haaveitani ennen ja jälkeen esikoisemme syntymän ja nyt hän pääsi valmistuttuaan Kuopiossa määräaikaiseen työhön koronan jäljitykseen, näytteiden otossa avustamiseen ja rokotusten kirjaukseen. Ylpeä äiti jakaa onneaan siis tänne verkkoon.

Minun Mariani ottaa huomioon toiset ihmiset ja osoittaa rakkautta kaikille. Toivon sydämestäni kaikille Marioille voimia ja rohkeutta tehdä elämää suojelevia ratkaisuja. Tiedän, että joskus melkein kaadumme paineiden alla, silloin turvautukaamme toisiimme ja Jumalaan. Minun Jumalani lähetti Jeesuksen kaikkien syntien lunastajaksi. Hän ei tuomitse ketään, vaan ojentaa avonaisen sylinsä epätoivoon joutuneillekin, meille Marioille, mutta myös Marteille. Minun Jumalani armo ulottuu kuolemankin yli, tarjoten ylimaallista iloa enkelten kuoron laulaessa Hallelujaa.

Tiina Rantanen
Työtön työnhakija, pappi ilman virkaa
Lauritsalassa sijaistanut perhetyötä

Marianpäivästä marianpäivään

Vuosi sitten Marian ilmestyspäivä oli ensimmäinen sunnuntai, kun jumalanpalvelusta vietettiin suljetuin ovin. Olin saarnavuorossa. Suora yhteys seurakuntalaisiin saatiin toteutumaan nettiradion kautta. Jumalanpalveluksen jälkeen latasin saarnani myös näille sivuille luettavaksi.

Vuotta viisaampana on mielenkiintoista lukea silloisia ajatuksiani. Yllätyn, kuinka osuvia ne olivat – ja ovat edelleen. Huoli tuntemattomasta tulevaisuudesta on suuri. Vuosi sitten ei todellakaan tiedetty, mitä edessä on. Enkä ainakaan minä rehellisesti sanoen odottanut tällaista vuotta enkä sitä, että vuodenkin päästä olemme edelleen tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Emme tienneet silloin emmekä tiedä vieläkään.

Vuosi sitten saarnasin Marian elämän poikkeustilasta. Hänen kohdallaan se tarkoitti uusia velvollisuuksia ja tuskaa: lähtöä pakolaiseksi Egyptiin, monenlaista huolta pojastaan Jeesuksesta ja lopulta suostumista oman pojan ristinkuolemaan. Meidän vuotemme on lyhyt aika verrattuna Marian poikkeustilaan. Tärkeät asiat, vastuut ja muutokset vievät paljon aikaa. 

Jumalan lupaus kantoi Mariaa ja se kantaa meitä. Tähän ajatukseen palaan tänäkin Marian ilmestyspäivänä. ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia”, kirjoittaa apostoli Paavali korinttilaisille (2. Kor. 4:8). Meiltä on vaadittu kärsivällisyyttä, sopeutumista ja uudenlaisia tapoja. Samalla on täytynyt suostua jatkuvaan epätietoisuuteen. Kaiken keskellä saamme toivoa ja luottaa tulevaisuuteen. Jumalan lupaus kantaa meitä, ja meidän on kannettava toisiamme. 

Laura Hienonen
Lappeenrannan seurakunta

Tyhjässä kirkossa

Ensimmäinen kesätyöni oli tiekirkko-oppaan tehtävä Nastolan seurakunnassa. Työpäivä kesti kahdeksan tuntia ja työsuhde oli muistaakseni kahden viikon mittainen. Tyhjässä kirkossa istuminen oli seitsemäntoistavuotiaalle erikoinen kokemus. Ensimmäiset päivät aika mateli ja roikuin ikkunalla tähyillen, jospa edes joku tulisi käymään. Joka päivä kävijöitä oli, mutta kävijöiden väleissä saattoi kulua monta pitkää tuntia. Mitä useamman päivän vietin tyhjässä kirkossa, sitä paremmin aloin viihtyä. Loppupäivinä aloin jopa toivoa, ettei kukaan tulisi häiritsemään. Oli suunnaton etuoikeus saada hoilottaa, loikoilla ja rukoilla suuressa, kauniissa kirkossa vain Jumalan kasvojen edessä. Minun oma, henkilökohtainen rukoushuoneeni.

Saman etuoikeuden piirissä olen tälläkin hetkellä. Kirkkojen ovet ovat suurimmaksi osaksi kiinni seurakuntalaisilta. Me työntekijät saamme olla kirkossa kukin omien tehtäviemme merkeissä. Saamme olla paikan päällä viettämässä jumalanpalveluksia, joihin seurakunta osallistuu etänä. Tämä etuoikeus ei kuitenkaan tuo iloa vaan haikeutta. Tyhjiin penkkeihin on vuoden aikana tottunut, mutta mielessä vahvistuu ajatus: kirkko ilman seurakuntalaisia on lopulta vain rakennus.

Leipäsunnuntain tekstit kertovat Jeesuksesta, joka on elämän leipä. Ehtoollisen lahja yhdistää kristityt sekä Jeesukseen että toinen toisiinsa. Kristittyjen yhteyden tunteminen vaatii tällä hetkellä pinnistelyä. Mielessä soi yksi lempivirsistäni, ”Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa” (959), joka saa nykyhetkestä outoja mielleyhtymiä. Saapua – no nyt ei messuun voi saapua, paitsi jälkiehtoolliselle jos on ilmoittautunut ennakkoon. Yhteiseen pöytään – kuusi kerrallaan turvavälein. Jakaa murrettu leipä, Kristuksen ruumis – hygieenisesti ja pitkällä kädellä.

Nämä mielleyhtymät kumpuavat ennen kaikkea turhautumisesta ja väsymyksestä. Mutta sitten silmiin osuu virren säkeistön päättävät sanat: Läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä. Jaksammeko luottaa siihen, kaiken väsymyksen keskelläkin, että Kristus on meissä? Vaikkemme saisi polvistua yhdessä ehtoolliselle, niin Jumalan valtakunta on läsnä siellä missä olemmekin. Vaikka nettiyhteys kirkosta pätkisi, niin Pyhän Hengen yhteys ei pätki. Kaipaan hurjasti sitä päivää, kun voimme taas vapain mielin polvistua alttarille, kyynärpää vieruskaverin kyynärpäätä hipoen ja ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren. Siihen asti voin vain rukoilla virren 959 sanoin:

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän tuska, eilisen pelko,
huomisen huoli, huomisen huoli –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän ilo, valo ja lämpö,
rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

Reetta Karjalainen
Seurakuntapastori
Lappeenrannan seurakunta

Sankareita?!


Olen viime aikoina miettinyt sankareita ja sankaruutta. Sankareita esiintyy legendoissa, saduissa, lauluissa ja filmeissä, toisinaan myös oikeassa elämässä. Kyselin harjoittelussa kanssani olevilta kämppiksiltä, millaisia sankareita heillä tulee ensimmäiseksi mieleen ja miksi he ovat sankareita. Sankareiksi mainittiin Freddie Mercury, Iron Man, Herkules, Batman, Kari Grandi, Sanna Marin ja sitten J. Karjalaisen Sankarit-laulu alkoi kuulua laulettuna.

Sankareista ensimmäisenä itselleni partiolaisena tulee mieleen partiolaisten suojelupyhimys Pyhä Yrjö. Sankari, joka ratsastaa kertomuksessa paikalle ja pelastaa prinsessan (ja kokonaisen kaupungin) pelottavalta lohikäärmeeltä. Sankari, joka suojelee, pelastaa pahalta ja auttaa pulassa olijoita. Muut mainitut sankarit saivat selitykseksi muun muassa tällaisia perusteluita: hän on lapsuuden Kingi, superpuku ja pelastaa ihmisiä, kaikkien janoisten sankari ja nuorten naisten esikuva. Sankareissa ja esikuvissa on meille voimaa ja mallia, mutta toisaalta he tuntuvat olevan saavuttamattomia.

Sankaruus on toisaalta ihailtua ja toisaalta sellaista, joka kuuluu jollekin toiselle. Itse itsensä tuntee kaikkea muuta kuin sankarin viittaan sopivaksi henkilöksi. Sankarin viitan alle eivät tunnu sopivan kysymykset: olenko oikeanlainen, kelpaanko minä, entä jos en täytä toisten mittaa ja toiveita, entä jos olen ujo tai liian äänekäs, liian laiha tai lihava, tai jos pelkään.

Raamatun sankaritkin tuntuvat olevan rohkeita, isoja ja menestyneitä – vai enkö vain huomaa toisenlaisia sankareita? Toisen paastonajan sunnuntain tekstiä (Luuk. 7:36-50) lukiessani ja saarnaa pohtiessani olen miettinyt, onko tekstissä sittenkin piilotettuna useampikin sankari? Sankari, jonka ihmiset luulevat olevan sankari – fariseus Simon. Sankari, joka ei tunnu kelpaavan sankariksi kenellekään muulle kuin Jeesukselle – syntinen nainen. Ja sitten sankareiden Sankari – Jeesus.

Sini Järvinen
Teologiharjoittelija

 

Armo ja anteeksianto

Psalmista 103

Daavidin psalmi.

”Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka. Vanhurskaat ovat Herran teot, hän tuo oikeuden sorretuille. Hän osoitti tiensä Moosekselle ja näytti Israelille suuret tekonsa. Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa. Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet. Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua. ”

Nuo runon säkeet saavat uuden sävyn, kun niitä katsoo kirjoittajansa elämän vaiheitten läpi. Tämä runo, psalmi on nimetty Daavidin psalmiksi, ja näin ollen kuningas Daavidia pidetään tämän psalmin kirjoittajana. Tämä sopii hyvin yhteen myös sen kanssa, että Daavidia kuvataan lahjakkaana muusikkona ja runoilijana.

Daavid oli aikansa menestyneimpiä kuninkaita, onnistuen laajentamaan valtakuntaansa rajoja ja vakiinnutettuaan tilannetta hän sai myös nauttia menestyksensä hedelmistä. Aikansa mittareilla arvioiden Daavid sai kaiken mitä suinkin oli mahdollista tavoitella ja mistä unelmoida.

Psalmi kuitenkin piirtää eteemme kuvaa asioista, joita menestyksekkäinkään kuningas ei voi saavuttaa omin ponnistuksin. Sillä saavuttaakseen asemansa Daavid teki tekoja ja valintoja, jotka rikkoivat 10 käskyä vastaan ja olivat ristiriidassa sen sopimuksen kanssa, jonka Jumala oli solminut valitun kansansa kanssa. Ja nämä teot painoivat miehen mieltä. Omatunto ei antanut rauhaa. Onko mahdollista löytää tuossa asemassa rauhaa ja sovintoa oman menneisyyden kanssa? Menneisyyden, joka syyttää, ja jossa itsekin Daavid tuomitsi itsensä? Omat eväät ja vähän muidenkin oli jo syöty. Ratkaisu löytyy hänen ulkopuoleltaan. Tulevaisuutta ja toivoa on yhä, mutta ne ovat Korkeimman kädessä.

Psalmista piirtyy kuva Jumalasta, joka tuntee luotunsa kyvyt ja rajat. Armo kantaa. Daavidille ei mitata hänen omien tekojensa mukaan. Kokemuksen on täytynyt olla järisyttävä. Ikään kuin olisi astunut uudesta ovesta uuteen elämään, jossa sittenkin on toivoa ja tulevaisuutta. Jossa menneet virheet ja pahat teot eivät määritä ihmistä loputtomasti. Armo. Anteeksianto. Näin siis kirjoittaa mies, joka on elänyt nuo sanat todeksi. Voisivatko nuo psalmin sanat välittää edes hitusen sitä Jumalan armoa ja hyvyyttä meidän arkeemme, jota Daavid sai omassa elämässään kokea. Uskon, että kyllä voivat. Että sama Jumalan armo ja anteeksianto on totta myös meidän kohdallamme.

Mika Lehtola
Kirkkoherra
Lappeen seurakunta

Saarna 1. adventin messussa Sammonlahden kirkossa 29.11.2020

Luuk. 19: 28–40

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
      - Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä!
      Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” 
Emme vaikene, vaan laulamme Hoosiannan, virsi 1.

Saarna
Jerusalemissa oli juhlakulkue. Jeesus ratsasti kansan hurratessa, ilohuutojen keskellä ja avunpyyntöjen kaikuessa juutalaisten suureen kaupunkiin, Jerusalemiin. Nuo edellä mainitsemani asiat voidaan löytää Hoosianna-laulusta, jonka juuri lauloimme; juhlatunnelma, ilo ja siunauksen ja avun pyyntö; sitä kaikkea Hoosianna kuuluttaa - yhä tänäänkin! 

Lappeenrannassa oli eilen juhlallinen kulkue, mutta aivan toisenlainen. Viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin hautajaissaatossa ei metelöity eikä iloittu. Rauhallinen hautajaissaatto toi ilmi surua, kaipausta, kunnioitusta ja kiitollisuutta. 
Te täällä kirkossa lasten kanssa olevat aikuiset voitte vielä kotona kertoa lapsille, mikä merkitys tuolla eilisellä kulkueella oli.
Jerusalemin kulkueessa, Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin, oli varmasti myös lapsia mukana. Totta kai kulkuetta seurattiin myös kadun varrelta, kuten eilistä kulkuetta täällä meillä. Kaiken ikäiset jerusalemilaiset ylistivät Jumalaa ja pyysivät hänen apuaan. 

Suomalaiset pyysivät aikanaan sotilaiden apua ja -sotilaille apua- Jumalalta kansamme vaaran vuosina. Kansa rukoili paljon, ettei tuho kohtaisi maatamme. Tuomas Gerdt kertoi kerran minulle, että kyllä taistelun alla pyydettiin ”Korkeimman” varjelusta, siis Jumalan suojelusta.

Minulla on täällä erilaisia kiviä. Jokaisella on oma merkityksenä minulle. Jokaiseen liittyy joku tarina tai muisto, ne siis kertovat jotain. Yksi on Lapista, jossa olen liikkunut paljon Jumalan luomakunnan mahtavuutta ihastellen. Tämä kivi on ykkönen muotoinen, siksikin se julistaa; Jumala on ensimmäinen ja kaikki. Toinen on jostakin etelän rannalta, uskomattoman sileäksi hioutunut; aika ja luonnon voimat hiovat kovintakin kiveä, miksei siis meitä ihmisiä? Kolmas on oikeastaan vähän muuta kuin kivi, vaikka kiven sisästä löytynyt; sveitsiläistä vuorikristallia. Se puhuu minulle ikuisuudesta; vuorten sisällä on mahdottoman pitkän ajan kuluessa puristunut esiin jotain käsittämättömän kaunista; vaikka tuota kristallia ei ole edes hiottu, on siinä kirkas kauneus näkyvissä. Ja neljäs on kivi, johon on kiinnitetty risti; pieni taskuristini. Kun pidän sitä housuntaskussa, niin aina sujauttaessani käteni taskuun tunnen siellä ristin, Kristuksen symbolin.

Kaikki eivät tykänneet Jerusalemissa Jeesuksen juhlakulkueesta. Kulkueen tahdottiin vaikenevan. Mutta siihen Jeesus vastasi lausuen kummalliset sanat; ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Nyt tarvitsisin apua omien kivieni kanssa Tulisiko joku äiti tai isä lapsen kanssa hetkeksi tänne eteen? Kuunnellaan, kuuluuko näistä minun kivistäni ääntä!

Ei kuulunut! Tämä on minulle ja meille mahtava viesti; me olemme edelleen Jumalan kansaa ja Jumalan työvälineitä, meidän tehtävämme ja oikeutemme on kuuluttaa Jumalan viestiä maailmalle. Hoosianna, ylistyksen ja avunpyynnön laulu -tai huuto- raikukoon! Jerusalemin kulkueen seuraajat varmasti elivät vahvasti mukana huudoissaan. Siksi mekin nousemme nyt ylistämään Jumalaa liikuttavan uskontunnustuksen myötä.

Juha Eklund
Sammonlahden seurakunnan kirkkoherra