Totuus ja harha

Tuota viikon aihetta kuvataan evankeliumikirjassa seuraavasti: ”Kristitty joutuu elämässään kamppailemaan erottaakseen totuuden valheesta ja oikean väärästä. Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa kyseleminen ohjaavat häntä totuuteen.”

Aihetta pohdiskellessani olin eksyä viikon Raamatun teksteihin. Totuus ja valhe, oikea ja väärä olivat mennä sekaisin. Tekstit ovat kyllä kovin elämänmakuisia, niissä puhutaan kateudesta, ohjataan kohtelemaan toista ihmistä kunnioittavasti ja rakentamaan elämä kallioperustalle. Mutta samanaikaisesti esimerkiksi väärin tehneestä ja harhaan kulkeneesta nostetaan mies, joka joutui juonittelun uhriksi, toki pahoitti mielensä ja kiivastui, mutta lopulta juoksi veljeään vastaan, antoi juostessaan, tai oli jo ennen juoksuun lähtöä antanut anteeksi. Katsotaanpa tekstejä hieman tarkemmin.

Psalmissa 92 (5–10, 13–16) kirjoittaja osoittaa luottamusta Jumalaan, mutta samalla hänen mieltään kaihertaa se, että jumalattomat näyttävät menestyvän, mutta hurskaitten kohdalla tilanne ei ole niinkään selvä. Kirjoittaja luottaa kuitenkin Jumalaan – vielä Hän hoitaa asiat kuntoon. Tutun kuuloisia ajatuksia tai toiveita, kuulostelee sitten omaa sisintään tai toisten kertomaa!

Profeetta Jeremia (7:1–7) puolestaan muistelee hetkeä, kun hän sai tehtävän Jumalalta. Hänen tuli mennä temppelin portille ja ohjata ihmisiä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Tehtäväksiannon keskeisenä sisältönä oli julistaa: ”Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi.” Tuokin kuulostaa jokseenkin tutulta, toki myös tarpeelliselta muistutukselta kaikkina aikoina. 

Heprealasikirjeen (12:14–17) kirjoittaja jatkaa alkuun Jeremian kanssa samoilla linjoilla: tulee tavoitella rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkiä pyhitykseen, pitää huolehtia sitä, ettei kukaan kadota Jumalan armoa ja katkeruuden versoa ei pidä päästää kasvamaan ja tuottamaan turmiota. Sitten kirjoittaja heristää sormeaan. Hän muistuttaa siitä, että siveettömyys ja maailmallisuus vie tuhoon. Esimerkkinä tästä hän nostaa esiin Esaun, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa eikä, kirjoittajan sanoin, ”saanut tilaisuutta parannukseen, vaikka hän sitä itkien anoi”. Pysähdytäänpä tähän. 

Esau oli Iisakin ja Rebekan kaksoispojista vanhempi. Hänet kuvataan luonteeltaan suorasukaiseksi, mutta myös jalomieliseksi. Kaksoisveljeään Jaakobia hieman vanhempana hän oli esikoinen ja siksi isänsä perijä ja hänen elämäntyönsä jatkaja. Hänelle kuului myös siunaus, jonka isä hänelle ennen kuolemaansa antaisi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. 

Taitavana metsästäjänä Esau oli isänsä suosiossa, sen sijaan kaksoisveli Jaakob oli äitinsä suosikki. Kuulostaan ehkä jotenkin tutulta ja järkeenkäyvältä, mutta ei kuulosta hyvältä! Jo aikaisemmassa työssäni vankilapappina kohtasin tilanteita, joissa saman perheen lasten tiet olivat erkaantuneet kovasti toisistaan sen takia, että lapsilla oli kovin erilainen kokemus ja tulkinta siitä, ketä perheessä rakastettiin, ketä ei. Toiset menestyivät, jonkun osaksi tuli vankilatuomio. Esaun kohdalla ensimmäinen kompastuskivi oli se, että tultuaan yhdeltä metsästysretkeltä nälkäisenä kotiin hän ”myi” esikoisoikeutensa veljelleen yhdestä keittolautasellisesta. Myöhemmin hän vielä menetti isänsä siunauksen äitinsä juoniteltua tämän siunauksen Jaakobille. Tästä Esau tulistui ja uhkasi tappaa veljensä. Mutta juonittelu jatkui. Rebekka suostutteli miehensä lähettämään Jaakobin pois kotoaan ja maastaan ja näin veljesten välien selvittely jäi myöhempään.

Muutaman oppineen(?) teologin ja raamatunselittäjän teksteissä Esau nähdään huonona esimerkkinä ja uskovana. Häntä kiinnosti vain metsästys ja maalliset asiat. Hän ei välittänyt isästään. Hän ei välittänyt Jumalasta. Niinpä hän menetti sekä esikoisuutensa että siunauksen. Ja näiden ”herrojen” selitys jatkuu… Näin on vaarana myös meidän kohdallamme: maallisiin kiintymällä menetämme niin taivaallisen perintömme kuin siunauksenkin! He puhuvat samaan sävyyn kuin Heprealaiskirjeen kirjoittaja. Jotta näin ei kävisi, nämä raamatunselittäjät kehitelevät Esaun tapauksesta mutkikkaita selitysrakennelmia ja niiden johdannaisina ”perinnäissääntöjä”, joita noudattamalla on mahdollista välttää Esaun karu kohtalo. Mielestäni näitä tuskin tarvitaan. Ihan vaan rehti ja reilu peli riittää.

Tällaisen yksinkertaisen sairaalapapin näkökulmasta kertomus Esausta synnyttää nimittäin toisenlaisia mietteitä – eikä pelkästään siksi, että innokkaana metsästäjänä häneen on helppo samaistua. Totta on nimittäin se, että usein metsästysretkeltä tullaan kotiin reppu tyhjänä ja ”sudennälkäisenä”. Keitto kuin keitto maistuu – vaikka hieman ylihintaan. Mutta se, kun Esau ei saanut saalista ja joutui siksi tyytymään keittoon, ja sen seurauksena menetti perintöosansa ja vielä siunauksenkin äitinsä juonittelun tuloksena, nostaa kyllä ”karvat pystyyn”. Muuten… 1. Mooseksen kirjan mukaan, kun Rebekka lähetti Jaakobin viemään herkut ja leipomansa leivän Iisakille, hän puki tämän Esaun parhaisiin vaatteisiin ja peitti vuohennahalla hänen käsivartensa ja kaulansa, jottei Iisak tunnistaisi häntä, sillä Esau oli syntyjään karvainen toisin kuin Jaakob. Ja todesta meni – sokea isä tuli petetyksi ja Jaakob sai siunauksen! Mutta… Esausta en saa tässä kyllä mielessäni syyllistä mitenkään! Enkä myöskään jaksa uskoa, että meidän Jumalamme on samalla tavalla sokea ja petettävissä kuin Iisak.

Onneksi koko kertomus ei ole tässä. Ajastaan tuli veljesten välienselvittelyn aika. Jaakob ja Esau joukkoineen kohtasivat. Mitä tapahtui? Mooseksen kirjassa tapahtumaa kuvataan näin: ”Mutta Esau juoksi häntä vastaan, syleili häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, ja he itkivät” (1. Moos. 33:4). Ja mitä teki Jaakob? Puhutteli veljeään Esauta nimellä ”herrani” ja vaatimalla vaati, että Esau otti vastaan hänen lahjansa. Näin kohtasivat vihansa, pelkonsa ja katkeruutensa niellyt ja siunauksensa jakamaan valmis veljespari, joka halusi jättää elämänsä valheen ja väärän taakseen.

Viikon evankeliumitekstissä evankelista Matteus (7: 24–29) kirjoittaa kahdesta rakentajasta. Toinen rakensi kalliolle, toinen hiekalle. Toisen rakennus kesti, toisen ei. Esaun ja Jaakobin kertomus osoittaa, että ainakaan juonittelulle rakennettu ei kestä. Se kestää ehkä aikansa, mutta tulee myös aika, jolloin se, mikä on valheellisesti tai väärin rakennettu, pitää korjata. Valheelle ja vääryydelle rakentaminen on hiekalle rakentamista. Sen sijaan profeetta Jeremian julistus ohjaa rakentamaan kestävälle perustalle, kalliolle: ”Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne. Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi.” 

Ari Riuttaskorpi
Sairaalapastori

Kesällä on myös lupa levätä

Loman kynnyksellä ajatukset pyörivät ristiin rastiin. Loppuosa lomaa on edessäpäin ja siihen rauhoittuminen vaatii vaivansa. Tilanne on viime vuoden epävarmuuteen nähden monin verroin parempi ja saan rauhoittua lomalle. Aiempien vuosien tapaan olen kuitenkin sortunut suunnittelemaan lomalle enemmän sisältöä kuin todennäköisesti ehdin tehdä.
Lepo on pyhää, todetaan monesti. Ymmärrämmekö sen merkityksen vai piiskaammeko itseämme rästiin jääneillä asioilla lomallakin.

Viimeiset ajat ovat vaatineet veronsa ja vieneet voimiamme. Elämme edelleen epävarmoja aikoja, vaikka tilanne on viime kesää helpommin tai totutummin elettävissä. Edessä olevasta emme tiedä, joten lepo antaa voimia ja palauttaa toimintakykyämme.
Lepo on pyhää, jotta emme kuluttaisi itseämme kohtuuttomasti ja rikkoisi niitä lahjoja, jotka Jumala on syntymässämme meille antanut. Väsyneenä emme ole lähimmäisinäkään parhainta seuraa.

Korona-aikana olemme kuulleet monesti lauseen: Yhdessä me selviämme. Hyvä niin. Meitä kehotetaan Raamatussa myös toinen toistemme kuormien kantamiseen. Samoin kehotetaan lepäämään ja jättämään kuormamme Jumalan kannettavaksi. Keneltäkään ei odoteta kohtuutonta kantamista. Luottamusta siihen opettelen edelleen ja päästän toivottavasti irti itse rakennetuista taakoista.

Kannetaan edelleen toisiamme ja muistetaan esirukouksin Luojamme edessä. Yritetään nähdä asioissa enemmän hyviä puolia kuin huonoja. Kannustetaan ennemmin kuin kritisoidaan, lannistetaan tai katsotaan vahingoniloisena lähimmäisen kompurointia. Jeesuksen tähden saamme kokea armon omaksemme omissa taakoissamme ja rikkeissämme. Samalla saamme tulevaisuuden ja toivon. Siihen meidät on kutsuttu ja esimerkki annettu. Kaikkeen lahjaksi saatuun sisältyy velvoite hyvään ja kilvoittelevaan lähimmäisyyteen. Ei omin voimin vaan Luojamme kanssa.

Armollisen ja hyväksyvän ihmisen vierellä on hyvä elää nyt ja kaikkina aikoina.
- Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää. – Luukas 6:45

Diakoni Ari Tuomikoski 
Lappeenrannan seurakuntayhtymä /
Erityisdiakonia / Päihde- ja kriminaalityö

Rakkauden laki kumpuaa armosta


Luuk. 6:27–31

”Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.”

”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” Näin päättää Jeesus puheensa tässä Luukkaan evankeliumin tekstissä, joka luetaan 7. sunnuntaina helluntaista 3. vuosikerran evankeliumitekstinä. Sunnuntain aiheena on ”Rakkauden laki”. 

Kirkkokäsikirjassa tähdennetään tämän sunnuntain aiheen esittelyssä, kuinka Kristus tuli täyttämään Jumalan tahdon ja käskyt, ei kumoamaan niitä. Tämän vuoksi kristitynkin on noudatettava rakkauden lakia ja pyrittävä siihen jopa paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset. Rakkauden lakia noudattaessaan kristityn on oltava valmis luopumaan jopa omista oikeuksistaan lähimmäisten hyväksi ja osoittamaan rakkautta myös vihamiehille.
Rakkauden laki kiteytyy juuri noissa Jeesuksen sanoissa Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” Tämä kiteytymä tunnetaan myös ns. Kultaisena sääntönä, joka lienee monelle tuttu eri yhteyksistä. Kultaisella säännöllä on juurensa kristinuskoa paljon vanhemmissa kulttuureissa ja tänä päivänäkin se on myös monen muun uskonnon eettisen ajattelun kulmakivi ja perusta.  

Sen sijaan se, mitä Jeesus opettaa tuon Kultaisen säännön edellä tässä Luukkaan evankeliumin tekstissä, on sisällöltään ominaista juuri Jeesukselle ja siten myös kristinuskolle. Kyse on hyvinkin radikaalista opetuksesta. Jeesushan puhuu suorastaan vihollisrakkaudesta, ei pelkästään lähimmäisenrakkaudesta. Hän kehottaa rakastamaan niitä, joiden tiedämme vihaavan meitä, rukoilemaan kaikkea hyvää kiusaajillemme ja vieläpä antamaan paljon vaadittua enemmän niille, jotka riistävät meitä muutenkin. Tässä opetuksessa riittää sulateltavaa ja nieleskeltävää.   

Joskus takavuosina rippikoulun loppukertauksessa oli yksi ainoa kysymys: Miten pääsee taivaaseen? Lentokonetta ja tikapuita tietenkin tarjottiin vitsillä vastaukseksi, mutta yhtä lailla myös vakavamielisemmät ”noudattamalla kymmentä käskyä” tai ”tekemällä hyviä tekoja” olivat vaillinaisia vastauksia. Ehkä hieman yllättäenkin Kultaisen säännön noudattaminenkaan ei siis ole tässä kohden tyhjentävä vastaus. Herää kenties kysymys, mihin sitten tarvitaan Kultaista sääntöä ja kymmentä käskyä, puhumattakaan Jeesuksen vihollisrakkausopetuksista, kun kerran tie taivaaseen on avoinna vain ja ainoastaan uskon kautta? 

Mitä epämiellyttävämpi ja hankalampi sääntö, laki tai käsky on oman elämämme ja mukavuutemme kannalta, sitä nihkeämmin olemme sitä tietenkin valmiita noudattamaan.  Tästä näkökulmasta katsoen Jeesuksen vihollisrakkausopetukset nousevat siis eittämättä potenssiin kolme. Vai kuka meistä voi muitta mutkitta sanoa, että ilman muuta tahtoo pelkkää hyvää sille ja rakastaa sydämestään häntä, joka on kohdellut väärin minua tai lähimmäisiäni: kiusannut, lyönyt, puhunut pahaa, ollut välinpitämätön, särkenyt tai ottanut omaisuutta jne.? 

Mihin Jeesus tahtoo opetuksellaan vihamiesten rakastamisesta lähimmäistemme rinnalla siis herätellä meitä? Eräänlaisen vastauksen saa, jos laittaa tämän raamatunkohdan otsikoksi juurikin tuon Rakkauden lain. Jeesus tahtoo sanoa ja opettaa, että rakkaus ei tunne rajoja. Jumala, joka on itse rakkaus, antaa tästä täydellisen esimerkin. Hänen rakkautensa ei rajoitu vain siihen, mikä on hyvää, kaunista ja hänen tahtonsa mukaista, vaan Hän rakastaa koko luomakuntaansa, myös jokaista luomaansa ihmistä tämän pahuudesta tai hyvyydestä riippumatta. Samoin meidän tulisi Jumalan kuvina peilata tätä rakkautta omassa elämässämme. Silloin rakkaus ei rajoitu vain siihen, mikä on meille hyvää ja suotuisaa, vaan se ylittää myös sen rajan, joka ulottuu pitkälti epämukavuusalueemme puolelle. 

Käytännönelämän kannalta Jeesus kiteyttää tämän opetuksensa Kultaisella säännöllä: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.” Eli jos esimerkiksi tahdon, että saan väärin tekemiseni ja sanomiseni anteeksi, annan itse anteeksi myös toisille. Tai jos tahdon, että kanssaihmiset katsovat erilaisuuttani, vikojani, puutteitani ja mokiani hyväksyvästi, vaikka ne ärsyttäisivät ja ehkä jopa aiheuttaisivat haittaa, teen niin myös heille. Ja niin edespäin.

Toisaalta olivatpa elämänkokemuksemme rakkauden laista mitkä tahansa ihmissuhteissamme, Jumala -suhteessamme rakkauden lakiin liittyy kiinteästi käsite armo. Jälleen tulee mieleen takavuosien muisto ripariopetuksesta, joka mielestäni kiteyttää olennaisimman siitä, mihin rakkauden laki ulottuu Jumalan ja ihmisen välillä: 

A nsaitsematon
R akkaus
M eidän 
O saksemme. 

Riippumatta siitä keitä ja millaisia olemme, mitä teemme, mistä tulemme ja minne menemme, on eräs, joka rakastaa meitä ja hyväksyy meidät täysin ehdoitta ja ilman omia ansioitamme. Jumala, joka on rakkauden lain laatija, on myös sen täyttäjä. Meidän elämämme, se, miten me suhtaudumme toinen toisiimme, on parhaimmillaan heijastumaa tästä rakkaudesta. Näin Jeesuksen radikaali opetus vihamiesten rakastamisesta paljastaa Jumala -suhteemme syvimmän olemuksen, lain ja evankeliumin yhteyden.    

Oppilaitospastori Sari Kosonen

 

Iltahuuto hartaus Eino Leinon päivänä 6.7.2021

Sotaveteraaniukkini vanha viulu vaikeni, kun olin rippikouluikäinen. Mutta viulun ja ukin tarina ei.

Ukki ja mummi kertoivat, miten tämä viulu muiden arvoesineitten kanssa kätkettiin puulaatikossa Munteron Otra-ahossa heidän pihalleen kuoppaan, kun ukki lähti jatkosotaan. Mummoni lähti vauvaikäisen isäni kanssa evakkoon Savoon.

Arvotavaroitten maahankätkeminen on muuten hyvin raamatullista ja oli yleisesti käytössä levottomassa Israelissa. Jeesuskin käytti sitä tapaa vertaustensa lähteenä taivaallisesta aarteesta. 

Sankarihautausmaa kätkee sisällään urheitten sotilaitten, lottien kesken päättyneitä elämäntarinoita. Isien, äitien, veljien, lasten, puolisoitten tarinoita, jotka koskettavat. Ja tätä kunnioittamisen perinnettä meidän pitää viedä eteenpäin.
Lapsena olisin kuunnellut sotatarinoita korvat hörössä, mutta ukkini ei liioin kertonut. Sotaveteraaneja ei vielä tuolloin juurikaan arvostettu. 

Historiasta kiinnostuneena lähdin teologian ohella opiskelemaan historianopettajaksi. Lähe kolmenkymmenen työvuoden aikana olen saanut kuunnella ja sanoittaa lukuisia sotaveteraanien tarinoita siunauspuheissani. Siunaushiekkailla pyhän ristinmerkin heidän arkuilleen.
Viimeksi lauantaina.

Taipalsaaren sotaveteraanit nappasivat minut nuorena pappina riveihinsä, kun rippikoululeirillämme tapahtui sairaskohtauksesta johtunut nuoren hukkuminen. He veivät mukanaan kirkkopyhiinsä ja saunailtoihinsa. 

Lappeenrannan sotaveteraanit kutsuivat ennakkoluulottomaksi ensimmäiseksi naispuoleiseksi veljespapikseen, kunniatehtävään. Veteraanit ovat kantaneet.

Koronavuoden aikana sotaveteraaniliitto haastoi ihmisiä kuvaamaan itsensä jollakin sankarihautausmaalla ja lähettämään valokuvan heille. Kävin kuvaamassa itseni sateisena päivänä täällä kaikessa hiljaisuudessa. Mieleeni piirtyi nuorena pappina kolmisen kymmentä vuotta sitten pohtimani ajatus, näinköhän siunaan viimeisiä sotaveteraaneja taivasmatkalleen.

Veljespapin tasapaino vietiin, kun aivoistani poistettiin hyvälaatuinen kasvain. Kallonhalkaisukivussani Töölön neurokirurgisessa sairaalassa mietin, miten sodissa moni sai sirpaleita kehoonsa ilman nukutuksia, puudutuksia – vihollisen aseista. Millaisia kipuja ja vammoja, henkisiäkin ne jättivät jälkeensä. Ehkä veljespapiltakin pieni raihnaisuus sallitaan.

Arvotavaroita siis kätkettiin sota-aikana maahan. Aseitakin. 
Sankarivainajien ja sotaveteraanien tarinoita, perintöä ei sen sijaan saa haudata heidän mukanaan. Vaan rakkaudenteot, uhraukset pitää kertoa lapsenlapsillemmekin. Veljespappina roolini on siirtää kaatuneitten ja veteraanien tarina perinneaikaan.

Lapsille ja nuorille pitää kertoa tavallisten sotilaitten rinnalla myös  Suomen historian suurmiehistä ja naisista. Yksi heistä on runoilija Eino Leino, jota tänään Suven ja runon päivänä muistelemme. Hän puolusti kynä aseenaan tasa-arvoa, äänioikeutta, parempaa koululaitosta. Vaikka usein ajattelemme hänen keskittyneen vain hempeisiin, tunnelmallisiin runoihin. 
Tässä yksi
Ja vasta vapaa mies on se,
Ken tyynnä lausuu tuonele:
”Ma kuolla voin,
Mut kuole ei
Min eestä työtä tein”

Ei kuolema lie ankarin
On kuolo seppel sankarin
Kun vaatii häntä vakaumus
Ja ihmisoikeus.
Myöskään kristinuskon aarteita ei saa kätkeä vaan niistä pitää puhua lapsille ja nuorille. Uskon monen teistä saaneen turvaa ja lohtua pitkien koronatalvikuukausien aikana uskosta. Raamatussa vakuutetaan 366 kertaa eli vuoden jokaiseksi päiväksi ja jopa karkauspäiväksikin sanat: Älä pelkää. Jokaisena pitkänä yksinäisenä päivänä tämä lohduttaa, luo turvaa.

Jeesus vertaa aarretta Taivasten valtakuntaan. Asiaan, joka meidän jokaisen tulisi löytää ja pitää elämämme aarteena. Aarteena, jota ei pidä kätkeä piiloon mihinkään peltoon. Vaan siitä aarteesta riittää jaettavaa kaikille. 
Ja voimme olla varmoja, että me olemme Taivaan Isän aarteita, joista hän pitää hyvää huolta.
Sotavuosina Suomi turvasi Jumalaan ja yhteishenkeen. Korona vuonna meille on toisteltu, että Yhdessä selviämme. 

Eino Leinon sanoin:
Oli mullakin pieni onneni, / mut minusta oli se suuri, / ja luulenpa, siks oli suuri se, / kun se mun oli onneni juuri.

Rukoilkaamme:

Kiitos Jumala siitä, että sinä kannat ja hoidat meitä eri elämänvaiheissamme. Nostit Suomen kansan suuresta surusta sodan jälkeen. Autoit maamme jälleenrakentamisessa.

Auta meitä kunnioittamaan sotiemme veteraaneja että sodissa kaatuneita.
Auta meitä välittämään heidän muistoaan.

Kiitos, että olet suojellut meitä koronalta. Antanut kestävyyttä pientä näkymätöntä vihollista vastaan.
Auta meitä edelleen.

Kiitos Suomen historian merkkihenkilöistä ja kansallistunteesta, jota heidän kauttaan olemme saaneet.
Kiitos jokaisen ihmisen korvaamattomasta arvosta.

Kiitos kesästä, sen kaikista ihmeistä.
Kiitos, että meillä on aarre taivaassa. 
Kiitos, että me olemme sinun silmissäsi aarteita.
 

Maarit Hirvi

sotaveteraanien veljespappi
kappalainen, Sammonlahden seurakunta

 

Yöt kirkossa

Makoilen patjalla kirkossa. Kello on pian puolilla öin, mutta ikkunoista kajastaa suojaksi viritetyn kankaankin takaa valo. Kuulen lintujen äänekkään viserryksen rantapusikoissa. Autot ajavat jossain kaukana järven tuolla puolen. Yövahdin askeleet kaikuvat hiljaisella hiekkatiellä, ja avoimista ikkunoista kajahtaa vielä silloin tällöin peitetty naurunpyrskähdys.

Havahdun rautaketjujen pahaenteiseen kalinaan enkä hetken ajan ymmärrä mitä tapahtuu. Sitten tajuan, että yövahti se vain heitti frisbeen koriin ohi mennessään.

Olen Tuosassa rippileirillä. Suuren ryhmän vuoksi olen majoittunut pihalle leikkimökin kokoiseen kirkkoon.

Herään paahtavaan aurinkoon, joka ei tuntunut laskevan laisinkaan. Kömmin aamutoimien kautta valmiille aamupalalle, joka on minulle perheenäitinä aina yhtä iloinen asia. Ruokasali täyttyy aamu-unisten nuorten iloisesta puheensorinasta, päivän aikataulujen viimeisistä tsekkauksista ja kahvin tuoksusta. Työkaverit vitsailevat sitä makoisammin, mitä enemmän vajaasti nukuttuja öitä on takana, ja pian huomaan nauravani vedet silmissä.

Päivä on pitkä, mutta kuluu nopeasti. Kun se on ohi, olen oppinut nuorilta paljon lisää sekä Jumalasta, itsestäni että maailman eri ilmiöistä. Olen tuntenut riemua, myötätuntoa ja yhteenkuuluvuutta ihmisten kanssa, joita en vielä äskettäin tuntenut ollenkaan, ja tutustunut yhä paremmin ihmisiin, joiden kanssa olen jakanut iloja ja suruja jo vuosia. Olen taas nähnyt sen voiman, joka lähtee siitä, että erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa, ja pysähtyvät hetkeksi miettimään elämän suurimpia kysymyksiä rakastavan Jumalan katseen alla.

Illalla haukotuttaa, mutta sisaruspiirin jälkeen, kuun ja auringon paistaessa yhtä aikaa taivaalla, ei malttaisi vielä lopettaa leppeää juttelua. Kun lopulta kömmin takaisin pikku kirkkooni, on nurmikolla loikoilusta jäänyt ruohoa hameenhelmaan, ja laiturilla notkumisesta mäkäräisten pistoja nilkkoihin. Olo on elämänmakuinen, etuoikeutettu siitä, että saan olla osa tätä leiriä.

Painan pääni alttaripöydän viereen tyynylle, ja ennen kuin nukahdan, päässäni soivat vielä leirikirkossa lauletut virren 930 sanat:

Meitä kuljeta tahtosi tiellä,
vaikka outo on joskus se tie.
Loista armosi valoa siellä,
minne täältä se ikinä vie.

Kulje kanssamme aamusta iltaan,
anna yöuni levollinen.
Hehku lämpöä kaipaavan rintaan,
sinne rauhasi lahjoittaen.

 

Ulla Junell

Sammonlahden nuorisotyön pappi

 

 

 

Saarna Lappeenrannan kirkossa 23.5.2021: Helluntai

Joh. 3:16–21

Jeesus sanoi Nikodemokselle:
    ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
    Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.”

Helluntain evankeliumiteksti yllättää. Missä on Pyhä Henki juuri sinä sunnuntaina, kun se on hänelle omistettu? Kaikki muut tämän pyhän raamatuntekstit mainitsevat Hengen ja liittyvät näin sunnuntain teemaan, joka on Pyhän Hengen vuodattaminen. Tässä tekstissä Pyhää Henkeä ei mainita. Miksi? Kysymys pitäisi oikeastaan esittää sille ryhmälle ihmisiä, jotka olivat päättämässä siitä, mitä tekstejä milloinkin käytetään. Minulla ei ole kuin valistuneita arvauksia, joten jätän ne kertomatta. Keskitytään sen sijaan nyt tähän tekstiin ja siihen, mitä se kertoo meille Jumalasta. Katsotaan, josko sitä Henkeäkin saisimme mukaan juttuun jossain vaiheessa. 

Päivän evankeliumikatkelma on osa pidempää kokonaisuutta, missä Jeesus keskustelee Nikodemus-nimisen fariseuksen kanssa. Fariseus tarkoittaa, että Nikodemus kuului juutalaisten johtajiin. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja halusi jutella Jeesuksen kanssa. Nikodemuksen ja Jeesuksen keskustellessa Jeesus kyllä puhuu Hengestä, sanoo mm. tutut sanat siitä, kuinka Henki on kuin tuuli. Se puhaltaa, missä haluaa, ja voit kuulla sen äänen. Et kuitenkaan tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Keskustelu kääntyy pian muihin asioihin. Ihan varmasti emme edes tiedä, onko tämä raamatunkohta enää osa Jeesuksen ja Nikodemuksen välistä keskustelua. Kirkkokäsikirjaan on lisätty nuo sanat: ”Jeesus sanoi Nikodemukselle”, eli ne eivät kuulu alkuperäiseen tekstiin. Johanneksen evankeliumissa on muitakin kohtia, missä Jeesus ja evankeliumin kertoja käyttävät samanlaista kieltä ja käsitteitä puhuessaan. Siksi ei aina ole helppoa päätellä, kumpi nyt on äänessä. Se ei kuitenkaan vähennä tekstin merkitystä ja painoarvoa.

Jae Joh. 3: 16 on yksi Raamatun tunnetuimmista jakeista ja sitä kutsutaan pienoisevankeliumiksi. Tätä seuraaville rippikoululaisillekin tuo kohta tulee riparin aikana tutuksi, sillä se on yksi ulkoa opeteltavista asioista. Miksi se on niin tärkeä, että se pitää opetella ulkoa? Usein kun rippikoulussa tutustumme Raamattuun, laitamme punaisen langan Raamatun väliin tuon jakeen kohdalle. Joh. 3: 16 on kuin Raamatun ja uskon punainen lanka, tiivistelmä siitä, mikä on kristinuskon ydin. Jos sinulta kysytään, mikä on uskosi ydin, ja vastaat tuon jakeen sanoilla, olet oivaltanut jotain oleellista kristinuskosta.

Pilkotaan tuota jaetta hieman osiin ja katsotaan, miksi se tiivistää uskon ytimen niin hyvin.

”Jumala on rakastanut”
Kaikki lähtee Jumalasta ja Jumalan rakkaudesta. Jumala on rakastanut ja rakastaa edelleen. Mitään muuta ei tarvitse tietää.

”maailmaa”
Jumala ei erittele sitä, mitä osaa maailmaa hän rakastaa. Maailma kattaa tässä oikeasti koko maailman, ja erityisesti sellaisen maailman, joka on vieraantunut Jumalasta ja suhtautuu Jumalan jopa vihamielisesti. Jumalan rakkaus ulottuu siis aivan kaikkeen. Ihonväri, sukupuoli, rikkaus tai köyhyys, seksuaalinen suuntautuminen, asuinpaikka, epäonnistuminen, menestys, Jumalan kieltäminen, mikään asia ei ole este Jumalan rakkaudelle maailmaa ja ihmistä kohtaan. Koko maailma tarvitsee pelastusta ja Jumala haluaa antaa sen koko maailmalle.

”antoi ainoan Poikansa”
Huolimatta siitä, että kuilu Jumalan ja hänelle selkänsä kääntäneen maailman välillä on suuri, Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että on antanut ainoan Poikansa pelastukseksi. Ainoan Pojan antaminen tarkoittaa kokonaisvaltaisesti kaikkea sitä, mitä Jeesuksen tulo maailmaan ja hänen ristinkuolemansa merkitsevät. Jeesuksen kautta Jumala tuli osaksi sen maailman elämää, jota hän niin kovasti rakastaa. Jumalasta tuli jotain konkreettista ja myös inhimillistä ja samaistuttavaa. Oli tärkeää, että Jeesus kulki ihmisen askeleet syntymästä aikuisuuteen, joutui rakentamaan identiteettinsä suhteessa Jumalaan ja ihmisiin. Oli tärkeää, että hän keräsi ympärilleen joukon inhimillisiä ihmisiä, joita hän opetti ja jotka hän valtuutti jatkamaan opettamista kuolemansa jälkeen. Ristinkuolema oli kaikkein radikaalein rakkaudenosoitus. Sen jälkeen Jumala katsoo ihmistä aina Kristuksen sovitustyön läpi, rakkauden läpi.

”saisi iankaikkisen elämän”
Jumala haluaa luomilleen ihmisille vain parasta. Ja parasta mitä Hän tietää, on pelastus ja mahdollisuus elää hänen yhteydessään sekä lopulta iankaikkinen elämä. Tämä on lahja, joka annetaan Jeesuksen ristinkuoleman tähden. 

Näin saimme hieman palasteltua tuota ydinjaetta. Päivän evankeliumi sisältää paljon muutakin. Eikä sitä Henkeäkään vielä löytynyt.

Jeesus (tai Johannes) puhuu tässä kohdassa myös uskosta ja teoista, valosta ja pimeydestä sekä totuudesta. Ehkä näissä voimme nähdä häivähdyksiä Pyhästä Hengestä, sillä valo ja totuus ovat asioita, joita usein liitetään Pyhään Henkeen. Ja se, miten usko ihmiseen tulee, sekin on Hengen työtä. 

Valo ja pimeys kertovat ihmisen tilanteesta. Vaikka valo, eli tässä Jeesus, on tullut maailmaan, ihminen pahojen tekojensa takia valitsee pimeyden. Hän ei kestä tulla tekojensa kanssa valoon, joka paljastaisi ne kaikki. Se, joka noudattaa totuutta, tulee kuitenkin valoon. Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten ihminen suhtautuu Jeesukseen, jonka Jumala lähetti maailmaan. Onko ihmisen kohtalo ennalta määrätty, se ei ratkea Johanneksen evankeliumissa. Ihminen voi tehdä valinnan valon ja pimeyden välillä, mutta toisaalta ihmisen pelastus on riippuvainen Jumalan tahdosta. Johanneksen evankeliumissa korostetaan myös sitä, ettei kukaan voi tulla Jeesuksen muuten kuin niin, että Jumala itse vetää häntä tai suo sen hänelle.

Selkeä ero valon ja pimeyden välillä vaikuttaa Johanneksella ehdottomalta. Tuntuu, että tässä ei ole tilaa inhimilliselle kokemukselle siitä, kuinka vastaukset elämän keskeisiin kysymyksiin eivät suinkaan ole mustavalkoisia vaan jäävät keskeneräisiksi ja puolivalmiiksi. Kertomus Nikodemuksesta, joka pimeyden turvin tulee Jeesuksen luo, antaa meille yllättäen inhimillisen näkökulman. Nikodemus tunnustaa, että Jeesus on Jumalan lähettämä, mutta keskustellessaan Jeesuksen kanssa hän ymmärtää toistuvasti väärin Jeesuksen sanat. Valo ja pimeys kamppailevat hänessä. Myöhemmin evankeliumissa Nikodemus puolustaa Jeesusta muiden fariseusten edessä ja ottaa osaa Jeesuksen hautaamiseen. Evankeliumi ei paljasta sitä, ymmärsikö Nikodemus lopulta kaikki Jeesuksen opetukset ja tuliko hänestä Jeesuksen seuraaja. Me voimme kuitenkin nähdä Nikodemuksen esimerkkinä ihmisestä, joka pyrkii, vaikkakin epätäydellisesti, noudattamaan totuutta. Jeesuksen mukaan totuutta noudattava ihminen tulee lopulta valoon. Tämä valo paljastaa, että ne teot, jotka ehkä on tehty hapuillen ja vailla varmaa tietoa, ovat sittenkin lähtöisin Jumalasta. 

Täydellisiä meistä ei siis tarvitse tulla, eikä aina edes tarvitse tehdä parastaan. Riittää, että pyrkii toimimaan sen mukaan, mihin valo meitä ohjaa. Tässä pääsemme myös Pyhään Henkeen. Jeesus lupasi Pyhän Hengen meille avuksi, rohkaisuksi ja johdattajaksi. Pyhä Henki voi näyttää, missä valo on ja johdattaa sitä kohti. Jumalan rakkaus, pelastus Kristuksessa ja Pyhän Hengen työ kutsuvat meitä yhteyteen, rauhaan ja lähimmäisen rakkauteen, totuuteen ja valoon.

Kukka-Maaria Kalpio
seurakuntapastori
Lappeenrannan seurakunta