Valoa kohti

Lähestymme adventin aikaa. Ensi sunnuntaina saamme jälleen kuulla tutun evankeliumitekstin, jossa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin aasilla ja häntä kunnioitetaan kuninkaana Hoosianna-huudoin. Ensimmäisestä adventista alkaa matka kohti suurta juhlaa. Valon määrä lisääntyy, mitä lähemmäksi valon lähdettä, Jeesusta, tulemme.

Johanneksen evankeliumin ensimmäisessä luvussa lukee: ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen”. 

Adventin aika kutsuu meitä matkalle tietäjien tavoin, jotka lähtivät ottamaan selvää, miksi taivaalle oli syttynyt erikoinen tähti. He olivat tietoisia juutalaisten kirjoituksista ja niitten ennustuksista ja halusivat ottaa selvää, olisiko vihdoin syntynyt juutalaisten odottama suuri hallitsija.
He seurasivat tähteä ja lähestyivät Jerusalemia. Ehkä Herodeksen suuri palatsi sai heidät irrottamaan katseensa tähdestä ja poikkeamaan palatsin ovella. Luultavasti he olettivat kuninkaan syntyneen palatsissa, missä muuallakaan.

Mutta vastasyntynyt ei ollut siellä. Sen sijaan he saivat kuulla, mitä profeettojen kirjassa sanottiin: ”Sinä, Juudan Betlehem, et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista, sillä sinusta lähtee hallitsija, joka on kaitseva kansaani Israelia”. Näin Jumalan Sana ohjasi heidät takaisin oikeaan suuntaan, oikealle tielle. 
Palatsista lähdettyään he näkivät jälleen tähden, joka oli kulkenut heidän edellään. Kun tähti vihdoin tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden ja heidät valtasi suuri ilo.
He menivät taloon sisälle ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he heittäytyivät maahan ja kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, mirhaa ja suitsuketta.

Pitkälle matkalle lähtiessään tietäjät eivät arvanneet, mitä heillä oli edessään. He lähtivät etsimään vastasyntynyttä kuningasta, mutta saivatkin tulla kumartamaan jotain paljon suurempaa. He saivat kohdata Vapahtajan, joka valaisi heidän sydämensä ymmärtämään kirjoitukset ja Jumalan lupaukset.

Piispamme kirjoitti joku vuosi sitten blogissaan: "Kynttilän liekki ei valaise pitkälle, mutta pimeässä se voi olla elintärkeä. Elämän vaikeissa ja pimeissä hetkissä apuna voi olla pienikin valo, joka nousee uskosta Jeesukseen. Hän sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'"

Rukous

Rakas Jeesus, Vapahtajamme. Sinun seimesi ääreen tulivat idän tietäjät lahjoineen, sillä Jumalan tähti johdatti heitä. Myös me tulemme valosi kutsumina – tulemme pimeästä, tyhjin käsin ja köyhinä.
Ojennamme kätemme sinua kohti ja pyydämme: sytytä sisimpäämme taivaasta tuomasi valo. Kosketa meitä ja lähetä meidät maailmaan jakamaan rakkautesi lahjoja. Sinulle olkoon ylistys ikuisesti. Amen.

Heidi Jantunen
Lähetyskasvatussihteeri
Lappeen ja Lauritsalan seurakunta

Aamuhartaus Sammonlahden kirkossa

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ’Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.’ Hän jätti heidät siihen ja lähti pois. Matt. 16: 1-4

Uskonpuhdistuksen myötä luterilaisuuden ydinkäsitykseksi tuli se, että uskomme perustuu ennen kaikkea Jumalan sanaan Raamattuun, joka on uskon ylin ohjenuora. Pelastuksemme on täysin kiinni Jumalan armosta ja uskosta. Omin teoin emme voi pelastua, vaan kaikki on Jumalan käsissä. On jotain lohdullista siinä, että voimme jättäytyä uskon ja Jumalan armon varaan. Keskittyä elämään tätä elämää uskoen, hyvin eläen ja toisia kunnioittaen.
Lutherin ajoista moni asia on muuttunut. Evankeliumin ilosanoma on levinnyt kaikkeen maailmaan. Tänä päivänä joka kolmas maapallon asukas on kristitty. Ei ole sellaista maata tai maan kolkkaa, jossa ei ole kristittyjä. Kristinusko ei ole katoamassa mihinkään.

Kristinuskon painopiste sitä vastoin on siirtynyt jo vahvasti pois Euroopasta ja länsimaista. Kristilliset kirkot kasvavat kovaa vauhtia esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa.

Lähetystyöstä puhuttaessa viitataan usein kaukaisiin maihin ja alueisiin. Lähetystyö nähdään sellaisena asiana, joka suunnataan kohti ei-kristillisiä maita ja kulttuureja.

Kehitys Suomessa ja erityisesti Helsingissä tarkoittaa, että lähetystyötä ei pitäisi ajatella vain kaukaisiin kansoihin kohdistuvana työnä. Muutama vuosi sitten kohistiin siitä, että Helsingissä on muutamia seurakuntia, joiden alueelle alle 50 % väestöstä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lasku on jatkunut niin kiivaana, että muutaman vuoden sisällä muutamat seurakunnat menevät alle 40 %. Lappeenrannassa valitettavasti seurakuntaan kuuluvien määrä laskee noin prosentilla joka vuosi. Emme voi siis täälläkään tuudittautua, vaan kirkon tulevaisuutta koskevat samat vakavat haasteet myös täällä.

Enää ei voida puhua kansankirkosta, joka yhdistää kaikki suomalaiset. Se aika ei koskaan palaa enää. Ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia näihin haasteisiin. Meidän pitää yhdessä pohtia, miten seurakunnat voisivat entistä enemmän olla sellaisia yhteisöjä, joissa ihmiset haluaisivat olla mukana. Miten luodaan sellaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa on monen ikäisiä ihmisiä osallistumassa ja toteuttamassa. Miten me tuemme perheitä kristillisessä kasvatuksessa? Jos kotona ei opita rukouksia, kristillisiä tapoja tai perinteitä, jää pohja uskolle hyvin ohueksi.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on äänekkäitä kannanottoja, joissa kirkkoa halutaan sysätä entistä enemmän marginaaliin, pois päiväkodeista, pois kouluista, pois virallisista yhteyksistä, pois silmistä, pois mielestä, pois ihmisten elämästä. Ei hyväksytä sitä ilman kamppailua, vaan pidetään riittävästi ääntä itsessämme ja kristillisestä uskosta.

Länsimainen ja suomalainen kulttuuri perustuvat monin osin kristinuskoon ja varsinkin kristillisen uskon eettisen ja moraalisen osuuden moni voi allekirjoittaa. Mutta meidän pitää keksiä uusia tapoja sanoittaa sitä tämän päivän elämäntilanteisiin ja tämän päivän ihmisiä varten. Parhaiten kristinuskon puolesta todistamme me itse. Sanojemme, tekojemme, toisten kunnioittamisen, auttamisen, rukouksen ja muiden palvelemisen kautta. Siihen saamme tukea Pyhältä Hengeltä.

Meidän täytyy siis puhua rohkeasti kristinuskosta, vaikka se olisi joistakin ihmisistä naurettavaa ja outoa. Täytyy puhua anteeksiannosta ja ihmisen tarpeesta pelastua. On pakko puhua Jumalasta joka loi, joka armahtaa, joka rakastaa ja joka pelastaa.

Pasi Riepponen, seurakuntapastori
Sammonlahden seurakunta

Vietän pyhäinpäivää, en halloweenia – vai vietänkö sittenkin? 

Tulevana viikonloppuna hautausmaille, muistolehtoihin ja koteihin syttyy taas tuhansia ja tuhansia kynttilöitä. Liekkimeri muistuttaa meitä jostain erityislaatuisesta. Ihmisistä – jotka ovat poissa.  

Pyhäinpäivän perinteet kulkevat jo vuosisatojen taakse ja tiedetäänkin, että Suomessa pyhäinpäivää on vietetty varmuudella jo vuodesta 1368 alkaen. Nykyään Suomessakin kaupat täyttyvät oransseista ilmapalloista, luurankopuvuista ja irvistelevistä kurpitsoista. Se tuntuu meistä suomalaista, jotka viettävät rauhaisaa pyhäinpäivää, varsin kornilta. 

Oikeastaan kuitenkin pyhäinpäivä ja halloween ovat itse asiassa samoja asioita. Pyhäinpäivä tunnetaan hartaana juhlapyhänä, mutta sen rinnalla kulkee riehakkaampi halloween. Molemmissa juhlapäivissä yhdistyvät toisiinsa kerroksittain erilaiset perinteet. Myös vanha suomalainen sadonkorjuujuhla kekri ja Latinalaisessa Amerikassa vietetty Dia de los muertos -juhla ovat samoja asioita. Viimeisimmässä kuolleita juhlitaan erityisesti siksi, että kuolema on luonnollinen osa elämää.

Lappeenrannassa sytytämme myös monia kynttilöitä ja kuulemme viimeisen vuoden aikana pois nukkuneiden ihmisten nimiä. Suru on jollekin tuore, jollekin jo vanhempi. Aili Ikonen sanoittaa kappaleessaan Valo kauniilla tavalla menetystä ja surua. Laulussa lauletaan: ”Suru ei oo suora viiva, se on aalto joka palaa. Se mukanansa tuntuu vievän, mut sen kestää jos on joku joka halaa.” On totta, että suru on aaltoilevaa – välillä jo tuntuu siitä selvinneensä, mutta sitten kuitenkin surun aalto työntyy taas kohti sinua. Joskus miettii – saisi jo riittää. Surua ei kuitenkaan voi ajaa pois, hätistää aaltoa. Se on asia, joka pitää vain kohdata ja sen kanssa on elettävä, joskus kauemmin, joskus lyhyemmin. Eikä surun käsittelyä voi päivissä ja kuukausissa mitata, sillä jokainen meistä suree omalla tavallaan. 

Oli miten oli, juhlitaan kuolleita sitten vakavalla suomalaisella hartaudella tahi riehakkaasti leikkien, on sanoma sama. Tärkeä ihminen on poissa ja häntä muistetaan. Mekin voimme osaltamme ja meille sopivalla tavalla muistella heitä, jotka ovat jo rajan ylittäneet.

Helena Meriläinen
Lauritsalan seurakunta
Vs. seurakuntapastori

Miksi sinä kerrot Jeesuksesta? 

 

 

Jeesus antaa ohjeen: ” Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen.” Luukas 10:2 


Tämä ohje pyytää siis ensi sijassa rukoilemaan lähetystyön puolesta, jotta mahdollisimman moni saisi lähetyskutsun ja menisi töihin Jumalan valtakunnan työhön. Moni on mennytkin, mutta mikä on tarpeeksi? Oletko itse miettinyt hakeutua lähetyskurssille tai toimitko mieluummin lähetyksen mahdollistajana, sen tukijana eli lähettäjänä? Meillä on kristittyinä monia eri tapoja toimia Jeesuksen sanansaattajina.  


Minä löysin aikanaan nuorten lähetyskerhon, jossa tutustuimme lähetykseen ja askartelimme myytävää lähetysmyyjäisiin. Myöhemmin tutustuin seurakuntamme lähetystyöntekijöihin ja opiskeluaikanani vedin yhdessä ystävieni kanssa lähetyskannatusryhmää yhteensä kahdeksan vuotta. Siellä osallistuimme erilaisiin rahankeräyskampanjoihin, kävimme myymässä kirpputoreilla lahjoitustavaroita ja osallistuimme Suomen Lähetysseuran ja paikallisseurakuntamme järjestämiin lähetysmyyjäisiin Helsingissä. Nimikkolähettiperheelle työskenteli Pariisissa opiskelijoiden ja Pohjois-Afrikasta tulleiden siirtolaisten parissa. Pääsin tutustumaan heidän työhönsä viikon ajan, jolloin mieleeni jäi erityisesti lasten kerho koulun jälkeen, jossa väritimme enkelikortteja ja opetin heille laululeikin. Näin myös muutamia laittomasti Ranskassa asuvia sekä osallistuin suomalaisille järjestettyyn Kauneimmat joululaulut -juhlaan. 

Jeesus kehottaa meitä kertomaan rohkeasti siitä, mitä hyvää olemme itse Häneltä saaneet. Voimme olla omalla tavallamme hänen lähettiläitään, niitä, jotka kertovat hyvää sanomaa ihmisiä rakastavasta kolmiyhteisestä Jumalasta ja siitä, kuinka voi pelastua rukoilemalla Jumalaa lahjoittamaan uskon lahjan Jeesukseen. 

Alussa kyselin, miksi sinä kerrot Jeesuksesta? Mieti hetki, mitä vastaisit ja voit myös valmistaa itsellesi noin kolmen minuutin puheen, jonka voisit kertoa kelle tahansa kohtaamallesi ihmiselle siitä, miksi sinä haluat seurata Jeesusta. Et ehkä usko, mutta varmasti moni olisi enemmän kuin kiinnostunut siitä, miksi Jumala on sinulle tärkeä ja kuinka se on sinun elämässäsi antanut toivoa ja voimaa elää eteenpäin. 

Ollaan me myös sadonkorjaajia, kukin omalla paikallaan. Kerrotaan Jumalan ihmeteoista. 


Tiina Rantanen 

Lauritsalan vs.kappalainen 

 

Montako enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan päähän?

Väitetään, että keskiajan teologit tuhlasivat lukemattomia tunteja pohtien sitä, kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan yhtäaikaisesti nuppineulan päähän. Kysymyksestä on tullut eräänlainen keskiaikaisen teologian hiuksia halkovan joutavanpäiväisyyden symboli – siitä huolimatta, että sellaisenaan se ei esiinny yhdessäkään keskiajalta säilyneessä tekstilähteessä.

Vaikka keskiajan teologit eivät ehkä pohtineetkaan enkeleitä nuppineulan päällä, he pohtivat paljon enkeleitä sinänsä. Enkeleille omistetun mikkelinpäivän jälkeisellä viikolla haluan tehdä pienen aikamatkan keskiajalle kuulostelemaan, mitä Tuomas Akvinolainen (1225–1274) ajatteli enkeleistä. 

Enkeliopettajan ajatuksia enkeleistä

Dominikaani-isä Tuomas Akvinolainen oli keskiajan merkittävimpiä teologeja. Roomalais-katolinen kirkko on antanut hänelle kirkonopettajan arvon, mikä tarkoittaa, että hänen ajattelullaan ja opetuksellaan on aivan erityinen arvovalta. Tuomaan ajatteluun perustuva tomismi onkin Roomalais-katolisen kirkon virallista opetusta.

Tuomas Akvinolaista kutsutaan myös enkeliopettajaksi, eikä syyttä. Merkittävimmässä teoksessaan, Summa Theologiaessa (Teologian summa) hän käsittelee enkeleihin liittyviä teologisia ja filosofia kysymyksiä hyvin laajasti ja perusteellisesti. Tuomaalle enkelit ovat täysin aineettomia, järjellisiä olentoja, puhtaita muotoja ilman ruumiita. He ovat ihmistä ylempiä mutta silti luotuja ja sellaisina äärellisiä ja rajallisia, aivan kuten mekin: enkelit eivät ole kaikkitietäviä tai kaikkivoipia, eivätkä täydellisen hyviäkään. Enkelit luotiin luultavasti samanaikaisesti maailman kanssa, eikä heidän lukumääränsä enää muutu, sillä uusia enkeleitä ei synny tai vanhoja kuole.

Tuomaan mukaan enkelit saattoivat langeta syntiin. Osa enkeleistä lankesikin pian luomisensa jälkeen, ja näistä langenneista enkeleistä tuli demoneita. Enkelten lankeemus toteutui kahdessa vaiheessa: aluksi lankesi kaikista korkein enkeli, josta tuli Paholainen, ja hänen perässään joukko alempia enkeleitä. Tuomas arvioi kuitenkin suurimman osan enkeleistä pysyneen uskollisina Jumalalle, eli enkeliarmeija on demonien joukkoa suurempi.

Useissa Raamatun kertomuksissa enkelit näyttäytyvät ihmishahmossa. Kuinka tämä on mahdollista, jos enkelit ovat täysin aineettomia ja ruumiittomia mieliä? Tuomas ratkaisee pulman toteamalla, että enkelit voivat omaksua tilapäisesti ruumiin käyttöönsä. Tällöin kyse ei ole enkelin omasta ruumiista vaan ruumiista, jossa enkeli vain ilmaisee itsensä. Tuomas jopa selittää, miten enkelten omaksumat ruumiit syntyvät: niiden rakennusaineena käytetään ilmaa, joka tiivistetään ruumiin muotoon.

Tuomas arvelee, että enkeleillä on monenlaisia ihmisestä poikkeavia kykyjä: he voivat taivuttaa ihmisen tahtoa kohti hyvää, valaista ja vahvistaa ihmisen ymmärrystä ja vaikuttaa ihmisen luonnollisiin aisteihin sekä mielikuvitukseen. Enkelit toimivat Jumalan kaitselmuksen palveluksessa suojellen ja varjellen ihmisiä. Tuomas pohtii sitäkin, onko jokaisella ihmisellä oma suojelusenkeli, ja päätyy vastaamaan kysymykseen myönteisesti: meillä kaikilla on oma enkeli turvanamme, kun vaellamme täällä maan korvessa. Ajatus suojelusenkelistä ei siis ole lainkaan lapsellinen!

No, montako enkeliä sille nuppineulalle mahtuu?

Kuten alussa totesin, keskiajan teologit eivät koskaan pohtineet kysymystä enkelten lukumäärästä nuppineulalla. Tuomaan todennäköinen vastaus kysymykseen selviää kuitenkin tarkastelemalla sitä, mitä hän on kirjoittanut enkelten mahdollisuudesta sijaita eri paikoissa. Tuomas toteaa, että koska enkelillä ei ole ruumista, sen sijainnista ei voida puhua samalla tavalla kuin esimerkiksi kaukosäätimen sijainnista.

Sen sijaan enkeli voi sijaita jossakin määrätyssä paikassa voimavaikutuksensa eli toimintansa perusteella. Esimerkiksi enkeli Gabriel ei ruumiittomana olentona sijaitse varsinaisesti missään, mutta ilmoittaessaan neitsyt Marialle Jeesus-lapsen tulevasta syntymästä hän sijaitsi Marian huoneessa sinne aiheuttamansa voimavaikutuksen perusteella. Tuomas pohtii myös sitä, voiko monta enkeliä olla samassa paikassa samaan aikaan, ja vastaa kielteisesti: vain yksi enkeli voi kerrallaan vaikuttaa ja siten sijaita tietyssä paikassa.

Yhdistämällä nämä kaksi näkemystä saamme haarukoitua Tuomaan oletetun vastauksen tärkeään teologiseen kysymykseen: nuppineulan päähän mahtuu vain yksi enkeli!

Aki Lasonen
Oppilaitospastori

Tapahtukoon Sinun tahtosi

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi. Tulkoon Sinun valtakuntasi.

Tuttuun Isä meidän -rukoukseen on usein helppo yhtyä. Ajattelenko kuitenkaan aina, mitä minä sanon? Tapahtukoon Sinun tahtosi... Tarkoitanko sitä todella?

Tutussa rukouksessa rukoillaan Jumalan tahdon toteutumista ja pyydetään, että Jumalan tahto voisi toteutua myös minun elämässäni. Teoriassa ajatus saattaa kuulostaa helpolta, mutta todellisuudessa se voi tuntua hyvinkin pelottavalta. Uskaltaisinko antaa Jumalan astua autoni rattiin? Hänhän saattaisi ajaa ihan minne tahansa!

Millainen sitten on Jumalan tahto meitä kohtaan? Raamattu antaa tähän vastauksen: Jumala on rakkaus. Hän on Isä, joka antaa vapaan tahdon päättää, millaista elämää haluan elää. Jumalalla on kuitenkin omia suunnitelmia lastensa varalle, eivätkä ne ole aina samanlaisia, kuin meillä. Jeesus rukoili myös ”tapahtukoon Sinun tahtosi” tuomitsemistaan edeltävänä yönä Getsemanen puutarhassa. Hän pyysi Isäänsä muuttamaan suunnitelmiaan, mutta jätti kuitenkin elämänsä tämän käsiin huolimatta siitä, että olisi itse halunnut tapahtumien etenevän toisella tavalla.

Joskus voikin olla vaikea käsittää, miksi Jumalan tahto ei ole omien pyrkimysten mukainen. Tämä voi harmittaa tai jopa suututtaa. Raamattu kuitenkin muistuttaa siitä, että Jumala näkee asiani kokonaan toisenlaisesta näkökulmasta. Pelkän nykyhetken sijaan Hän näkee koko elämäni, menneen ja tulevan, ja tietää siten, mikä on minulle parhaaksi, vaikka itse en sitä näekään. Jumala ei kuitenkaan halua väkisin vaatia lapsiaan alistumaan ja menettämään omia haaveitaan, unelmiaan ja suunnitelmiaan. Alistumisen sijaan Raamatussa puhutaankin kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Mitä se oikein tarkoittaa?

Kuuliaisuus Jumalalle voisi tarkoittaa niiden kaikkien suurten unelmien, salaisten haaveiden ja syvimpien kipujen tuomista Jumalan eteen, Hänen kannettavakseen. Se voisi olla luottamusta siihen, että elämää ei tarvitse elää omassa varassa, vaan Jumalan iankaikkiset käsivarret kantavat ja tukevat silloin, kun suunnittelemani asiat onnistuvat, kuin silloinkin, kun kaikki menee pieleen. Se voisi olla luottamusta siihen, että rukoillessani ”tapahtukoon Sinun tahtosi” Jumala kuulee rukoukseni ja pitää minusta huolen, minne ikinä elämässäni kuljenkaan.

Laura Toivanen
Varhaiskasvatuksen ohjaaja

Suurin niistä on rakkaus

Keväällä poikkeusolojen aikana mietin paljon rakkautta. Rakkautta on monenlaista: arjessa tekoina ilmenevää, kunnioittavaa ja toiset huomioon ottavaa sekä romanttista rakkautta. Ihmisten kertomukset, joissa he eivät ole voineet koronaviruksesta johtuvan eristämisen takia tavata rakkaita omaisiaan, ovat koskettaneet syvästi. Olen myös sairaalapastorin työssäni surrut, että yksi rakkauden ja empatian osoittamisen muoto häviää, kun kohtaan ihmiset kumihansikkain. Kehollisuus on tärkeä empatian osoittamisen keino, joka puhelinkeskusteluissa jää kokonaan pois. Ilman näköyhteyttä jää paitsi myös peilisolujen antamasta tärkeästä tiedosta; pieni ele paljastaa paljon enemmän kuin monta sanaa. Mutta tämä oma suruni on pientä verrattuna niiden ihmisten suruun, jotka eivät ole voineet olla oman läheisensä rinnalla. Toki ymmärrän eristämisen tarpeellisuuden, mutta eläydyn myös voimakkaasti eristetyn ja hänen läheisensä tilanteeseen.

Rakkauden laki on ensi sunnuntain teemana kirkkovuodessa. Ensimmäisen saarnani pidin tästä aiheesta kesäteologina Ylistaron seurakunnassa. Sinä kesänä koin ihmeellisen paljon kunnioittavaa, toiset huomioon ottavaa ja arjessa tekoina ilmenevää rakkautta. Ylistaro ja ylistarolaiset jättivät minuun lähtemättömän jäljen, ja mielelläni muistelen tuota kesää yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Ehkä sillä kesällä oli suurempikin vaikutus siihen, että minusta tuli pappi kuin mitä olen ymmärtänytkään.

Ensi sunnuntain raamatunkohdan ydin on myös rakkaus. Siinä rikas nuorukainen kysyy Jeesukselta, mitä hänen pitää tehdä periäkseen iankaikkisen elämän. Jeesus katsahti nuorukaiseen ja rakasti häntä. Sitten Jeesus kehotti nuorukaista myymään kaiken, mitä hänellä on, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan häntä. Nuorukainen synkistyi ja lähti surullisena pois. Tapahtuman jälkeen Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan”.

”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Lapsena ymmärsin tämän kirjaimellisesti ja ajattelin, että jos näin on, niin kukaan ei voi päästä taivaaseen. Ajatellessani näin olin tavallaan oikeilla jäljillä. Omilla teoillamme emme pääse taivaaseen. Ei edes nuorukainen, vaikka olisi tehnyt juuri niin kuin Jeesus häntä kehotti. Ihmisten teot ja rakkaus ovat parhaassakin tapauksessa hyvin vajavaisia. Sen sijaan Jumalan rakkaus meitä kohtaan on täydellistä. 

Tänään huomioni kiinnittyy neulansilmän sijasta siihen, miten Jeesus katsahti nuorukaiseen ja rakasti häntä. Vaikka nuorukainen lähtikin surullisena pois, en voi olla ajattelematta, miten Jeesuksen katse ja rakkaus pikkuhiljaa vaikuttivat nuorukaisessa ja muuttivat häntä. Jumalan rakkauden voima korjaa myös meissä sitä, mikä on mennyt rikki ja murtaa sen, mikä sitoo meitä, niin kuin omaisuus sitoi rikasta nuorukaista. Jumalan rakastavan katseen valossa näemme itsemme, toisemme ja koko maailman uusin silmin. Jumalan läsnäolossa syntyvät usko, toivo ja rakkaus. 
Ja suurin niistä on rakkaus! 

Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.”  Markus 10: 21

Laura Siitonen
Sairaalapastori