Vaivaiset 3000 – 4000 vuotta?

EI MENNYT tämäkään blogi ilman koiria – mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee!

TÄMÄ tapahtui jo muutama viikko sitten. Oli torstai. Posti toi laatikkoon samanaikaisesti sekä Koiramme lehden että Kotimaa-lehden. Illalla lueskelin niitä molempia. Ei siinä ihan toteutunut se ohje papin ”studeerauksesta” eli opiskelemisesta, jonka mukaan papin tulisi opiskella, tai ehkä nykytermiä käyttäen päivittää tietojaan maailmasta, Raamattu toisessa ja sanomalehti toisessa kädessä. Tuolloin kuitenkin lukemalla kahta tuoretta lehteä, Kotimaata ja Koiramme-lehteä, ajatukseni lähti harhailemaan myös kirkollisessa ”maastossa” ja kysymyksissä.

KOIRAMME-lehdessä 10/2017 Jorma Rotko kirjoittaa koiran yhteiskunnallisen aseman kehittymisestä otsikolla ”Koiranelämä on kehittynyt kurjuutta kummemmaksi”. Merkittävä osa tuota artikkelia käsittelee sitä, miten uskonnot ovat vaikuttaneet koiran yhteiskunnalliseen asemaan.
            Vanhoissa pakanallisissa uskonnoissa oli myös koirajumalia. Kun uskonnot alkoivat kehittyä yksijumalaisiksi eli monoteistisiksi, niin siinä vaiheessa koirat menettivät asemansa jumalina. Tästä kehityksen vaiheesta on tehty myös tutkimusta. Kirjoittaja mainitsee artikkelissaan israelilaisen Haifan yliopiston yleisen historian professorin Sophia Menachen. Hänen tutkimuksensa nimi on kuvaavasti ”Koirat: Jumalan pahimmat viholliset?”
            Artikkelin kirjoittajan mukaan sana koira esiintyy Raamatussa 32 kertaa. Hänen mukaansa kaksi maininnoista voidaan tulkita edes hieman myönteisiksi. Myönteiseksi maininnaksi hän luokittelee sen, kun juutalaiset pakenivat Egyptin orjuudesta ja mainitaan, että koirat yhtyivät hankkeeseen eivätkä haukkuneet. Toinenkin myönteinen maininta löytyy Mooseksen kirjoista. Siinä Herra antaa sääntöjä siitä, mitä juutalaiset voivat syödä ja mitä ei. Tällöin määrätään, että petojen laitumelle tappama kotieläin pitää antaa koirille.

LUUKKAAN evankeliumi kertoo rikkaan portinpielessä makaavasta paiseisesta Lasaruksesta. Siinä kerrotaan, että koirat tulivat ja nuolivat hänen paiseitaan. Onko tämä maininta koiralle myönteinen vai kielteinen? Toisten mielestä kielteinen: se kuvaa lähinnä sairaan miehen alennustilaa. Jotkut näkevät maininnan myönteisenä: koiria kiitellään Lasaruksen hoivaamisesta. Jokainen päätelköön itse!

VUOSITUHANSIEN ja -satojen aikana koiran asema myös uskontojen piirissä on kehittynyt myönteisemmäksi. Tähän ovat vaikuttaneet erilaiset legendat ja tarinat, joissa koirilla on ollut sankarin aseman. Samoin myönteisesti koiran asemaan ovat vaikuttaneet kristikunnan historian merkittävät luonnonystävät kuten Pyhä Franciscus Assisilainen sekä 170 vuotta hänen jälkeensä hänen tavoin Italiassa syntynyt Pyhä Rochus.
          Artikkelin kirjoittaja Jorma Rotko päättää artikkelinsa näin: ”Niin se on, että koira on raivannut länsimaissa pitkän tien kurjuudesta kunniaan sekä maallisessa että hengellisessä mielessä. Eikä siihen ole kulunut kuin vaivaiset 3000 - 4000 vuotta!”

NÄMÄ ajatukset mielessäni avasin Kotimaa-lehden 41/2017. Heti pääkirjoituksessa Olli Seppälä pohti sitä, millainen vaikutus on sillä, että eri Tuomiokapitulit ovat antaneet erilaisia rangaistuksia sateenkaaripareja vihkineille papeille.  Samasta asiasta, pappien saamista rangaistuksista, on lehdessä myös oma juttu.

PUHUTAAN papeista ja rangaistuksista, mutta aiheen taustalla on paljon enemmän: kirkon suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen. Kirkon tällä hetkellä omaksumasta toimintamallista seuraa väistämättä se, että jotkut kokevat itsensä huonommassa asemassa oleviksi. 
        Ei kai avioliittoon aikova pari, jossa puolisot ovat keskenään samaa sukupuolta, voi olla tuntematta itseään syrjityksi, kun heitä ei vihitä avioliittoon kirkossa samalla tavalla kuin pari, jossa puolisot ovat keskenään eri sukupuolta?
        Enkä ota tässä nyt kantaa puolesta enkä vastaan.
        Tällä kertaa asia on mielessäni siitä näkökulmasta, miten nopeasti tai hitaasti asiat maailmassa ja kirkossa tapahtuvat. Ja vertaamatta ihmisiä koiriin tai vähääkään vähättelemättä niiden tuskaa ja ahdistusta, joita se, että kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia avioliitoon, kipeästi koskee, tulee väistämättä kuitenkin mieleeni, että lopulta asiat tapahtuvat nykypäivänä kirkossakin melko nopeasti. 
         Naispappeuskin puhutti kovasti muutama vuosikymmen sitten, mutta jo nyt (?) he - ainakin minun ymmärtääkseni - ovat laajasti hyväksyttyjä ja arvostettuja. Vain muutama vuosikymmen riitti – ei siis tarvittu 3000 – 4000 vuotta! Mutta … kun on kyse siitä, että kokee syrjintää, tasa-arvon ja tasapuolisuuden puutetta on yksi päiväkin jo paljon! 

Ari Riuttaskorpi

Sairaalapastori

 

Leipä ja malja

Keskiaikaisissa legendoissa kerrotaan temppeliherrojen ritarikunnan löytäneen ristiretkillään Jeesuksen viimeisellä aterialla käyttämän maljan ja tuoneen sen mukanaan Ranskaan. Sittemmin tätä myyttistä Graalin maljaa on etsitty monissakin elokuvissa ja jännityskirjoissa. Ne kuuluvat kuitenkin kirjaston fantasiaosastolle. Sitä maljaa ei enää ole. Mutta se on joskus ollut.

Varhaisin kirjallinen maininta Jeesuksen asettamasta ehtoollisesta löytyy Paavalin 1. kirjeestä Korinttilaisille. Kuvaus ehtoollisen asettamisesta löytyy puolestaan Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista. Ensimmäisten kristittyjen ikivanhaa riittiä on vietetty katkeamattomasti 2000 vuoden ajan.

Ehtoollista kutsutaan sakramentiksi, pyhäksi toimitukseksi, koska se on Jeesuksen asettama ja Jeesuksen läsnäolon ateria. Me luterilaiset tulkitsemme tuon läsnäolon mahdollisimman konkreettisesti. Kristuksen ruumis ja veri ovat todella läsnä siunatussa leivässä ja viinissä. Jeesuksen sanoja ”Tämä on minun ruumiini… tämä on minun vereni…” ei tosin pysty selittelemään, vaan ne otetaan vastaan yksinkertaisesti ja sellaisenaan.

Ehtoollinen on mm. yhteyden ja kiitoksen ateria. Vuoden 1519 ehtoollissaarnassaan Martti Luther vei ajatuksen yhteydestä pitkälle: Kristus antaa ehtoollisessa meille kaiken omansa, voiton, armon ja pyhyyden, ja kristitty saa jakaa pöydässä hänelle ahdistuksensa, epäuskonsa ja syntinsä. Jeesuksen kerrottiin viimeisellä ateriallaan kiittäneen Jumalaa ennen leivän ja viinin jakamista. Koko ehtoollisen vietto onkin tavallaan suurta kiitosta, esimakua siitä ”karitsan hääateriasta”, jota ehtoollisrukouksen mukaan tullaan kerran viettämään taivaassa ”yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”.

Tero Kalpio
Kirkkoherra, Joutsenon seurakunta

KirTEKO-terveisiä Lappeenrannasta – yhteistyöllä kohti tavoitteita

Oli marraskuinen aamu 2016 ja juna lähtee Lappeenrannan asemalta määränpäänään Helsinki. Mukana matkassa ovat Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöpäällikkö Jussi sekä pääluottamusmiehet Toni ja Anne. He ovat matkalla kirkon pääkallopaikalle Kirkon talolle.

Toni surffailee netissä kirkon sivuilla ja toteaa: “Hei, tiedättekö mitä? Miltä kuulostaisi, jos osallistuisimme KirTEKO 2017 -kilpailuun Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöohjelmalla?”  Anne innostuu ja Jussikin toteaa, että sehän kuulostaa hyvältä.

Asia jää hetkeksi unholaan, mutta pari viikkoa ennen kilpailuhakemuksen jättämisen määräaikaa Jussi laatii yhdessä valtuutettu Unton kanssa kilpailuhakemuksen. Hakemus syntyy melko nopeasti ja vähällä vaivalla, saavathan Jussi ja Unto apua myös muilta yhtymän työntekijöiltä. Viimeisenä jättöpäivänä hakemus lähtee eteenpäin.

Vaikka itse hakemus syntyi nopeasti, liitteenä ollutta yhtymän uutta henkilöstöohjelmaa oli tehty edellisen puoli vuotta suurella porukalla yhdessä. Olimme tyytyväisiä, kun huomasimme, että liite huomioitiin Helsingissä. Totesimme, että yhdessä tekemämme ohjelma on varmaan hyvä, koska meitä viisaammatkin ovat sitä mieltä.

Henkilöstöohjelma syntyi yhdessä tehden

Miten yhtymä, jossa on muun muassa yli 200 työntekijää, 5 seurakuntaa, hautaustoimi, tukitoimet, lapsityö, työmuodot, voi saada jotain aikaan yhdessä? Kaikki alkoi tarpeesta: oli oikea aika ja tarve uusia henkilöstöstrategia. Uusi strategia on yhdistelmä, jossa on osin vanhaa, mutta sen lisäksi paljon uuttakin. Samassa asiakirjassa on nyt sekä periaatelinjauksia että toimintaperiaatteita tärkeimmistä henkilöstöasioista.

Kun työhön ryhdyttiin, ensin tehtiin luonnos, johon otti kantaa muutama valittu henkilö. Toinen luonnosversio vietiin johtoryhmään, joka esitti omat täydennyksensä. Tämä luonnosversio vietiin yhteistyötoimikuntaan – tuloksena taas hieman täydennetty versio.

Ohjelmaa synnytettiin ajan kanssa, siihen lisättiin ja siitä poistettiin koko ajan jotain. Uusi versio vietiin henkilöstöasiain johtokuntaan ja sen jälkeen henkilöstölle lausunnolle. Työpalavereissa asioita taas lisättiin ja poistettiin. Vaikka ihan jokainen työntekijä ei henkilökohtaisesti muokannut sisältöä, hyvä mahdollisuus osallistumiseen oli.

Prosessin loppupuolella asiakirja käsiteltiin vielä seurakuntaneuvostoissa ja lähes valmiina se viimeisteltiin johtoryhmässä ja yhteistyötoimikunnassa. Tekstiin ei jäänyt mitään, mikä perustellusti sieltä haluttiin pois. Siihen lisättiin pieniä, mutta hyviä yksityiskohtia viimeiseen asti.

Nyt meillä on yhtymässä yhteisen kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkovaltuuston hyväksymä henkilöstöohjelma. Enää ei tarvitse muuta kuin noudattaa sitä. Siksipä ohjelmaan on kirjattu myös, miten asioita seurataan, kirjataan ja tarkistetaan. Halusimme varmistaa että ohjelmaa todellakin noudatetaan, tarvittaessa vaikka vähän väkisin.

Henkilöstöohjelma on hyvä alku. Näin olemme todenneet monessa yhteydessä eri palavereissa. Ohjelma antaa meille hyvän suunnan ja tavoitteet. Pääsemme sinne, jos haluamme – kaikki yhdessä. Jatkumona “yhdessä” -teemalle yhtymässä vietetään henkilöstöpäivääkin yhdessä ilman ulkopuolista viisasta. Meissä ja meillä on tietoa, taitoa, asennetta, ideoita, viisautta, osaamista ja vaikka mitä. Laitetaan voimamme yhteen ja haastetaan tulevaisuus.

Pitää olla tarkkana ja kuunnella mitä ideoita tulee seuraavalla matkalla verkostopalaveriin.

Tutustu Lappeenrannan henkilöstöohjelman päivittämiseen tarkemmin Sakastissa!

Jussi Korpinen
henkilöstöpäällikkö, Lappeenrannan seurakuntayhtymä

Toni Pussinen
pääluottamusmies, JUKO

Anne Seino
pääluottamusmies, Kirkon alat

Keskustelu yhdessä tapahtuvasta tulevaisuuden suunnittelusta jatkuu syksyn Kirteko-verkostotapaamisissa Mikkelissä 11.10 ja Seinäjoella 24.10. Lappeenrannan seurakuntayhtymän henkilöstöohjelmasta on mahdollista kuulla lisää Mikkelissä. Lisätietoa Mikkelin ohjelmasta ja ilmoittautumisesta (palvelutunnus ID5193) sekä Seinäjoen ohjelmasta ja ilmoittautumisesta (palvelutunnus ID5194) löytyy Sakastista.

Ihmisiä kaikki tyynni

OLEN huomannut, että olen aamuihminen. Siis en mitenkään nauti hurjasti ani varhain heräämisestä, mutta saatuani kupin kahvia olen aika hyvässä tikissä – ainakin verrattuna joihinkin kavereihin, joiden mielestä ennen yhdeksää nouseminen on rangaistava teko.

NYT kesällä, kun töissä on ollut hiljaisempaa, olen käynyt aamulla kuntoilemassa. Salilla on aamuisin ihan oma porukkansa, ja tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, kun sotken vakkareiden aamurituaaleja. Tilanne valpastuttaa tarkkailemaan jumppatovereita ihan uudella tavalla. Äkkiä minulle tulee tunne, että olen nähnyt tämän ennenkin.

YKSI seuraa tarkasti, mitä muut tekevät ja sotkeutuu kuvioissaan – ihan kuin muiden vahtiminen olisi tärkeämpää kuin oma suoritus. Joku toinen on laittanut ihan liian isot painot – ei näköjään oikein tiedä omia voimiaan; samoin kuin kolmaskaan, joka puolestaan tekee liikkeitä liian pienellä vastuksella. Kainalon alta taivuttaessa huomaan myös erään, joka höpöttää toiselle jumppaajalle, vaikka tämä tahtoisi keskittyä omaan suoritukseensa. Ja miksi ihmeessä tuo tosi hoikka nainen vetää vatsaansa koko ajan sisään ja seuraa itseään peilistä?

LOPPUTUNNISTA hätkähdän kun kuulen, kuinka yksi nainen sanoo ohjaajalle, että hän ei osaa, näytä. Osaamisen riemu paistaa kasvoilta, kun hän saa juonen päästä kiinni ja pääsee liikkeen rytmiin.

KUN tulen töihin, hihkaisen hyvät huomenet työtoverille, joka katsoo merkitsevästi kelloaan. Kun avaan koneen, näen viestin supersuorittajalta: hän on palanut loppuun ja jäänyt saikulle. Tuntuu olevan kovasti huolissaan, mitä muut hänestä nyt ajattelevat.

POSTIA hakiessani huomaan pomon pelaavan pasianssia ja yrittävän nopeasti peittää ruutuaan. Yläkerran rouva valittaa työmääräänsä, vaikka me kaikki tiedämme, että hän on saanut siirrettyä kaikki hommansa harjoittelijalle. Ja voi ei, nyt tulee arkistonhoitaja kertomaan naapuristaan, vaikka minulla on muutakin tekemistä kuin kuunnella häntä.

TYÖKAVERI toisesta toimistosta tulee kysymään jeesiä ongelmaansa hieman häpeillen, kun ei osaa. Olen iloinen, kun voin auttaa. Jokainen meistä haluaa olla tarpeellinen.

NIIN, tulee tunne, että olen nähnyt tämän ennenkin. Nämä kaikki persoonat löytyvät minustakin – milloin selvemmin, milloin peitellymmin. Me olemme kaikki ihmsiä.  

Kaikki työpaikan esimerkit ovat kuvitteellisia ja syntyneet vuosien saatossa eri yhteyksissä.

Marjatta Kupias
Viestintäpäällikkö (vs.)

Viides sunnuntai helluntaista kehottaa armahtamaan

Päivän tekstejä  lukiessa ei voi olla miettimättä mitä armo on ja miten se näkyy niin yhteiskunnassamme kuin omassa toimissamme.      .

Toisen vuosikerran tekstissä Joh. 8: 2-11 kerrotaan aviorikoksen tehneestä naisesta. Hänet tuotiin Jeesuksen eteen ja vaadittiin kivitettäväksi. Jeesus kuitenkin armahti naisen, ja kehoitti häntä olemaan tekemättä syntiä.

Tiedämme tekemisiimme kuuluvan vastuun ja muilta vaadimme sitä erityisesti. Eikä tehtyä saa mitätöityä, vaikka haluaisimmekin. Jeesus kuitenkin näkee vastuun ja tekemisten vaikutukset ihmisiä syvemmin. Hän näki tuon naisen jo saaneen osansa rangaistuksesta, vaikkei hänta ajan tapojen mukaan kivitettykään. Jeesus halusi armahtaa, opettaa ja ohjata. Saada muutosta aikaan rakkaudella. Tässä on asian ydin. Miten me haluamme muutosta?

Teemmekö sen tiukasti ojentamalla, huutamalla, moittimalla, asiaa pitkään vatvomalla vai saammeko muutoksen aikaan niin, että moitteen jälkeen ihminen kokee vielä olevansa rakastettu ja hyväksytty. Hänelle jää hyväksyttävä tapa tarkastella toimintaansa ja mahdollisuus muuttaa tapojansa. Annammeko palautteemme demokratian keinoin vai kuvittelemmeko barrikaadeille kiipeämisen tuovan toivotun muutoksen? Voimmeko Jeesuksen tavoin antaa anteeksi ja unohtaa asian, kuten anteeksiantoon kuuluu?

Väitän, että aikamme on liipasinherkkä ja kivi on kädessämme silloinkin kun ei pitäisi. Moitimme, etsimme vikoja ja haluamme oikeutta. Puhumme totuuden nimissä, vaikka haluamme lynkata virheitä tehneet esim. päättäjämme, ystävämme, työtoverimme, naapurimme ja toisin ajattelevat. Näemme vain teon omalta kannaltamme, ilman suurempaa ymmärrystä tapahtumiin liittyvistä syistä. Olemme musta-valkoisia ja liian usein pahoivointimme kääntää ajatuksemme itsetutkiskelusta muiden tekemiin vääryyksiin. Pysähtyessämme miettimään saamme varmasti itsemme kiinni Luukkaan evankeliumin 6 luvun kohdassa, jossa näemme roskan toisen silmässä, muttemme hirttä omassamme. Jokainen haluaa mahdollisuuden toimia virheidensä jälkeen, sama mahdollisuus kuuluu antaa toisellekin. Ruuduissa ja somessa törmää hämmästyttävän usein raivoon ja vihaan, jossa virheiden tehneille ei nähdä mitään armon mahdollisuuksia. Vihassa ollaan valmiit lyttäämään ja murskaamaan kaikki joiden ajattelu meitä ärsyttää. Lyhyt on kiivailijan matka siihen toimintaan ja väkivaltaan, josta muita arvostelee. Vääryyksiä tuleekin arvostella, mutta omia tapojaan mitaten.

Olemme sokeita tunteiden lohkomiselle, jossa jaamme ihmiset hyviin tai pahoihin kokonaisuudessaan, vaikka pitäisi käsitellä yksittäisiä asioita. Emmekä näe ihmisissä, joille olemme vihaisia tai joihin olemme pettyneitä mitään hyvää. Viemme silloin ihmiseltä arvon ja kiellämme Jumalan luoman hyvän hänessä. Jokaisen kohdalla tarvitsemme armahtamisen opettelua.

- Nämä teidän tulee pitää: Puhukaa totta toisillenne!
Jakakaa oikeutta totuuden mukaan, niin että rauha vallitsee keskuudessanne.
Älkää suunnitelko pahaa toinen toisellenne. Varokaa tekemästä väärää valaa.
Minä vihaan kaikkea vääryyttä, sanoo Herra. Sak. 8: 16-17

Kun puhun ystävistä, naapureista tai työtovereistä, läheisistäni opettelen puhumaan sitä mikä rakentavaa, hyödyksi tai mitä haluaisimme kuulla. Ikävistä asioistakin voi, saa ja pitääkin puhua. Olennaisinta on sävy ja kesto; jäämmekö jumiin, vai pääsemmekö yli ja eteenpäin. Opettelen siis olemaan armollinen ja kiivastumisen hetkelläkin toivon pääseväni kiivaudestani yli. Kuulumme syntisten seurakuntaan, joka elää Jumalan anteeksiantamuksesta.

Näillä ajatuksilla haluan elää ja tehdä työtä diakonina Lappeenrannan seurakuntayhtymäm Päihde- ja kriminaalityössä kaikkine murheineni ja iloineni –armahdettuna!

Rakas Jumala kun mittaat meitä samalla mitalla, millä me mittaamme muita armahda meitä poikasi Jeesuksen tähden! Aamen.

Ari Tuomikoski
Diakoni

Hyvä kuolema?

Noin kuukausi sitten Aamulehdessä oli kirjoitus Armi-koirasta. Juttu on luettavissa myös netissä. Ensimmäisen kerran tarina on julkaistu jo vuonna 2006. Jutussa kerrotaan Armi-koiran viimeisestä päivästä

Jo otsikko sisältää haasteen: Kun Armi sai siivet: Lue itkemättä Matti Kuuselan kertomus oman koiran kauniista kuolemasta”. Itse en ainakaan tuohon pystynyt. Kyyneleet eivät tulleen vasta kertomuksen lopussa, kun Armin elämä päättyi. Ne tulivat jo paljon aikaisemmin: Kaunis kuvaus Armin viimeisestä päivästä sai silmäkulmat kostumaan.

JOKAISEN KOHDALLA kuolema on kerran vääjäämättä edessä. Useinkaan sen hetki ei ole niin tarkasti tiedossa kuin tuossa kertomuksessa, jossa ilmeisesti monisairas Armi sai elämänsä päätteeksi eutanasian. Toisinaan eutanasiaa kutsutaan armokuolemaksi.
          Armin kohdalla tuosta saisi yhdenlaisen sanaleikin: Armissa ja armossa on vain yhden kirjaimen ero. Yhtäältä tuohon voisi ajatella sisältyvän myös kirkollinen sanoma: Armi sai armon. Mutta tuon kertomuksen ydin ei ole eutanasiassa, josta näinä aikoina meillä Suomessakin on, asiasta tehdyn kansalaisaloitteen edettyä eduskuntakäsittelyyn, puhuttu – jos ei paljoa, niin kuitenkin. Se, että ei ole puhuttu paljoa saattaa selittyä yksinkertaisesti sillä, että kuolemasta ei ole helppo puhua. Helpompi on olla hiljaa.

”KUN ARMI SIIVET SAI” – kertomuksen ydin on siinä, miten Armi saatettiin elämänsä päätepisteeseen. Tuon kertomuksen aikaikkuna on vain yksi päivä, Armin viimeinen päivä, mutta siitä huolimatta tarina kertoo, ainakin minun mielestäni, jotakin oleellista siitä, mikä voi tehdä kuolemasta ”hyvän kuoleman”. Onhan sanan eutanasia merkitys alun perin juuri ”hyvä kuolema”, kuolema ilman tarpeetonta kärsimystä. Aikojen saatossa sana vain on alettu mieltää ihmisen omaksi päätökseksi ja siitä seuraaviksi hoitohenkilökunnan ja lääkärin toimenpiteiksi, jolla elämä päätetään, lähtökohtaisesti ylivoimaisen kärsimyksen lopettamiseksi, lääketieteen tarjoamin keinoin ja välinein. Mutta niin kuin Armin tarina mielestäni paljastaa, ”hyvä kuolema” on ensisijaisesti jotakin muuta. Se on hyvää saattohoitoa.

ARMIN VIIMEISEN päivän keskeistä sisältöä olivat hänelle rakkaat rutiinit, hänelle tärkeitten asioiden läsnäolo ja toteuttaminen hänen voimavarojensa mukaan ja rakkaitten ihmisten läsnäolo loppuun saakka. Ja kyllä siinä kuolemastakin puhuttiin – ainakin todettiin yhdessä se, että viimekädessä kukaan meistä ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen on, mutta pelätä ei tarvitse: Sellaista jumalaa ei voi olla olemassa! Sen sijaan toivo on - taivaasta, jälleennäkemisestä … .
              Ei se saattohoito lopulta niin monimutkaista taida ollakaan.
Siihen kuuluu totta kai kaikki lääketieteen tarjoamat mahdollisuudet, mutta suurelta osin se on rakkaita rutiineja, lähtijälle tärkeitä asioita ja läheisten läsnäoloa. Kyllä me siihen pystymme, me kaikki! Keskitytään siihen, ei tappamiseen. Näin tulee todeksi myös eutanasia, ”hyvä kuolema”, sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Lue koko tarina Armista osoitteesta https://www.aamulehti.fi/kotimaa/kun-armi-sai-siivet

Ari Riuttaskorpi
Sairaalapastori

+++

Rauha teille!

Tällä viikolla olemme viettäneet veteraanipäivää. Veteraanipäivän päivämäärä, 27. huhtikuuta, on se päivä jolloin Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi. Varsinaisen rauhansopimuksen allekirjoittamiseen oli vielä aikaa, mutta käytännössä tuosta päivämäärästä alkaen Suomen valtakunnan alueella on eletty rauhan aikaa 72 vuoden ajan.

Veteraanipäivää vietetään yhdessä vielä keskellämme olevien veteraanien kanssa. Juhlapäivän luonne on hyvin rauhanomainen. Ehkä konkreettisimmin tuon päivän tunnelman ovat kokeneet ne, jotka ovat itse käyneet läpi sodan ja sen jälkeen koittaneen rauhan.

Rauha on myös hyvin keskeinen käsite Raamatun lehdillä. Vanhassa Testamentissa rauhasta käytetään heprean sanaa shalom, jonka merkitys on laajempi kuin vain sodan vastakohta. Se tarkoittaa kaikkinaista kansan ja ihmisen hyvinvointia, joka kaikki tulee viime kädessä Jumalalta.

Uuden Testamentin mukaan messiaaniset rauhan lupaukset täyttyivät Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen tuomassaan rauhassa on koko ihmisen hyvä ja pelastus, jonka hän toteutti julistuksellaan, teoillaan ja viime kädessä sovituskuolemallaan. Tämä rauha ”ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7).

Myös kaikki kristityt onkin kutsuttu rauhantekijöiksi. Alkavathan monet Raamatun kirjeet ” Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille” (1. Kor. 1:3). Me kuitenkin tiedämme, että jumalallinen rauha ei synny maailmaan ihmisvoimin. Vasta kun uusi taivas ja uusi maa on luotu, kaikkialla on rauha.

Ihmisyhteisöllä on kuitenkin aina ollut kyky hillitä väkivaltaa ja puolustaa niitä lähimmäisiä jotka eivät voi puolustaa itseään. Meidät kaikki on kutsuttu osaltamme tähän työhön, ja aivan erityisesti siihen ovat sitoutuneet esimerkiksi ne jotka palvelevat tai ovat palvelleet tätä päämäärää vaikkapa Suomen puolustusvoimissa. Ja minä uskon, että ihmiset jotka ovat itse sodan kokeneet, kaikkein eniten osaavat rauhaa arvostaa.

Tero Kalpio

Joutsenon seurakunnan kirkkoherra


+++

Poimittuja totuuksia

TÄMÄN tästä kuulen, kuinka ihmiset sanovat perusteeksi mielipiteelleen tai arvolleen, että ”Raamatussa lukee niin”. Lausetta käytetään argumenttina milloin millekin asialle – mattoja ei saa tampata lepopäivänä, avioliitto on miehen ja naisen välinen ja vanhempia pitää kunnioittaa. Kaiken kaikkiaan on todella hyvä, että ihminen löytää Raamatusta tukea pohdiskeluilleen elämästä ja valinnoistaan. Toki eettinen ja hengellinen koodisto voi olla muukin kuin Raamattu, meitä kun on kasvatettu ja opetettu niin monilla tavoin.

60-LUVUN lapsena opin pelkäämään rankaisevaa Jumalaa ja helvettiä. Ajan kanssa minulle muodostui käsitys, etten mitenkään kelpaa Jumalalle kaikkine synteineni ja puutteineni. Rippikoulu ja harvat tuntemani ”uskovaiset” – kuten kristillisen vakaumuksen ihmisiä kutsuin – eivät juuri pyrkineet korjaamaan käsityksiäni. Näin ollen tungin ajatukset uskomisesta ja Jumalasta taka-alalle – ne eivät kuuluneet minulle, koska en ollut tarpeeksi hyvä.

ELÄMÄ toi minulle kaikenlaisia vastoinkäymisiä niin kuin kaikille. Huomasin, että on paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa, vaikka mahtipontisuudessani ja itsekeskeisyydessäni kuvittelin pystyväni muuttamaan asioiden kulkua – minähän tiesin aina paremmin. Ymmärrettyäni vähäiset kykyni ja heikkouteni mielessäni kypsyi ajatus siitä, että on todella olemassa korkeampi voima, joka tekee työtään, vaikka minä kuinka panen hanttiin.

PIKKU hiljaa alimpaan aivo-osaan työnnetty ajatus rankaisevasta Jumalasta alkoi muuttua. Tapasin naisia ja miehiä, samalla tavoin murjottuja kuin minäkin, ja he kertoivat, että tekemällä hyvää muille auttaa itseään – niin sanotaan Raamatussakin! Ympärilläni olevat ihmiset eivät mitenkään tyrkyttäneet jumalaansa ja uskoaan minulle, mutta jotainhan siinä täytyä olla, koska he olivat niin tasapainoisia ja suvaitsevaisia. Eivät tuntuneet menettävän malttiaankaan kuten minä, joka yleensä kiihdyn nollasta sataan sekunneissa, kun joku asia ei ole mieleni mukainen.

RYHDYIN miettimään, miksi toiset kestävät asioita tyynesti uskoen parempaan huomiseen kun taas toisten elämä tuntuu olevan rajoituksia ja masennusta täynnä. Ei ole vaikea valita, kumpi on mukavampaa: elää myönteistä vai kielteistä elämää. En voi vähätellä vastoinkäymisiä ja toden totta – joskus tuntuu, että ihmiselle annetaan enemmän kuin pitäisi. En kuitenkaan voi muuttaa toisten elämää, enkä omaanikaan järin paljon.

VOIN kuitenkin valita, mitä asioita poimin Raamatusta ja muista elämänohjeista ja miten yritän asennoitua elämään. On pakko käyttää sanaa ”yritän”, sillä minulle vahingolliset ajatukset ja tunteet iskevät kimppuun heti kun valppauteni herpaantuu. Kun kiihdyn tai olen eri mieltä tai pahoilla mielin, pyrin poimimaan armoa ja kiitollisuutta korostavia kohtia Raamatusta. ”Älä tuomitse, jotta sinua ei tuomittaisi” muistuttaa minua siitä, että minun ei todellakaan sovi arvostella muita, vaan pyrkiä suvaitsevaisuuteen ja ymmärrykseen. Kultainen sääntö toimii, kun maltan mieleni ja pysähdyn miettimään, miltä toisesta voi tuntua. Minun on myös vaikea uskoa, että Jumala olisi luonut erilaisia ihmisiä, jotka olisivat jotenkin huonompia kuin muut ja siten antaisi toisille oikeuden kohdella heitä huonosti. Armohan kuuluu kaikille.

HYVIN vaikeaksi on osoittautunut kehotus kääntää toinen poski. Onneksi minulla on koko loppuelämä aikaa opetella.

Marjatta Kupias
vs. Viestintäpäällikkö

 

Downshiftaus, Mindfulness, terveyspaastot - vanha viini uusissa (itämaisissa) leileissä

Laskiaistiistaista alkoi paastonaika. Sen keskuksena on Jeesuksen vaiheiden seuraaminen matkalla kohti Jerusalemia ja siellä odottavia traagisia tapahtumia. Tämä tie ei ollut helppo tie. Jeesus ”alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.” (Matt. 16: 21)

Virsi 54 (Käykäämme nyt Jerusalemiin) on muodostunut minulle paastonajan keskeiseksi virreksi, kutsuuhan se meitä seuraamaan Jeesuksen tietä. Virren mukaan uskon asiassa ei ole kysymys omista teoistamme, vaan siitä kuinka Jumalan tahto täyttyy Jerusalemin pääsiäisen tapahtumissa.

Kuinka sitten kulkea tätä seuraamisen tietä?

Laskeutuminen paastoon, vanhanaikaista…mutta downshiftaus, se on muotia! Nykyajan tietosanakirjassa Wikipediassa kirjoitetaan: ”Downshiftaaja näkee stressitason äärimmilleen venyttämisen, jatkuvan parempaan pyrkimisen sekä loputtomien ylitöiden johtavan ennen pitkää romahdukseen; unettomuuteen, sairastumisiin ja perhesuhteiden rakoiluun. Tässä tilanteessa keskeisimpinä asioina nähdään työn sijaan perhe, ystävät, elämykset sekä niin henkinen kuin fyysinen terveys. Kyse on yksinkertaisimmillaan siis arvojärjestyksen uudistuksesta. Tavoitteena on mielekkäämpi elämä sekä mielenrauha.”

Pyhän eteen pysähtyminen, vanhanaikaista…mutta mindfulness, se on muotia! Wikipedia: ”Mindfulness, tietoisuustaito tarkoittaa tietoista läsnäoloa ja tietoisuutta mielen tuottamista kokemuksista ja tulkinnoista; mielen tyynnyttämistä ja kehon omien kokemusten uteliasta ja hyväksyvää havainnointia; oman olon kuuntelemista. Tietoisuustaitojen tausta on buddhalaisuudessa, mutta menetelmä ei sisällä uskonnollista eikä hengellistä puolta. Se ei myöskään ole rentoutumis- tai mielentyhjennysharjoitus, sillä se vaatii tietoista havainnointia.”

Paasto pidättäytymisenä ja kilvoituksena, vanhanaikaista…mutta loputon määrä pidättäytymisen, rajoittamisen ja valikoimisen ravinto- ja terveysohjeita, se on muotia! Kokeile Google-haussa sanaa ’paasto’; saat valtaisan määrän ruokaan liittyvää aineistoa.

Paastoon laskeutuminen olisi meille tarpeen – kaikissa otsikon merkityksissä. Mutta me emme tarvitse siihen näitä englanninkielisiä sanoja ja idän uskontojen aatetaustaa. Kaikki tämä on ollut kaksituhatta vuotta kristillisessä kirkossa olemassa. Paastolla, hiljentymisellä ja henkisellä keskittymisellä on valmistauduttu suureen juhlaan, erityisesti näin on toimittu ennen Pääsiäistä, Kristuksen Ylösnousemusjuhlaa. Koska jokainen sunnuntai on Ylösnousemuksen juhla, vakiintui kirkossa jokaperjantaisen paastoamisen tapa.

Raamattu, katekismus ja kristillinen perinne riittävät oppaiksi paastonajan, Jeesuksen ristintien seuraamisen, matkalle!

Paras tietämäni paastonajan ohjelma on ”Seitsemän vapaata viikkoa”; tänä aikana luovun jostakin; mieluiten sellaisesta, joka tuntuu arjessani (”kilvoittelen”). Luopuessani saan vapautta; vapaus puolestaan antaa mahdollisuuksia rukoukseen, Raamatun lukemiseen, seurakuntayhteyteen, ja voin myös käyttää vapautuvia resursseja lähimmäisteni hyväksi.

Reformaatioluentosarjamme päätösillassa kaikki kolme alustajaa opastivat huomaamattaan (vai tietoisestiko?) kuulijoita paastonajan suuntaan. LUT:n emeritus rehtori Ilkka Pöyhönen sanoi, ettei pelkkä osaaminen (esim. teknologia) ole ratkaisu ihmisten ja maailmamme haasteisiin; ”viimeistä askelta ei tehdä tiedon varassa!”

Ekoteologi Pauliina Kainulainen kehotti hiljentymään Luojan luomakunnassa; ”etsimään pyhyyttä, joka voisi tuoda meille rajan tajun hillitsemään ahneutta.”

Piispamme Seppo Häkkinen viittasi keskiaikaan ja väitti, että paradoksaalisesti maailmasta luopumiseen pyrkivä luostarilaitos vaikutti kaikkein eniten maailman kehitykseen! Piispamme jatkoi: ”Jumalaan päin kääntyminen ei ole kääntymistä pois maailmasta vaan kääntymistä olennaisimpaan.” Tästä Kääntymisestä voidaan sitten lähteä liikkeelle lähimmäisen ja maailman palvelemiseen.

”Käykäämme nyt Jerusalemiin, ja yhdessä paastotkaamme, ja Jeesusta kärsimystiellänsä nyt nöyrästi seuratkaamme.” (Virsi 54:1)

Juha Eklund, kirkkoherra

 

#DT #AS #J

Perjantaina 20.1.2017 yhden maailman mahtivaltion presidentin virkaan asetettiin Donald Trump. Hänen vaikutusta maailman tilanteeseen on arvailtu.  On pelätty, kuinka hän muuttaa elämäämme täällä Pohjolassa. Muuttuuko maailma ja mihin suuntaan yhden miehen johdolla, se jää nähtäväksi. Vaalitaistelun aikana ja valituksi tultuaan Donald Trump on profiloitunut twiittaavaksi presidentiksi. Kärkkäästi hän ottaa kantaa ja puolustaa omia näkemyksiään. Moni on pohtinut, onko tuo sopivaa käytöstä suuren maan ensimmäiselle miehelle. Tuleeko twiittailu jatkumaan virkaan astumisen jälkeen, vai vievätkö työkiireet miehen mennessään.

Suomessa meillä on ollut pääministeri, joka oli hyväkäytöksinen, aina hymyilevä ja aina twiittaava valtion kärkinimi. Suomalaisten mielestä tuollainen käytös ei ollut sopivaa, eikä pääministerin arvon mukaista toimintaa. Samaan johtopäätökseen tultiin myös hänen puolueessaan. Yhteisten asioiden hoito koetaan tiettyjä käyttäytymistapoja vaativaksi tehtäväksi. Politiikan ulkopuolelta tullut nykyinen pääministeri on myös monta kertaa ollut median tähtäimessä, kun on toiminut politiikassa vieraalla tavalla.

Kirkon tärkein henkilö on Jeesus. Hänen toimintatapansa oli vierasta aikansa ihmisille. Myös hän esitti kärkkäästi mielipiteitään, oli eri mieltä valtaeliitin kanssa. Hänen toimintatapansa oli, että kohtasi ihmiset kasvokkain, oli sosiaalisessa kanssakäymisessä heidän kanssaan ilman sosiaalista mediaa. Tuon ajan tiedonkulkuun ei kuulunut koko maailman luettavana olevat twiitit, mutta kyllä Jeesuksen tärkein opetus voidaan kiteyttää twiitin kokoon: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseäsi.” #rakkaus #Jumala #lähimmäinen.

Mitä me kerromme sosiaaliseen mediaan yhteisten asioiden hoitamisesta, työstämme, läheisimmistämme? Postausten tulee olla hyvän maun rajoissa, eivätkä ne saa loukata ketään. Vai onko sosiaalista mediaa parempi vaihtoehto kohdata ihmiset kasvokkain ja niin puhua tärkeistä asioista.

 

Hannu Haikonen
kirkkoherra, Lappeenrannan seurakunta